Kokemuksia luterilaisen teologian opiskelusta

Tämän blogitekstin lähtökohtana on evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattoman opiskelijan kokemukset Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.


No, heti alkuun törmätäänkin ensimmäiseen totalitarismin kokemukseen. Kun nimittäin tiedekunnassa puhutaan tuttavallisesti "kirkosta", tarkoitetaan tietenkin evankelisluterilaista kirkkoa. Lähtökohtaisesti ei muita "kirkkoja" sanan tässä merkityksessä olekaan olemassa. Eräänlaista metodologista denominationalismia siis. Suomessa kun "olla suomalainen" näyttäytyy edelleenkin luterilaisena olemisena. Niinpä teologisen tiedekunnan viralliset nettisivutkin käsittelevät viisisataavuotista reformaatioparkaa nimenomaan ja ennen kaikkea luterilaisesta näkökulmasta.


Yllättävää on ollut sekin, että edelleenkin näyttää olevan teologeja, joiden ajatusmaailman tämä absoluuttinen oletus täyttää kokonaan. Ei ole elämää (pelastuksesta puhumattakaan) kirkon (joka siis on tuo em. evankelisluterilainen kirkko) ulkopuolella – tai no, kenties jotain pieniä lahkoja, joiden merkitys luterilaiseen valtakirkkoon nähden on lähinnä marginaalinen. Tämä asetelma sitten siirtyy teologiaan ja sen opiskeluun. On vain tämä yksi Kirkko ja kaikki käytännöllinen elämä ja siihen liittyvä teologinen pohdiskelu pyörii sen ympärillä. Kokonainen muu maailma elää sitten ihan omaa, käänteistä todellisuuttaan: siellä luterilaisuus on pienehkö, marginaalinen teologinen suuntaus, joka etenkin Euroopassa on pikku hiljaa menettämässä aiempaa vaikutusalaansa.


Niinpä päätinkin sitten hyvin varhaisessa vaiheessa alkaa puhua kirkoista niiden oikeilla nimillä. On siis olemassa tuo em. luterilainen kirkko, mutta on myös Vapaakirkko, Helluntaikirkko, Adventtikirkko, katolinen kirkko jne. Kuitenkin edelleen, kun puhutaan esimerkiksi "postsekulaarista uskonnosta", niin monet teologit (tai tulevat sellaiset) itsepintaisesti jankkaavat jostain "kirkosta" ja sen suhteista valtioon, yhteiskuntaan, sekulaariin kulttuuriin tai mihin muuhun hyvänsä. Itse maallistumisen jälkeisen uskonnollisuuden ymmärtäminen jää silloin perin ohueksi – tai ainakin yksipuoliseksi.


Kun sitten leimautuu tällaiseksi vastavirtaan uivaksi, ei valtavirran mukana surffailevaksi opiskelijaksi, jolla jo on ennestään teologian opintoja, harrastuneisuutta ja lukeneisuutta, niin huomaa joskus keskustelukumppanin debatoivan enemmänkin minun itseni (tai sen kanssa, mitä he olettavat minusta), kuin esittämieni argumenttien kanssa. Näin käy etenkin silloin, jos ja kun keskustelukumppanilla on jo valmiina olemassa joitain kokemuksia, tietoa tai ennakkoluuloja siitä, millainen tällainen mahdollisesti heireettinen troublemaker on. Seurauksena on helposti eräänlaista teologista varjonyrkkeilyä.


Joskus soveltavien opintojen aikoihin minua haastateltiin teologia.fi-sivustolle artikkelin "Vapaiden suuntien opiskelijana teologisessa tiedekunnassa" yhteydessä. Artikkelin nimi jo sinänsä kertoo paljon tästä asetelmasta, jossa minä siis kannan harteillani koko "vapaiksi suunniksi" kutsuttujen villien (mutta nyt jo kaikeksi onneksi kirkollistuvien) yhteisöjen anabaptistista todistustaakkaa suhteessa historiallisiin tunnustuskuntiin. Miksi? Enhän itse edes kuulu mihinkään tällaiseen. Koen edustavani perinteisten tunnustuskuntien ulkopuolelle sijoittuvaa kristillisyyttä, jonka näkökulmasta katsottuna myös monet vapaakirkot nykyään edustavat institutionalisoitumista ja uskontososiologista rutiininomaistumista. (Aivan oma, sinänsä mielenkiintoinen kysymyksensä on, onko tässä ilmiössä kyse kokonaan uudentyyppisestä kristinuskon kulttuurisesta ilmentymästä, jota kirkollisen nykytutkimuksen dinosaurusten on vaikeaa seurata?)


Mielenkiintoista, joskin turhauttavaa, on huomata, miten akateemisuuden ja suvaitsevaisuuden alta suhteellisen nopeasti kuoriutuu esille edellä mainitsemani metodologisuus ja siihen liittyvät kategorisoinnit ja yleistykset. Yliopiston virallinen kanta on, että opiskelu on tunnustusvapaata, mutta – kuten haastattelussa totesin – se ei ole sitä. Pidetään sitä sitten suotavana asiana tai ei, niin kaikesta paistaa läpi tuo em. metodologinen denominationalismi. (Yliopistomaailmassa sitä nähtävästi pidetään suotavana itsestäänselvyytenä.) Systemaattisen teologian pääpaino on lähinnä luterilaisessa puhdasoppisuudessa. Uskontososiologian vahva auktoriteetti taas on, suomalaista uskonnollisuutta tutkittaessa, Kirkon (niin minkä kirkon?) tutkimuskeskus ja sen edustama näkökulma.


Luterilaisuus näyttäytyy myös ekklesiologisena normina, jossa sunnuntaiaamun vähäväkinen messu on se, johon kaikkea muuta peilataan. Seurakunnan kokoontumisia ajatellen käytäntöjä määritellään "oudoiksi" tai peräti "normaaleiksi" sen mukaan, miten ne sopivat yhteen tämän normin kanssa. Kuitenkin se, mikä täällä edustaa arroganttia valtavirtaa, onkin globaalisti ajatellen marginaalia.


Eräs seikka, johon olen yllättäen törmännyt, on varoittelu. Eri yhteyksissä minulle saatetaan vaivihkaa todeta (puhuessani "ekklesiologisesta toiseudesta" edustamieni yhteisöjen kannalta katsottuna), että minun olisi "syytä olla varovainen tällaisten ilmaisujen käytössä". Mitään sen kummempia perusteluja tällaiselle ei anneta, mutta mieleen nousee väistämättä ajatus termin "toiseus" (eri yhteyksissä käytettynä) käytön varaamisesta johonkin tiettyyn tarkoitukseen tai yhteyteen tai sen sallimisesta koskemaan vain tietynlaista "toiseutta".


Nykypäivän polarisoituneessa maailmassa sanat ovat vallankäytön välineitä, jopa aseita. Tietty terminologia saatetaan olettaa varatun yksinoikeudella omaan verbaaliseen asevarastoon. Tällöin sen "luvaton" käyttö jossain muussa yhteydessä herättää hämmennystä, epäilyksiä ja edustaa lopulta jopa uhkaa: "nyt joku pelaa meidän peliämme, mutta eri säännöillä". Tällainen ennalta arvaamaton hyökkäys selustasta on ei-toivottu ilmiö teologisen keskustelun kentässä.


Eikö näin reformaation juhlavuonna voitaisi nostaa esille myös "kolmannen haaran" eli ns. anabaptistisen suunnan (mikä sekin on liikkeen ulkopuolisten historiankirjoittajien antama harhaanjohtava pilkkanimi) teologeja. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita teologian tohtori Balthasar Hubmaierin, joka poltettiin harhaoppisena roviolla reformaation pyörteissä v. 1528. Kolme päivää myöhemmin hänen vaimonsa upotettiin kivi kaulassa Tonavaan.