Tuesday, January 29, 2019

Ajatuksia kutsumuksesta

Muistan, kuinka olin nuori poika, äsken pystymetsästä kääntynyt, ja haaveilin matkasaarnaajan ammatista. Niin pitkälle kuin muistan, kutsumus näyttäytyi minulle tällaisena. Puhumassa, julistamassa ja opettamassa, isoille tai pienille joukoille ja kotiin palaamassa uskollisesti valveilla olevan vaimon luo illan hämärtyessä ja sataessa syksyisenä iltana.

Isäni, työväenliikkeen veteraani, kuittasi nopeasti tuollaiset haaveet tokaisemalla ykstotisesti: ”Hanki vaan ensin itsellesi kunnon ammatti.”

Muistan, kuinka vuosikaudet toimiessani erityisnuorisotyöntekijänä kotikaupunkini palveluksessa haaveilin pääsystä tuohon työhön, ainoaan autuaaksitekevään kiertävän puhujan virkaan. Minun arvoasteikossani se päihitti mennen tullen kaupungin viran kaikkine luontoisetuineen. Muistan, kuinka 17 palvelusvuoden jälkeen sanoutuessani irti vakituisesta kunnallisesta virasta, monien ystävien hämmästykseksi ja sukulaisten kauhistukseksi, ajattelin, että nyt olin vihdoin päässyt sille paikalle, johon Kutsujani minut oli tarkoittanutkin.

Totta puhuen, olin varmasti ollut oikealla paikalla jo aiemminkin, mutta nyt oli uusien haasteiden aika. Tie sen jälkeen ei ole ollut helpompi eikä tasaisempi, pikemminkin päinvastoin.

Entä nyt, kohta eläkeiässä olevana, millaisena kutsumus minulle nyt näyttäytyy?

Uskon, että aiemman höntyilyn ja sinne tänne säntäilemisen tilalle on tullut iän mukanaan tuomaa patinaa, joka ilmenee harkitsevaisuutena, minkä taas nuoremmat helposti näkevät kiusallisena hitautena. Tunnustan, etten enää niin kerkeästi ole lähdössä kaikkien impulssien mukaan, enkä helposti suostu mihinkään, ennen kuin olen keskustellut asiasta Kutsujani kanssa. Hänen herruutensa toteutuminen myös minun kutsuni alueella on tärkeintä.

On pari sellaista Raamatun kohtaa, jotka omaa kutsumustani ajatellen ovat aina olleet tärkeitä. Apostolien 6. luvun alussa on kuvattu tilanne, jossa nuori seurakunta joutuu sosiaalisen auttamistyön haasteiden eteen. Seurakunnan johtajat menettelevät tuossa tilanteessa viisaasti; he delegoivat asian eteenpäin ja valtuuttavat muut toimimaan, luopumatta kuitenkaan itse omasta kutsumuksestaan. Eräs suurimpia syitä loppuun palamiseen omassa kutsumusammatissaan on se, että joutuu tekemään paljon sellaista, mihin ei ole koskaan kutsua ollut, mutta johon paineet tulevat ikään kuin sivusta.

Toinen kohta on Johanneksen 3. kirjeessä, jossa hän kirjoittaa, ettei hänellä ole suurempaa iloa kuin se, että näkee omien lastensa vaeltavan totuudessa. Minulle tuo kohta on aina puhunut kutsun pyhästä luonteesta; voin auttaa toista löytämään sen vain luopumalla omista agendoistani toisen suhteen. ”God has called you, but I have a work for you”-ajattelu ei kuulu Kristuksen seurakuntaan.

Nykypäivänä ollaan kovin miellytty vahvan johtajuuden ihanteeseen, jossa ihmiset helposti kulutetaan loppuun ja korvataan uusilla tuoreilla voimilla. Mikään ei voisi olla kauempana siitä mielenlaadusta, jossa kutsutaan kantamaan kevyttä ja soveliasta iestä ja oppimaan Hänestä, joka on hiljainen ja nöyrä luonteeltaan. Joskus herää kysymys, voiko yksipuolisen autoritaarisen johtajuuden alta edes jotenkuten ulos selvinnyt enää koskaan tunnistaa aitoa johtajuutta ilman jyräämistä, manipulointia ja hyväksikäyttöä. Tarkoitan sellaista, kuin aito isyys on. Psalmissa 107 puhutaan Hänestä, joka tyydyttää nääntyvän sielun ja ravitsee nälkäisen sielun hyvillä antimilla.

Viime aikoina olen miettinyt paljon ajatusta ”katupastorista”, tyypistä, joka hengailee siellä missä muutkin, kahviloissa, puistoissa ja satamassa, jonka monet tunnistavat ja tuntevat ja joka tiedetään ”jonkinlaiseksi pastoriksi” tai muuksi sellaiseksi. Muistan kuinka erityisnuorisotyössä ajatus menemisestä toisen maaperälle sekä kolmannen, puolueettoman maaperän hyödyntämisestä tuli eteen viimeistään silloin, kun toinen ihminen, nuori tai vanhempi, alkoi jakamaan elämäänsä minulle. Amerikkalaisen seurakunta-aktivisti ja orgaanisen seurakuntaidean kehittäjä Neil Colen kokemukset kahvilatyöstä ovat olleet poikkeuksetta rohkaisevia ja hedelmällisiä. Hän ei pidä niinkään järkevänä kristillisten kahviloiden perustamista, vaan kannattaa tavallisten kahviloiden käyttämistä kontaktipintana kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamisessa urbaanissa ympäristössä.

”Katupastoriuden” idea on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan mennä sinne, missä asiakkaat ja työkenttä ovat, eikä odottaa, että ihmiset tulevat minun luokseni. Kyse on palvelujen viemisestä sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat ympäristössä, joka on heidän ”omaa maaperäänsä”. Urbaanissa ympäristössä tällaisia ihmisten luonnollisia kohtaamispaikkoja ovat ostoskeskukset, aukiot, puistot ja tapahtumat sekä kahvilat ja ravintolat. Kyse on kaupunkiympäristössä jo valmiiksi olemassa olevan tilan hyödyntämisestä. ”Katupastorius” tuntuukin liittyvän joustavammin ihmisten arkipäivän elämässä elettyyn hengellisyyteen, kuin viralliseen institutionalisoituneeseen uskonnonharjoitukseen.

Kyse on myös uudenlaisen kulttuurin luomisesta: ihmisten totuttamisesta siihen, että tiettyyn aikaan tällainen henkilö on ikään kuin tavattavissa tietyssä paikassa ihmisten normihuudeilla. Tämä vaatii luonnollisesti aikaa ja pitkäjänteisyyttä sekä myös tietynlaista kutsumustietoisuutta; ”tämä on minun juttuni”. Näin sanoessani en suinkaan väitä, etteikö tällaista olisi keksinyt ja kehitellyt joku muukin. Omat kokemukseni toimimisesta aiemmin tällä tavoin ovat joka tapauksessa olleet hyvin rohkaisevia. Mielestäni tässä on jotain sellaista, johon voisin sitoutua.

Miten sitten voin kasvaa omassa kutsumuksessani? Kyse on perimmältään uudistumisesta hengeltäni. Kyse on oman kutsumukseni ytimeen pääsemisestä; ei jonkin tekemisestä, vaan jonain olemisesta. Ihminen on human-being, ei human-doing. On oltava suorastaan mustasukkaisen rehellinen omalle hengen palolleen ja syvennyttävä juuri siihen. Samalla on kyse oman sisäisen maailman vaikeiden, kipeiden asioiden kohtaamisesta rehellisesti. Sinulle ei ole olemassa mitään vapaalippua tässä suhteessa, sori.

Omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen, että tärkeintä on keskittyä yksittäisten uskovien ohjaamiseen löytämään heidän oma kutsunsa ja auttamiseen heitä elämään sitä todeksi. Samalla on ihan yhtä tärkeää tarkata omaa vaellustaan Jumalan yhteydessä ja varmistaa, että itse kuulee ja ymmärtää, mitä Jumala sanoo ja minne Hän haluaa minua johdattaa. Näitä kahta ei voi erottaa toisistaan.





Friday, January 25, 2019

Teologian kontekstuaalisuudesta 3


Puhe afrikkalaisesta ekklesiologiasta tuntui jollain tavalla tutulta, kun mietin omaa seurakuntayhteyttäni ja sen yhteisöllisyyden merkitystä itselleni. Vaikka ajatus Kristuksesta eräänlaisena Esivanhempana tai yhteisön, suvun tai heimon Arkkityyppinä ei enää samalla tavoin puhuttelekaan kuin afrikkalaisia veljiämme ja sisariamme, niin on kuitenkin hyvä muistaa, että mekään suomalaisina emme ole vielä ehtineet olla ”sivistettyjä” ja urbaaneja kovin montaa sukupolvea. Vaikka sukurakenteemme onkin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana hajonnut, jättäen jäljelle ydinperhe-mallin rangan, niin meilläkin suomalaisina on vielä monia muita länsimaisia ihmisiä läheisemmät suhteet luontoon ja muuhun luomakuntaan. Lisäksi paljon puhutussa postmodernissa kehityksessä on sekin puoli, että monet sellaiset teemat, jotka nousevat sen myötä esille, edustavatkin itse asiassa paluuta modernia edeltäneeseen tilanteeseen.

                      Eräänä esimerkkinä tästä on yhteisöllisyys, joka länsimaisessa uskonnollisuudessa (ja muutenkin) on individualismin korostamisen myötä noussut tärkeäksi teemaksi, vaikkapa mietittäessä urbaanien, kristinuskosta vieraantuneiden nuorten aikuisten tavoittamista uudelleen. Tässä esillä olevassa afrikkalaisessa ekklesiologiassa tämä näyttää ikään kuin luonnostaan tulevan vahvasti esille. Tässä mielessä oma kristittyjen yhteyteni muistuttaa enemmän afrikkalaista mallia kuin jonkun suuren laitoskirkon hallintohimmeliä. Seurakunta on enemmän organismi, kuin organisaatio. Siinä ollaan enemmän koolla leirinuotion kuin saarnapulpetin äärellä. Sen todellisuutta kuvaavat enemmän tarinat kuin kylmä dogmatiikka, jos hieman kärjistetään. Sille on – tai tulisi olla – ominaista syvät henkilökohtaiset ihmissuhteet, avoin vuorovaikutus ja tietynlainen elämän läpinäkyvyys. Johtajuudenkin tulee olla enemmän luonteeseen ja armoitukseen kuin asemaan ja käskyvaltaan perustuvaa auktoriteettia.

Sosiologisesti ilmiö voidaan nähdä uudenlaisen heimoistumisen vaiheena, joskin yhteisö muodostuukin nyt uudessa tilanteessa eri pohjalta kuin aiemmin. Uudessa testamentissa puhutaan useissa kohdin oikoksen käsitteestä, joka on suomalaisessa käännöksessä käännetty perhekunnaksi. (Näin esimerkiksi Apt. 16:31:ssä.) Kun antiikin aikana oikoksen muodostivat läheisimpien perheenjäsenten ohella myös muut sukulaiset ja läheiset, jopa palvelijat, niin omassa kontekstissamme tällaisen lähiyhteisön tai sijaisperheen (surrogate family) muodostavat vaikkapa ystävät jonkun harrastuksen, työn tai aatteen tai uskonnon piiristä. Jälkimodernissa tilanteessa perheenomaisen yhteisön rakennusaineina eivät enää olekaan biologiset siteet, vaan samanlaisen mielenkiinnon ja samanlaiset arvot jakavat ihmiset. Länsimaisessa kontekstissa ollaan mielenkiintoisella tavalla lähestytty esimodernia heimoistumisen ihannetta.

                      Ajattelen eräänä helppoutena tällaisessa afrikkalaisessa kontekstualisoinnissa olevan sen, että kristinusko tai Jeesus-liike ei ollut alun perinkään länsimainen hengen tuote tai kreikkalais-roomalaisen antiikin innovaatio. Sen kulttuurinen tausta ja alkuperäinen konteksti ovat monessa suhteessa lähempänä afrikkalaista heimoyhteisöä, kuin länsimaista modernia yhteiskuntaa. En tiedä, olenko turhankin optimistinen, mutta se ainakin voi auttaa helpommin ymmärtämään kristinuskon sanoman lähtötilannetta ja soveltamaan sitä omaan kontekstiin, kuin mitä teollistuneissa länsimaissa on mahdollista. Ajattelen saman piirteen tulevan esille ajateltaessa Lähi-Idän maista muuttaneita ihmisiä ja heidän esiymmärrystään kristinuskon sanomaan nähden. Oman problematiikkansa tähän tuo meidän tilanteessamme se, että vaikka yhteiskuntamme ja kulttuurimme vuosisatojen mittaan onkin ollut vahvasti kristinuskon hapattama, sen perusarvoista ollaan luopumassa länsimaissa. 



Luin jossain vaiheessa opintojani mielenkiintoisen artikkelin Pietarin metropolialueen uuskarismaattisten seurakuntien indigenisoitumisesta venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Indigenisaatiota ilmiönä tarkasteltaessa tulee mieleen se kysymys, eikö koko kristinusko jo lähtökohtaisesti edusta tässä mainittua indigenisaatiota? ”God´s work of redemption always takes its start from the situations where humans find themselves in.” Jos tarkastellaan Raamatun ilmoitushistoriaa, niin nähdäkseni sen perusolemus, inkarnaatio, edustaa juuri tätä puolta jumaluudessa. Käytännössä esimerkiksi Septuagintan ilmestyminen ja Uuden testamentin kirjoitusten koineekreikankielinen muoto edustavat tätä orientaatiota ja itse asiassa vielä enemmän pyrkimystä sanoman kontekstualisointiin parhaimmillaan. Väsyksiin asti toistan tätä; tekivätkö Konstantinus ja Theodosius itse asiassa karhunpalveluksen yrittäessään ”tehdä parhaansa” ja valtiollistaessaan aiemmin vainotun kristinuskon? Paitsi, että (minun nöyrän näkemykseni mukaan) siinä menetettiin jotain oleellista tuon Valtakunnan todellisesta luonteesta, niin nyt, parhaillaan elettävänä aikana, tämän paradigman murentuessa, kysymykset sanoman kontekstualisoinnista nousevat ajankohtaisiksi myös täällä länsimaissa.

Vastaavasti historian eri vaiheista löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, miten jokaisessa kulttuurisessa tilanteessa on esiintynyt sanoman kontekstualisointia ja harjoitetun uskon indigenisoitumista ympäröivään kulttuuriseen todellisuuteen. Kyse ei siis ole nähdäkseni niinkään siitä, miten hyvin tässä on onnistuttu – jotkut näistä missiologisista innovaatioista ovat olleet hyviä, jotkut vähemmän hyviä. Kyse on enemmänkin uskon inkarnationaalisesta luonteesta, jolloin sen sanoman perusdnahan on jo itseensä kätketty ajatus viestin välittämisestä ihmisen omalla kielellä – ilman, että siihen liitetään mitään kulttuurisia tai muita ylivaltapyrkimyksiä.





Thursday, January 24, 2019

Teologian kontekstuaalisuudesta 2





Olen törmännyt vapautuksen teologiaan käsitteenä jo aiemmin teologian opinnoissani sekä henkilökohtaisessa elämässäni erään Etelä-Amerikassa työskennelleen ystäväni kautta. Tunsin siis aihetta jo etukäteen jonkin verran. Tietysti tähän ikään ehtineenä oli Oscar Romeron nimi uutisista tuttu.



Eräässä Elina Vuolan artikkelissa tuli esille vapautuksen teologian käsitteen yhteys kylmän sodan aikaiseen maailmantilanteen ja tämän heijastuminen Latinalaiseen Amerikkaan. Tilanne muistuttaa jollain tavalla reformaation aikaista talonpoikaiskapinaa Saksassa sekä herännäisyyden integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan itsenäisyyden murrosvaiheessa ja kansalaissodan aikoihin, jolloin herännäisyydestä tuli valkoisen armeijan ja sitä kautta myös yleensä nationalistisen suomalaisuuden kovaa ydintä. Samantapaista kristinuskon sanoman yhteiskunnallis-poliittista kontekstualisointia lienee tapahtunut näissä kaikissa historian murrosvaiheissa. Ja kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu…



Erityisesti Etelä-Amerikassa näyttää eräänä muutoksen agenttina olleen uuskarismaattis-helluntailaisen kristinuskon tulkinnan radikaali nousu. Tämän kohdalla herääkin kysymys, miten hyvin tätä seikkaa tutkimuksessa on huomioitu? Vapautuksen teologia kun näyttäisi jollain tavalla olevan sidoksissa koko historiallisten tunnustuskuntien, erityisesti roomalais-katolisuuden, historian problemaattisuuteen. Näyttää nimittäin siltä, kuin länsimaisen kristinuskon mallin ja kolonialismin välinen yhteys perustuisi vahvasti 300-luvun jaa. konstantinolaisen käänteen syntyyn ja vaikutukseen; miten kielletystä ja vainotusta vähemmistöuskonnosta yllättävän nopeasti tulikin ensin laillinen ja pian ainoa sallittu uskonto? On selvää, ettei mikään uskonnollisuuden muoto kykene sulattamaan tällaista nopeaa tilanteen muutosta ilman vaikeuksia.



Tässä mielessä kritiikkini kohdistuu vahvasti vallitsevaan länsimaisen kristinuskon hegemoniaan, jonka rasitteita edelleen näkyy itse vapautuksen teologiassakin. Ehkä sekin on nähtävä vain eräänä historiallisten kirkkokuntien lieveilmiönä ja aikaansaannoksena? Jos kerran puhutaan ”rakenteellisesta synnistä”, niin miksi ei silloin mennä suoraan koko problematiikan alkujuuriin; mikä tuottaa rakenteellista syntiä? Olisiko sillä jotain tekemistä roomalaisesta hallintomallista kopioidulla hierarkkisella kirkon rakenteella ja autoritaarisella, puhtaasti asemaan perustuvalla johtajuudella, joka sitten, ei vain omaksu ns. maallisen vallantoimintatapoja, vaan myös käytännössä toimii välittömässä yhteistyössä sen kanssa? No, olen kyllä kuullut esimerkkejä toisenlaisestakin malleista roomalaiskatolisten pappien kohdalla (Santo Domingon tapaus), mutta ovatko ne kuitenkin olleet ”vain” poikkeustapauksia? Tosin ”historia on voittajien kirjoittamaa”, joten emme välttämättä koskaan saa tietoomme kaikkia vastaavanlaisia tapauksia.



Mutta mikäli edelleen vapautuksen teologiankin piirissä papisto toimii jonkinlaisena Jumalan Sanan välittäjänä oppimattomalle kansalle, niin mikään ei ole muuttunut. Silloin paras lääke olisi opettaa kansa lukemaan ja antaa heille Raamattu heidän omalla äidinkielellään, jotta he voisivat itse tutkia sitä. Näin nimenomaan silloin, kun halutaan selvittää, kuka oikeasti on subjekti; akateemisesti koulutettu pappi (so. teologi) vai ns. maallikoksi kutsuttu tavallinen nainen tai mies. Kenellä on oikeus saada äänensä kuuluville ja kuka niin käytännössä saa? Silloin voitaisiin oikeutetusti puhua kristinuskon sanoman kontekstualisoinnista. Tässä mielessä kristinuskon sanoman henkilökohtaisen kokemisen tärkeyttä korostavan uuskarismaattis-helluntailaisen kristillisyyden roolia olisi mielenkiintoista tutkia. Ilman sarvia ja hampaita sanottuna, joskus tuntuu siltä kuin tätä globaalisti kaikkein nopeimmin leviävää kristinuskon haaraa ja sen teologista ajattelua näytetään Helsingin yliopistossa tunnettavan yllättävän vähän.



Mitä siis olen oppinut? Leimakirveet pois, yleistykset vähemmälle (vaikka ehkä itsekin näiden käyttöön innostuessani syyllistyn) ja enemmän kulttuurista ymmärrystä. Esille nousee aidon kontekstualisoinnin tarpeellisuus, mutta myös vaikeus toteuttaa sitä.


Wednesday, January 23, 2019

Teologian kontekstuaalisuudesta 1


Muistan, kuinka kontekstuaalisen teologian kurssin alussa keskustelimme suomalaisesta luterilaisuudesta, mikä herätti itsessäni heti kysymyksen, miksi? Esille tuli taas joka paikassa teologisessa tiedekunnassa törmäämäni luterilaisen uskonnollisuuden lähtökohtaisuus. Oletus on, että suomalainen uskonnollisuus on juuri luterilaista. Tein kuitenkin työtä käskettyä ja kerroin: minulle luterilaisuus on körtähtävää, kahden regimentin opin sävyttämää ja työn kunnioituksen itsestäänselvyyden itseensä sisällyttävää. Mutta se on myös metodologista denominationalismia, jonka perusteella suomalaisuus näyttäytyy nimenomaan luterilaisuutena. Jos ajatellaan maamme suurimman luterilaisen kirkon papistoa niin herännäisyys edustaa selvästi valtavirtaa.[1] Muita herätysliikkeitä kirkon piirissä kutsutaan nimellä ”konservatiivit” erotuksena muista, (lukuunottamatta lestadiolaisia, jotka ovat tavallaan oma lukunsa ”siellä pohjoisessa”).

Oma teologinen positioni nousee ei-luterilaisuudesta ja tietynlaisesta jälkitunnustuksellisesta ajattelusta, jota nuoruudestani asti on värittänyt vahvasti karismaattinen kristillisyys. Ruokasen näkemyksen mukaan jälkitunnustuksellinen ajattelu edustaa uutta ja radikaalia ekumeenista mallia harjoittaa yhteyttä paikallistasolla sovituksen hengessä.[2] Ekumeenisen dialogin metodina tämä sisältää samoja elementtejä, kuin Beveren esittelemä kontekstuaalisen teologian synteettinen malli.

Kurssilla kehotettiin myös ajattelemaan tuota kaikkea ikään kuin ”kohteen kautta”. Minulle tämä aukeaa eräänlaisen ”ekklesiologisen toiseuden” kautta. En kuulu mihinkään olemassa olevaan kirkkokuntaan tai rekisteröityyn yhdistyspohjaiseen seurakuntaan, mutta kuitenkin minulla on nuoruudestani asti ollut vahva kristityn ihmisen identiteetti. (Toki lähes tulkoon kaikki Suomessa syntyneet ovat alussa olleet luterilaisia, kuten minäkin, mutta tie kirkkokunnallisesta kristillisyydestä nykyiseen positiooni on pitkä ja ihan oma juttunsa.) Mutta niin, kysymys on siis ennen kaikkea identiteetistä.

                      Mainitsemani ”seurakunnallinen toiseus” on aika mielenkiintoinen juttu, jota käyttäessäni huomaan – etenkin yliopistomaailmassa – herättäväni kummastusta, jopa paheksuntaa. Ikään kuin koko termi ”toiseus” olisi varattu käytettäväksi vain tietyissä yhteyksissä. Koetaanko tällainen ajattelu ”heireettisenä” (jota käsitettä ei tietenkään akateemisesti voida käyttää) tai muuten epämukavana? Kuitenkin oma kristillisyyden näkemykseni ei oikein sulata konstantinolaista käännettä (tai ei näe kovinkaan paljon hyvää siinä), riitauttaa hanakasti niin sanotun virallisen kirkkohistorian tulkinnan eriuskolaisliikkeistä ja tervehtii ilolla helluntailais-karismaattisen kristillisyyden voimakasta kasvua globaalisti. Tunnustan auliisti, että haen oman identiteettini juuri näiden teemojen kautta. Eräs luterilainen teologiystäväni kutsui minua kerran ”pakanakristityksi”, mikä voi itse asiassa olla hyvinkin osuva ilmaisu.

                      Tältä pohjalta on tietysti selvää, että minulle ei tuota vaikeuksia hyväksyä esille tulevia teemoja liittyen uskonnolliseen vallankäyttöön, kulttuuri-imperialismiin tai jälkikolonialistiseen kritiikkiin. Näen ne erityisesti eurooppalaisessa kontekstissa hyvin pitkälle juuri valtiollistetun kristinuskon aikaan saannoksina. Myönnän toki auliisti, että USA:ssa, missä samanlaista ”valtiokirkko”järjestelmää ei virallisesti ole, tilanne on kuitenkin hyvin samankaltainen. (Muistan kerrotun Irakin toisen sodan aikoihin amerikkalaisten baptistilähetystyöntekijöiden saapuneen kohdemaahansa hyvin nopeasti ensimmäisten miehitysjoukkojen vanavedessä, mikä herättää minussa yhtä aikaa suuttumusta, huvittuneisuutta että surua.)

                      Tältä pohjalta jäin miettimään, olisiko historiasta mahdollista löytää esimerkkejä sellaisesta missionaarisesta projektista, jossa varsinainen kristinuskon sanoman saarna on onnistuttu pitämään erillään edellä mainitun kaltaisista valtiollisista ja kolonialistisista valtapyrkimyksistä? Mikä vielä tärkeämpää, löytyykö esimerkkejä tällaisesta ”vapaudesta” meidän ajaltamme (esimerkiksi 1990-luvun jälkeen)? Uskon, että löytyy, mutta kysyn vakavissani, miten paljon niiden tulee onnistuakseen toteutua jossain muussa kuin perinteisen tunnustuskunnan kontekstissa? Sen verran postmodernia kyynikkoa minussa asuu, että edelleen uskon vahvasti vallan turmelevaan vaikutukseen. 



[1] Herännäisyys ja evankelisuus seurakunnan työntekijöiden tavallisimmat viiteryhmät.
[2] Ruokanen 2015, 12 – 13.

Thursday, January 10, 2019

Hyviä sanoja

Miten ajankohtainen sana omalle yhteiskunnallemme ja kulttuurillemme!

"Kerro minulle ketä sinun maassasi ei saa arvostella, niin minä kerron kenellä sinun maassasi on valta." Voltaire

-------

"Herra on minun osani. Olen luvannut noudattaa sinun sanaasi." Ps. 119:57

Hyvä sana eläköitymisen kynnyksellä mietittäväksi.

-------

Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota Raamatussa "hedelmättömyyden teologiaan": siihen, miten Jumala synnyttää elämää vanhentuneesta ja jopa kuolettuneesta, jo hedelmättömäksi tuomitusta?

Lue vaikka Simsonin syntymästä (Tuom. 13:2-5), Saarasta (1.Moos. 17:15-16), Hannasta (1.Sam. 1:11-20) ja Elisabetista (Luuk. 1:5-25). Kaikille näille on yhteistä se, että Jumala muuttaa elämän kokonaan uudeksi, jopa niin että aiemmat arvostukset ja asetelmat muuttuvat radikaalisti.

Psalmissa puhutaan Jumalasta, joka saattaa hedelmättömän asumaan kodissa iloisena lasten äitinä (Ps. 113:9). Ja vielä enemmän; Hän voi muuttaa kallion vesilammikoksi, kovan kiven vesilähteeksi (Ps. 114:8).

Inhimillisesti katsoen mahdoton - ilmeni se sitten luonnossa tai ihmiskehossa tai -mielessä - ei ole haaste Hänelle. Tervetuloa Jumalan muuttava työ!