Saturday, November 25, 2017

"Mutta en niinkuin kirkko opettaa..."

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kirkon piirissä on noussut esille uudenlainen vapaiden ajattelijoiden ryhmä, joille on ominaista se, että he edelleen kyllä kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkoon (ja haluavat edelleen kuulua), vaikka eivät enää uskokaan niin kuin kirkko opettaa. Minkäänlaisia paineita erota kirkosta tämä seikka ei näytä heissä aiheuttavan, eikä kirkkokaan näitä ihmisiä ahdistele.

Tosiasiassa tällaista ajattelua on tietenkin ollut aina, enää siitä ei vain joudu roviolle, jalkapuuhun tai muuten paitsioon. Yleisen maallistumisen myötä ihmisen vapaus uskoa ja ajatella on laajentunut. Usko(nto) on irronnut aiemmista rakenteista ja järjestelmistä ja muuttunut enemmän yksityisasiaksi.

Joillekin papeille tällainen ajattelun vapaus tosin on jo pitkään toiminut varmana keinona vauhdittaa omaa urakehitystään omaa uskoaan etsivässä kirkossa.

Kovinkaan moni ei ole vielä huomannut sitä, että myös kirkon toisella laidalla on yhä enemmän tunnustavia kristittyjä, jotka omien sanojensakaan mukaan eivät enää usko niin kuin kirkko opettaa. Heillä ei myöskään näytä olevan mikään kiire erota kirkosta. He ovat niitä ihmisiä, joista C.S. Lewis aikanaan kirjoitti, että he uskovat enemmän kuin heidän kirkkoherransa.

Kirkon suhtautuminen heihin on kuitenkin erilaista, eikä heitä oikein haluttaisi sisällyttää kirkon moniäänisyyden kuoroon.

Tällaiselle kirkon ulkopuoliselle tarkkailijalle, kuten minä, tilanne näyttäytyy kummallisena, kun ei aina tiedä kenen kanssa keskustelee ja ketä pitäisi uskoa, mitä tulee kirkon kantaan tietyissä kysymyksissä. Tilanne on vähän samanlainen kuin valkoisilla 1800-luvun Pohjois-Amerikassa intiaanien kanssa neuvotellessaan, kun kävi ilmi, etteivät tehdyt sopimukset sitoneetkaan kaikkia sopimuksen tehneen heimon jäseniä.

Herää myös kysymys siitä, mitä seuraa, kun pasuuna antaa epäselvän äänen?



No comments:

Post a Comment