Suomalaisesta uskonnollisuudesta – näköaloja tulevaisuuteen

Kimmo Ketola tuo artikkelissaan Kirkon nelivuotiskertomuksessa 2012 – 2015 esille suomalaisten käsityksiä luterilaisesta uskosta. Sen ytimessä on käsitys Jumalan armosta, joka vapauttaa ihmisen palvelemaan muita omilla lahjoillaan. Ketolan tutkimuksen mukaan luterilaisen uskon ytimessä ei ole voimavarojen suuntaaminen oman elämän muokkaamiseen Jumalalle kelpaavaksi. Pyhityskristillinen näkemys ihmisen tai yhteisön elämästä on siis vieras luterilaiselle uskolle, joka on vahvasti tämänpuoleista ja käytännönläheistä.

Ketola luotaa suomalaisten uskonnollisuutta myös toisessa artikkelissa, joka on osa Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston v. 2011 julkaisemaa tutkimusta. Sen tekijät edustavat alansa asiantuntemusta nimenomaan luterilaisesta näkökulmasta. Tutkimus liittyy laajempaan, kansainväliseen arvoja ja uskomuksia koskevaan tutkimukseen. Artikkelissa uskontoa on lähestytty osana muuta sosiaalista elämää suomalaisessa yhteiskunnassa. Näkemys ei siis ole ihan niin ”kirkkokeskeinen”, kuin edellisessä tapauksessa, vaikka uskonto nähdäänkin hyvin pitkälle luterilaisena kristinuskon tulkintana.

Suomalaisten uskonnollisuudesta piirtyy tässä jännitteinen ja osin ristiriitainenkin kuva. Toisaalta maallistuminen on todellisuutta, toisaalta taas perinteinen jumalausko on 1970-luvulta lähtien pysynyt suhteellisen muuttumattomana. Myös evankelisluterilaisen kirkon elämänkysymyksiin antamiin vastauksiin luotetaan tutkimuksen mukaan enemmän kuin aiemmin. Suomalaisen hiljaisen enemmistön uskonnollisuudessa painottuvat Ketolan mukaan kohtuullisuus ja keskitien kulkeminen. Voimakasta ja julkista uskonnollista vaikuttamista sen sijaan pyritään välttämään.

Ketola näkeekin luterilaisen kristillisyyden olevan yhteiskunnallista vakautta edesauttava tekijä. Esille tulee myös yhteisöllisyys, mikä evankelisluterilaisen kirkon nelivuotiskertomuksessa liitetään sellaisiin asioihin, kuten yhteiseen hyvään pyrkiminen, vastuun kantaminen toisista ihmisistä, työkutsumuksena ja palveluna sekä lasten kasvattaminen. Ketolan mukaan nämä seikat tekevät luterilaisesta uskosta ”kätketyllä tavalla” yhteiskuntaa muokkaavan tekijän.

Hänen mukaansa suuri osa sen vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan on välillistä ja epäsuoraa. Tämä näkyy hänen mukaansa monina sellaisina arvoina ja uskomuksina, jotka vaikuttavat vahvasti suomalaiseen yhteiskuntaan, ilman että niiden alkuperän ymmärrettäisiin olevan kirkon opetuksessa. Vahvimpana esimerkkinä tästä Ketola mainitsee protestanttisen työetiikan näkymisen suomalaisessa arjessa. Luterilaisuutta suomalaista uskonnollisuutta selittävänä tekijänä sopii hyvin kuvaamaan ”laiskan monopolin” käsite.

Suomessa on tutkimuksen mukaan poikkeuksellisen vähän erittäin uskonnollisia ihmisiä, mutta toisaalta myös vähän täysin uskonnottomia ihmisiä. Ominaista Suomen uskonnolliselle tilanteelle näyttää siis olevan molempien ääripäiden välttäminen, jolloin valtaosa vastaajista sijoittuu maltilliselle keskialueelle. Tälle osalle on ominaista osallistuminen harvakseltaan uskonnollisiin tilaisuuksiin ja uskominen laimeasti. Tutkimuksen lopussa esitetään se mielenkiintoinen näkemys, että juuri tämä uskonnollisuuden tyyppi on kaikkein nopeimmin heikkenemässä eri puolilla Eurooppaa.

Myös Ketolan uudemmassa artikkelissa tarkastellaan suomalaista uskonnollisuutta kansainvälisesti vertaillen, mikä tuo ilmi muutamia mielenkiintoisia seikkoja. Perinteisesti uskonnollisuus on nähty uskona uskonnon kannalta keskeisiin asioihin. Toisaalta taas uskonnollista toimintaa olisi hyvä mitata erikseen, eikä vain keskittyä tarkastelemaan yhteisöjen jäsenrekistereitä. Viime aikoina tutkimus on kohdistunut sellaiseen uskonnollisuuteen, joka ei enää sitoudu perinteisiin uskonnollisiin instituutioihin. Tällaisesta yksilöllisestä ja epämuodollisesta uskonnollisuudesta käytetään nimitystä ”henkisyys” (engl. sprituality). Tämä termi on tosin koettu ongelmalliseksi, erityisesti suhteessa ”muuhun” uskonnollisuuteen.

Vertailtaessa suomalaisten uskonnollisuutta muihin maihin on mittareina käytetty ihmisen omaa käsitystä uskonnollisuudesta, jumalauskoa ja muita yleisiä uskonnollisia uskomuksia, rukous- ja osallistumisaktiivisuutta sekä niiden osuutta, joilla on oma tapansa olla yhteydessä Jumalaan. Mielenkiintoista tässä kysymyksenasettelussa on se, että viime mainitulla kysymyksellä pyritään mittaamaan ennen kaikkea vastaajien suhtautumista uskonnollisiin instituutioihin. Perinteisesti suomalaisessa uskonnollisuudessa evankelisluterilaisen kirkon merkitys on nähty ihmiselämän tärkeissä solmukohdissa, kuten lapsen syntymässä, aikuistumisessa, avioitumisessa ja hautaamisessa. Tätä taustaa vasten onkin mielenkiintoista huomata professori emerita Eila Helanderin evankelisluterilaisen kirkon piispainkokoukselle laatiman selvityksen voimakas painotus kirkollisen vihkimisen erityisestä merkityksestä tämän kirkon identiteetille ja toimintastrategialle.

Suomalaista uskonnollisuutta voitaneen edelleen pitää melko yhtenäisenä. Tutkimuksen tekoaikaan noin neljä viidesosaa suomalaisista kuuluu edelleen evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta jäsenmäärä on vuodesta 2011 laskenut, ollen tällä hetkellä 71,9 % suomalaisista. Suomalaisten luottamus ja myönteinen asennoituminen evankelisluterilaiseen kirkkoon eivät kuitenkaan perustu poikkeuksellisen voimakkaaseen uskonnollisuuteen, mistä herää kysymys, miten paljon luterilaisuus mielletään samaksi asiaksi kuin suomalaisuus. Monien kysymysten kohdalla suomalaiset osoittautuvat nimittäin vähiten uskonnollisiksi Euroopassa. Näin on asianlaita erityisesti uskonnollisen osallistumisen ja kansanomaisten uskonnollisten uskomusten kohdalla. Useimpien kysymysten suhteen suomalaiset sijoittuvat aineiston keskitason alapuolelle, vaikka pohjoismaisessa vertailussa olivatkin uskonnollisimpia. Mikä merkitys uusien hengellisten virtausten tänne rantautumiselle on tällä suomalaisten hyvin vähäisellä uskonnollisuudella?

Suomalaista uskonnollisuutta tarkastellen esille nousee seuraavia kysymyksiä:

·       Pohjoismaista uskonnollisuutta tutkittaessa on huomattu ”sijaisuskonnon” (”vicarious religion”) käsitteen kuvaavan hyvin täkäläistä uskonnollista todellisuutta. Nykykehitystä seuratessa nousee mieleen väistämättä kysymys, tuleeko kansallismielisyys esimerkkinä tällaisesta ”sijaisuskonnosta” ottamaan takaisin aiemman paikkansa suomalaisessa luterilaisessa uskonnollisuudessa?

·       Onko suomalaisessa uskonnollisuudessa jotain sellaista, mikä ikään kuin ”hylkii” perinteisen luterilaisuuden ulkopuolelta tulevia vaikutteita? Onko Suomi tässä mielessä ”Pohjolan Albania”, joka ei ole valmis vastaanottamaan sellaisia uusia uskonnollisia vaikutteita, jotka globaalilla tasolla ovat megatrendejä? Missiologiassa puhutaan käsitteestä ”Seuraava kristinusko” (Next Christendom), jolla viitataan kristinuskon voimakkaaseen kasvuun muualla maailmassa kuin perinteisesti kristittyinä pidetyissä länsimaissa.

·       Kansainvälisestä tutkimuksesta voidaan havaita erilaista polarisoitumista tiettyjen uskonnollisten trendien suhteen. Mitä Suomen uskonnollisessa tilanteessa tapahtuu, mikäli (eurooppalaista kehitystä noudattaen) maltillisen ja ääripäitä välttävän ”kultaisen keskitien” uskonnollisuus vähenee?

·       Mielletäänkö jossain evankelisluterilaisen kirkon (tai sekulaarin yhteiskunnan) ylärakenteissa nykyisen kaltainen stabiili uskonnollinen tilanne säilyttämisen arvoisena yhteiskunnallista vakautta ajatellen?

·       Miten paljon globaaleista trendeistä voidaan ennustaa suomalaista uskonnollista kehitystä tulevaisuudessa? Kansainvälisessä tutkimuksessa tulee esille uusien ilmiöiden rantautuminen Suomeen tietyllä viiveellä, mutta voidaanko tästä vielä vetää mitään suoria johtopäätöksiä tulevasta? Suomen uskonnollinen tilanne poikkeaa muista maista toisaalta sen vahvan kirkollisen herätyskristillisyyden ja toisaalta myös sen suhteellisen pienen ja kompaktin kielialueen takia.