Teologian kontekstuaalisuudesta 1

Muistan, kuinka kontekstuaalisen teologian kurssin alussa keskustelimme suomalaisesta luterilaisuudesta, mikä herätti itsessäni heti kysymyksen, miksi? Esille tuli taas joka paikassa teologisessa tiedekunnassa törmäämäni luterilaisen uskonnollisuuden lähtökohtaisuus. Oletus on, että suomalainen uskonnollisuus on juuri luterilaista. Tein kuitenkin työtä käskettyä ja kerroin: minulle luterilaisuus on körtähtävää, kahden regimentin opin sävyttämää ja työn kunnioituksen itsestäänselvyyden itseensä sisällyttävää. Mutta se on myös metodologista denominationalismia, jonka perusteella suomalaisuus näyttäytyy nimenomaan luterilaisuutena. Jos ajatellaan maamme suurimman luterilaisen kirkon papistoa niin herännäisyys edustaa selvästi valtavirtaa.[1] Muita herätysliikkeitä kirkon piirissä kutsutaan nimellä ”konservatiivit” erotuksena muista, (lukuunottamatta lestadiolaisia, jotka ovat tavallaan oma lukunsa ”siellä pohjoisessa”).

Oma teologinen positioni nousee ei-luterilaisuudesta ja tietynlaisesta jälkitunnustuksellisesta ajattelusta, jota nuoruudestani asti on värittänyt vahvasti karismaattinen kristillisyys. Ruokasen näkemyksen mukaan jälkitunnustuksellinen ajattelu edustaa uutta ja radikaalia ekumeenista mallia harjoittaa yhteyttä paikallistasolla sovituksen hengessä.[2] Ekumeenisen dialogin metodina tämä sisältää samoja elementtejä, kuin Beveren esittelemä kontekstuaalisen teologian synteettinen malli.

Kurssilla kehotettiin myös ajattelemaan tuota kaikkea ikään kuin ”kohteen kautta”. Minulle tämä aukeaa eräänlaisen ”ekklesiologisen toiseuden” kautta. En kuulu mihinkään olemassa olevaan kirkkokuntaan tai rekisteröityyn yhdistyspohjaiseen seurakuntaan, mutta kuitenkin minulla on nuoruudestani asti ollut vahva kristityn ihmisen identiteetti. (Toki lähes tulkoon kaikki Suomessa syntyneet ovat alussa olleet luterilaisia, kuten minäkin, mutta tie kirkkokunnallisesta kristillisyydestä nykyiseen positiooni on pitkä ja ihan oma juttunsa.) Mutta niin, kysymys on siis ennen kaikkea identiteetistä.

                      Mainitsemani ”seurakunnallinen toiseus” on aika mielenkiintoinen juttu, jota käyttäessäni huomaan – etenkin yliopistomaailmassa – herättäväni kummastusta, jopa paheksuntaa. Ikään kuin koko termi ”toiseus” olisi varattu käytettäväksi vain tietyissä yhteyksissä. Koetaanko tällainen ajattelu ”heireettisenä” (jota käsitettä ei tietenkään akateemisesti voida käyttää) tai muuten epämukavana? Kuitenkin oma kristillisyyden näkemykseni ei oikein sulata konstantinolaista käännettä (tai ei näe kovinkaan paljon hyvää siinä), riitauttaa hanakasti niin sanotun virallisen kirkkohistorian tulkinnan eriuskolaisliikkeistä ja tervehtii ilolla helluntailais-karismaattisen kristillisyyden voimakasta kasvua globaalisti. Tunnustan auliisti, että haen oman identiteettini juuri näiden teemojen kautta. Eräs luterilainen teologiystäväni kutsui minua kerran ”pakanakristityksi”, mikä voi itse asiassa olla hyvinkin osuva ilmaisu.

                      Tältä pohjalta on tietysti selvää, että minulle ei tuota vaikeuksia hyväksyä esille tulevia teemoja liittyen uskonnolliseen vallankäyttöön, kulttuuri-imperialismiin tai jälkikolonialistiseen kritiikkiin. Näen ne erityisesti eurooppalaisessa kontekstissa hyvin pitkälle juuri valtiollistetun kristinuskon aikaan saannoksina. Myönnän toki auliisti, että USA:ssa, missä samanlaista ”valtiokirkko”järjestelmää ei virallisesti ole, tilanne on kuitenkin hyvin samankaltainen. (Muistan kerrotun Irakin toisen sodan aikoihin amerikkalaisten baptistilähetystyöntekijöiden saapuneen kohdemaahansa hyvin nopeasti ensimmäisten miehitysjoukkojen vanavedessä, mikä herättää minussa yhtä aikaa suuttumusta, huvittuneisuutta että surua.)

                      Tältä pohjalta jäin miettimään, olisiko historiasta mahdollista löytää esimerkkejä sellaisesta missionaarisesta projektista, jossa varsinainen kristinuskon sanoman saarna on onnistuttu pitämään erillään edellä mainitun kaltaisista valtiollisista ja kolonialistisista valtapyrkimyksistä? Mikä vielä tärkeämpää, löytyykö esimerkkejä tällaisesta ”vapaudesta” meidän ajaltamme (esimerkiksi 1990-luvun jälkeen)? Uskon, että löytyy, mutta kysyn vakavissani, miten paljon niiden tulee onnistuakseen toteutua jossain muussa kuin perinteisen tunnustuskunnan kontekstissa? Sen verran postmodernia kyynikkoa minussa asuu, että edelleen uskon vahvasti vallan turmelevaan vaikutukseen. 

---

[1] Herännäisyys ja evankelisuus seurakunnan työntekijöiden tavallisimmat viiteryhmät.

[2] Ruokanen 2015, 12 – 13.