Jeesus-usko kaupungissa I – Millaisia yhteisöjä rakennamme?

Johdantoa

Sitran erään ennusteen mukaan lähitulevaisuudessa jopa neljä viidestä suomalkaisesta asuu kaupungeissa. Maailmanlaajuisesti ennuste on jopa 75%. Kaupunkiympäristöstä on tullut luontainen elinympäristömme. Miten Jeesus-usko elää ja voi urbaanissa ympäristössä? Selviääkö se perinteisen yhtenäiskulttuurin murentuessa ja pärjääkö se uskonnollisuuden vapailla markkinoilla? Edustaako urbaani elämäntapa sille uhkaa pystyyn kuolemisesta ja tukahtumisesta uskontojen paljouteen vai edustaako se sille jopa uutta mahdollisuutta luoda nahkansa ja alkaa elää uudenlaista elämää muuttuneessa tilanteessa?

Kristinuskoa on Suomessa pidetty perinteisesti maaseudun ja agraariyhteisön uskontona. Kaupunki on vastaavasti usein nähty paheellisuuden pesänä, jossa ”viattoman” uskon menettäminen on enemmän kuin todennäköistä. Katsokaapa vaikka vanhoja Suomi-filmejä, joissa aina silloin tällöin toistuu juoni kaupunkiin muuttavasta nuorukaisesta tai neitokaisesta, jonka viattomuus sitten turmeltuu suurkaupungin syntisessä menossa. En suinkaan kiellä näiden tarinoiden paikkansa pitävyyttä, mutta kysyn vakavasti, eikö uskomme olekaan voimakkaampi kuin tämän maailma?

Kysymys kaupunkiympäristössä toimimisesta kiinnostaa minua henkilökohtaisella tasolla ja seuraavan postaukseni lopussa esitän oman näkemykseni siitä, mitä tämä voisi olla käytännössä. Teologia ei ole koskaan ollut minulle vain yksilön asia tai jokin akateeminen ”ura” (kuten se epäilemättä joillekin on), vaan ennen kaikkea aito uskon prosessi, jota elän ja työstän yhteisön keskellä. Tämä yhteisö on itselleni ensisijaisesti seurakunta, joka on Kristuksen ruumis, mutta laajemmin ymmärrettynä myös se on myös se kaupunkiympäristö, jossa elän ja vaikutan.


Kaupunkilaisuudesta

Louis Wirth puhuu kaupunkikulttuurin varauksellisesta elämäntavasta. Kaupungin julkisilla näyttämöillä, kaduilla, toreilla ja kauppakeskuksissa, liikutaan ikään kuin maski kasvoilla. Toisten lähelle osuneiden ihmisten asiat eivät kaupunkilaiselle kuulu ja vallitsevan sosiaalinen normin mukaan niihin ei pidäkään puuttua. Kyseessä on looginen seuraus kaupunkielämän asettamista vaatimuksista. Kaupunkielämä edellyttää etäisyyttä ja epäilyä, sillä vain tietyllä varautuneella asenteella voimme toimia ja menestyä monien virikkeiden keskellä.

Georg Simmel puolestaan tarkasteli kaupunkielämää katutasolta ja vähän korkeammaltakin. Hän oli kiinnostunut aikansa suurkaupungeista, erityisesti Pariisista, ja kirjoitti suurkaupunkiartikkelina tunnetun tekstinsä niinkin varhain kuin vuonna 1903. Simmelin mukaan suurkaupungissa asuvalta yksilöltä edellytetään mentaliteettia, johon kuuluu älyperäisyys, kyllästyneisyys, varauksellisuus ja yksilöllinen erottautuminen. Omaksumalla tämän mentaliteetin yksilö oppii luovimaan kaupungin vilinässä, erilaisten virikkeiden ja odotusten keskellä. Pinnallisena ja viileänä pidetty, etäisyyttä ottava elämäntyyli on tulkittavissa pikemminkin vastaukseksi ongelmiin kuin ongelma itsessään.

Zygmunt Bauman puolestaan puhuu navigoinnista nykyelämän metaforana. Jokaisella siirrolla on seurauksensa, joita on hyvä ennakoida ennen seuraavia käänteitä. Elämä on elämistä toisten kanssa, ja omat askelet täytyy sovittaa muiden liikkeeseen. Vaikka ihmiset tarvitsevat toisiaan, he luovivat eteenpäin oikeastaan ollakseen kohtaamatta toisiaan. Tämä on rationaalinen valinta, sillä nykyelämä edellyttää eräänlaista kohtaamattomuuden tai tapaamattomuuden taitoa. Se on samalla huomaamattomuuden taitoa, kykyä olla liiaksi kiinnittämättä huomiota toisiin, mutta myös kykyä olla tulematta huomioiduksi.

Edellä kuvattu ei tietenkään ole kaupunkielämän koko kuva. Bauman toisaalta kirjoittaa siitä, että kohtaamattomuuden taito opettaa meille myös kykyä tulla toimeen toiseuden, muukalaisuuden kanssa. Kaupungeissa opimme antamaan tilaa toisille ja ottamaan tilaa itsellemme. Kyse on jatkuvasta kaupunkitilan käytön neuvottelusta ja jakamisesta, toleranssista. Kaupunkilaisten viileästä asenteesta voi myös syntyä lämpöä. Toleranssissa on Baumanin mukaan suvaitsevaisuuden siemen, ja siinä taas on mahdollisuus solidaarisuuden kasvuun. Nähdäkseni juuri tämä seikka mahdollistaa uskonnollisuuden vapaat markkinat urbaanissa ympäristössä, jossa Jeesus-usko elää.


Jo muinaiset roomalaiset (ja vähän muutkin)…

Jo antiikin aikana nähtiin kaupungeissa monia paheelliseen tai ainakin turhanpäiväiseen elämään houkuttelevia asioita, kuten kylpylät, erilaiset teatteri- ja muut näytökset, torit ja kauppakadut, mutta myös gymnasiumit ja temppelit. Kuitenkin tutkimuksen valossa kristinusko on sen historian alusta asti tullut yllättävänkin hyvin toimeen urbaanissa kasvuympäristössä. Varhaiset kristinuskon levittäjät, kuten apostoli Paavali, keskittyivät toiminnassaan selkeästi suuriin kaupunkeihin. Urbaani ympäristö nähtiin siis hyvänä kasvualustana uudelle uskonnolle oman aikansa moniuskontoisessa Roomassa. Tämä on sikäli mielenkiintoista, kun tätä faktaa vertaa alussa kerrottuun teoriaan kaupunkilaiselämän lähtökohtaisesta turmeltuneisuudesta.

Kristityillä näyttää myös aikalaislähteiden valossa olleen sangen joustava ja mukautumiskykyinen suhtautuminen omaan elinympäristöönsä, joskin siinä on myös havaittavissa tietty jännite ”muukalaisuuden” ja ”paikallisuuden” välillä. Jo alkukristillisenä aikana kaupungit olivat alueen uskonnollisia keskuksia, joissa oli itse kaupungissa asuvaan väestöön nähden huomattavan suuri määrä temppeleitä ja pyhäkköjä. Tässä mielessä jo niiden oman aikansa suurkaupunkien, joissa varhaisen kristinuskon edustajat vaikuttivat (Antiokia, Aleksandria, Efesos, Rooma) uskonnollinen monimuotoisuus muistuttaa hyvin paljon oman aikamme kaupunkien vapaita uskonnollisuuden markkinoita.


Lopussa on maallistuminen… vai onko?

Omana aikanamme syynä ajatukseen urbaanin ympäristön maallistuneisuudesta voidaan pitää sekularisaatioteoriaa, jolla on selitetty modernissa yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia. Sekularisaatioteorian mukaan uskonnon merkitys vähenee maallistumisen lisääntyessä. Uskonnon tilalle on nähty tulevan tieteellinen maailmankuva. Samalta pohjalta eri uskontojen edustajat ovat sitten myös nähneet urbaanin elämäntavan sinällään ”syntisenä”. Modernisaatio ja sekularisaatio nähdään valistuksen jälkeisen humanismin perintönä, jossa tieteen ja teknologian kehitys ovat vauhdittaneet muutosta yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Uskonnon kannalta tämä on merkinnyt sen aiemman valta-aseman ja totuusmonopolin horjumista. Kaupunkien näkeminen jonkinlaisina ”paheiden pesinä” saattaa siis selittyä aiemmin vallinneen yhtenäiskulttuurin murentumisen pelolla.

Tätä tulkintamallia on myös myöhemmin kritisoitu. Yhteiskunnassa tapahtunut kehitys on nähty enemmän uskonnollisen pluralismin kaltaisena, jonka vaikutus ilmenee liberalismina, uskonnollisen toleranssin kasvuna ja jopa ekumenian lisääntymisenä. Nähdäkseni myös tämä seikka tekee urbaanista ympäristöstä uskonnollisesti monimuotoisemman, kuin perinteinen agraariyhteisö. Kyetäkseen toimimaan tässä uudessa tilanteessa eri toimijoiden on hyväksyttävä uskonnollisuuden vapaiden markkinoiden tilanne.


Alakulttuurinen autuus

Urbaani ympäristö tarjoaa maaseutua paremmat mahdollisuudet erilaisten alakulttuurien kehittymiselle. Erilaisuus suhteessa muihin korostaa henkilökohtaisen ja ryhmäidentiteetin muodostumisen ja kokemisen tärkeyttä. Tämä onkin varmasti yksi syy joidenkin seurakuntien ”sisäänlämpiävyyteen”, joskin se voi myös selittyä ko. yhteisön nuorella iällä. Joka tapauksessa tällaisessa yhteisössä näyttää olevan tietoinen pyrkimys vahvistaa oman jäsenistönsä käsitystä siitä, miten heidän alakulttuurinsa ja he sen mukana eroavat muista ryhmistä. Tässä suhteessa tällainen seurakunta edustaa postmoderniin kontekstiin ja urbaaniin ympäristöön sopivaa alakulttuurista uskonnollista yhteisöä, joita näen olevan (karkeasti jaoteltuna) kahdenlaisia.

Ensimmäinen ryhmä ovat yhteisöt, joiden agendana on pyrkiä säilyttämään oma identiteettinsä ”puhtaana” ja mahdollisimman muuttumattomana. Tällaisten vaarana näen em. sisäänlämpiävyyden; ulkopuolisten saattaa olla vaikeaa löytää tiensä niiden sisälle. Toinen ryhmä taas ovat ne yhteisöt, joilla näyttää olevan itsessään sisäänrakennettuna ajatus ulospäinsuuntautumisesta ja omaan ympäristöönsä vaikuttamisesta. Ajattelen tällaisten yhteisöjen vahvuuden olevan sen ymmärtämisessä, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan seurakunnan edustavan jotain sellaista, mitä ”Tuonelan portit eivät voita”. ”Portit” eivät edusta voitokasta eteenpäin menemistä, vaan puolustautumista. Seurakunta on tässä Jeesuksen sanonnassa se, jonka Herra itse rakentaa ja joka valtaa lisää maaperää. (Ks. Matt. 16:18-19.)