Teologian kontekstuaalisuudesta 3

Puhe afrikkalaisesta ekklesiologiasta tuntui jollain tavalla tutulta, kun mietin omaa seurakuntayhteyttäni ja sen yhteisöllisyyden merkitystä itselleni. Vaikka ajatus Kristuksesta eräänlaisena Esivanhempana tai yhteisön, suvun tai heimon Arkkityyppinä ei enää samalla tavoin puhuttelekaan kuin afrikkalaisia veljiämme ja sisariamme, niin on kuitenkin hyvä muistaa, että mekään suomalaisina emme ole vielä ehtineet olla ”sivistettyjä” ja urbaaneja kovin montaa sukupolvea. Vaikka sukurakenteemme onkin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana hajonnut, jättäen jäljelle ydinperhe-mallin rangan, niin meilläkin suomalaisina on vielä monia muita länsimaisia ihmisiä läheisemmät suhteet luontoon ja muuhun luomakuntaan. Lisäksi paljon puhutussa postmodernissa kehityksessä on sekin puoli, että monet sellaiset teemat, jotka nousevat sen myötä esille, edustavatkin itse asiassa paluuta modernia edeltäneeseen tilanteeseen.

                      Eräänä esimerkkinä tästä on yhteisöllisyys, joka länsimaisessa uskonnollisuudessa (ja muutenkin) on individualismin korostamisen myötä noussut tärkeäksi teemaksi, vaikkapa mietittäessä urbaanien, kristinuskosta vieraantuneiden nuorten aikuisten tavoittamista uudelleen. Tässä esillä olevassa afrikkalaisessa ekklesiologiassa tämä näyttää ikään kuin luonnostaan tulevan vahvasti esille. Tässä mielessä oma kristittyjen yhteyteni muistuttaa enemmän afrikkalaista mallia kuin jonkun suuren laitoskirkon hallintohimmeliä. Seurakunta on enemmän organismi, kuin organisaatio. Siinä ollaan enemmän koolla leirinuotion kuin saarnapulpetin äärellä. Sen todellisuutta kuvaavat enemmän tarinat kuin kylmä dogmatiikka, jos hieman kärjistetään. Sille on – tai tulisi olla – ominaista syvät henkilökohtaiset ihmissuhteet, avoin vuorovaikutus ja tietynlainen elämän läpinäkyvyys. Johtajuudenkin tulee olla enemmän luonteeseen ja armoitukseen kuin asemaan ja käskyvaltaan perustuvaa auktoriteettia.

Sosiologisesti ilmiö voidaan nähdä uudenlaisen heimoistumisen vaiheena, joskin yhteisö muodostuukin nyt uudessa tilanteessa eri pohjalta kuin aiemmin. Uudessa testamentissa puhutaan useissa kohdin oikoksen käsitteestä, joka on suomalaisessa käännöksessä käännetty perhekunnaksi. (Näin esimerkiksi Apt. 16:31:ssä.) Kun antiikin aikana oikoksen muodostivat läheisimpien perheenjäsenten ohella myös muut sukulaiset ja läheiset, jopa palvelijat, niin omassa kontekstissamme tällaisen lähiyhteisön tai sijaisperheen (surrogate family) muodostavat vaikkapa ystävät jonkun harrastuksen, työn tai aatteen tai uskonnon piiristä. Jälkimodernissa tilanteessa perheenomaisen yhteisön rakennusaineina eivät enää olekaan biologiset siteet, vaan samanlaisen mielenkiinnon ja samanlaiset arvot jakavat ihmiset. Länsimaisessa kontekstissa ollaan mielenkiintoisella tavalla lähestytty esimodernia heimoistumisen ihannetta.

                      Ajattelen eräänä helppoutena tällaisessa afrikkalaisessa kontekstualisoinnissa olevan sen, että kristinusko tai Jeesus-liike ei ollut alun perinkään länsimainen hengen tuote tai kreikkalais-roomalaisen antiikin innovaatio. Sen kulttuurinen tausta ja alkuperäinen konteksti ovat monessa suhteessa lähempänä afrikkalaista heimoyhteisöä, kuin länsimaista modernia yhteiskuntaa. En tiedä, olenko turhankin optimistinen, mutta se ainakin voi auttaa helpommin ymmärtämään kristinuskon sanoman lähtötilannetta ja soveltamaan sitä omaan kontekstiin, kuin mitä teollistuneissa länsimaissa on mahdollista. Ajattelen saman piirteen tulevan esille ajateltaessa Lähi-Idän maista muuttaneita ihmisiä ja heidän esiymmärrystään kristinuskon sanomaan nähden. Oman problematiikkansa tähän tuo meidän tilanteessamme se, että vaikka yhteiskuntamme ja kulttuurimme vuosisatojen mittaan onkin ollut vahvasti kristinuskon hapattama, sen perusarvoista ollaan luopumassa länsimaissa. 

Luin jossain vaiheessa opintojani mielenkiintoisen artikkelin Pietarin metropolialueen uuskarismaattisten seurakuntien indigenisoitumisesta venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Indigenisaatiota ilmiönä tarkasteltaessa tulee mieleen se kysymys, eikö koko kristinusko jo lähtökohtaisesti edusta tässä mainittua indigenisaatiota? ”God´s work of redemption always takes its start from the situations where humans find themselves in.” Jos tarkastellaan Raamatun ilmoitushistoriaa, niin nähdäkseni sen perusolemus, inkarnaatio, edustaa juuri tätä puolta jumaluudessa. Käytännössä esimerkiksi Septuagintan ilmestyminen ja Uuden testamentin kirjoitusten koineekreikankielinen muoto edustavat tätä orientaatiota ja itse asiassa vielä enemmän pyrkimystä sanoman kontekstualisointiin parhaimmillaan. Väsyksiin asti toistan tätä; tekivätkö Konstantinus ja Theodosius itse asiassa karhunpalveluksen yrittäessään ”tehdä parhaansa” ja valtiollistaessaan aiemmin vainotun kristinuskon? Paitsi, että (minun nöyrän näkemykseni mukaan) siinä menetettiin jotain oleellista tuon Valtakunnan todellisesta luonteesta, niin nyt, parhaillaan elettävänä aikana, tämän paradigman murentuessa, kysymykset sanoman kontekstualisoinnista nousevat ajankohtaisiksi myös täällä länsimaissa.

Vastaavasti historian eri vaiheista löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, miten jokaisessa kulttuurisessa tilanteessa on esiintynyt sanoman kontekstualisointia ja harjoitetun uskon indigenisoitumista ympäröivään kulttuuriseen todellisuuteen. Kyse ei siis ole nähdäkseni niinkään siitä, miten hyvin tässä on onnistuttu – jotkut näistä missiologisista innovaatioista ovat olleet hyviä, jotkut vähemmän hyviä. Kyse on enemmänkin uskon inkarnationaalisesta luonteesta, jolloin sen sanoman perusdnahan on jo itseensä kätketty ajatus viestin välittämisestä ihmisen omalla kielellä – ilman, että siihen liitetään mitään kulttuurisia tai muita ylivaltapyrkimyksiä.