Harjoituksesta, hyveistä ja tarinasta (Lakkiaispäivänä)

Se, että minulla on selkeät tavoitteet elämälleni ja raamatulliset arvot ja normit ohjaamassa niitä, ei vielä riitä. Jeesus sanoo, että jos meidän vanhurskautemme ei ole jotain paljon enemmän kuin vain kirjanoppineiden ja fariseusten hurskaus, niin me emme peri taivasten valtakuntaa. Tarvitaan siis paljon enemmän kuin vain väärin tekemisen välttämistä. On syytä harjoittaa asioiden tekemistä oikein. Tarvitaan persoonan ja luonteen muokkaamista. Tämä synnyttää hyveitä, jotka ovat käytännöllisiä.

Luonteenmuokkaus siis synnyttää hyveitä. Hyveet ovat ihailtavia luonteenpiirteitä , jotka ovat harjoituksen tulosta. Ne ovat myös osoitusta moraalisesta elämästä. Raamatulliset hyveet ovat hyvin lausuttu ääneen Jeesuksen Vuorisaarnassa, mikä ei ole sen enempää kovaa lakijulistusta kuin yhteiskunnallisen elämän ihannekuvaustakaan. Kyse on yksinkertaisesti taivaan valtakunnan kansalaisen elämästä. (Vrt. autuaaksijulistukset Matt. 5. luvussa.) Näiden hyveiden vaikutukset ovat samanlaiset kuin suolan, valon tai hapatteen. Ei ole ollut mikään ihme, jos alkukristittyjen käytännön elämä herätti omana aikanaan ihmetystä, jopa närkästystä antiikin hellenismin kulttuurisessa ympäristössä.

Kun ajattelemme tältä pohjalta uusien valtakunnan työntekijöiden koulutusta, niin paljon tärkeämpää kuin kouluttaa akateemisia tutkijoita on harjoittaa luonteen ja persoonan muokkausta. Hengellisen työn kannalta valmennus ajaa aina metodiopin ohi. Teoriaa tärkeämpi on tarina, sillä tarinan kautta opimme siitä, miten joku on omilla valinnoillaan ja ratkaisuillaan kulkenut tietään tähän päivään asti. Ilman omakohtaisuutta - "multaa kynsien alla" - tarina ei ole uskottava. Sitä kautta opimme paremmin ymmärtämään luonnetta ja miten se on syntynyt. Uusitestamentillinen opetus ja kasvatus tulevat aina mallioppimisen kautta.

Systeemin ulkopuolella

Luen juuri parhaillaan amerikkalaisen toimittajan ja kirjailijan Mark Kurlanskyn mielenkiintoista kirjaa 1968 - Vuosi joka vavahdutti maailmaa (Like, 2008). Kirjailija piirtää terävän kuvan Itä-Euroopan neuvostoblokin "onnellisista parakeista" (jota nimitystä Puolassa käytettiin sosialismista). Hän mainitsee olleen kaksi tapaa hankkia tietoa ohi virallisen valtiojohtoisen tiedonvälityksen.

Toinen oli kuunnella vastapuolen tiedonvälitystä, joka tässä kohtaa esim. Puolassa tarkoitti Radio Free Europen puolankielisiä lähetyksiä. Mielenkiintoista oli lukea se, että puolalaiset kyllä tiesivät ko. median olleen (ainakin osittain) CIA:n käsikassara, mutta silti sitä kuunneltiin - ilmeisesti ajatuksena hakea informaation "kultainen keskitie"? Jotkut puolalaiset jopa "vuotivat" tarkoituksella tietoa maan sisäisistä asioista läntiselle medialle, jotta tämä tieto sitä kautta päätyisi laajempaan tietoisuuteen.

Toinen tapa oli ovelampi; virallisessa tiedonvälityksessä kerrottiin tietyistä asioista suorastaan kielteiseen sävyyn, kuitenkin (tarkoituksella) tarkoin avaten ja selittäen, mitä ao. (kritisoitu) henkilö tai taho oli tarkoittanut. Oltiin siis mukamas kriittisiä ja samaan aikaan kerrottiin myös "vastapuolen" näkemykset asiasta avoimesti kaikelle kansalle. Kriittisyys oli ylemmältä taholta tullut määräys, avoimuus todellista journalistista vapautta (tai se, mitä siitä enää oli jäljellä).

Mielessäni herää kysymys, miten tämä sama kuvio toimisi nykyisenkaltaisen yksipuolisen tiedonvälityksen aikana? Toivottavasti kukaan meistä ei ole niiiin  naivi, että kuvittelee tällaisen problematiikan kaatuneen Berliinin muurin murtumisen myötä.

Mutta systeemin ulkopuolelle sitä tekee mieli päästä. Kaipaan näkökykyä, joka pystyy sekä syväluotaamaan asioiden todellista luonnetta, niiden juuria ja yhtymäkohtia (toivat ne sitten tullessaan synergiaa tai konflikteja) että hahmottamaan sellaista suurempaa kuvaa, jossa näkyy myös Jumalan kädenjälki. Saksan valtakunnanmarski Bismarck totesi joskus aikanaan, että historioitsija yrittää tarttua Jumalan viitanliepeeseen tämän kulkiessa ohi.

En kiellä sitä, etteikö tee mieli melko ankaralla kädellä soveltaa tätä kriittistä näkemystä ja siitä nousevaa käytännöllistä orientaatiota myös kristilliseen populaarikulttuuriimme.

Mitä on tapahtunut? - Kolme näkökulmaa aikaamme

Muistan 60-70-lukujen vaihteessa, ollessani murrosikäinen nuori, joka elämää janoavalla, tuskaisella asenteella tutkaili ympäröivää maailmaa, luin ahmien kaiken eteeni tulevan silloista poliittista maailmantilannetta, radikaalien nuorisoliikkeiden nousua ja yhteiskunnallisten järjestelmien järkkymistä kuvaavan ja selittävän, mitä vain sain eteeni. Eli siis kirjoista, lehdistä, televisiosta ja elokuvista. Halusin intohimoisesti päästä jyvälle siitä, mitä ympärillä tapahtui (erään laulun fraasia lainatakseni: "mitä nuorisolle tapahtui?") ja miten itse voisin olla osa sitä.

Mietin esim. länsimaisen nuorisokulttuurin syntyä 1950-luvulla. II maailmansodan jälkeinen taloudellinen nousukausi, voimakas teollistuminen, teknologinen kehitys ja kaupungistuminen, nuoruusiän piteneminen ja murrosiän aleneminen sekä ennen kaikkea lisääntynyt vapaa-aika ja kokonaan uusi teollisuudenala, viihdeteollisuus vaikuttivat kukin osaltaan kaiken sen syntyyn, mitä vielä parikymmentä vuotta sitten kutsuimme "kaupalliseksi nuorisokulttuuriksi". Eräs näkökulma tähän oli ns. brittiläinen alakulttuuriteoria (ns. birminghamilainen koulukunta, Center for Contemporary Cultural Studies). Tämä brittiläinen sosiologinen koulukunta oli vahvasti sitoutunut marxilaiseen yhteiskuntanäkemykseen ja sen peruslähtökohtana oli tuon ajan (so. 1960-luku) brittiläisen yhteiskunnan luokkajakoisuus. Tältä pohjalta sitten määriteltiin nuorisokulttuurisia tyylejä työväenluokkaisiksi (esim. Englannissa rockersit, Suomessa - tai ainakin Lahessa - rokut) ja yläluokkaisiksi (modit ja popparit).



-------


Mielenkiintoista oli se, että amerikkalaisen nuorisokirjailija S.E.Hintonin kirjassa Me kolme ja jengi toistuu sama kuvio: amerikkalaisessa peruskaupungissa (tässä ilmeisesti Oklahoma City) ovat laitakaupungin rasvikset (greasers) ja sunnysiden hyväosaiset snobit (socies). Ehkä tämä olikin yksi syy siihen, miksi me aloittelevat rokut Mukkukan yhteiskoulussa v. 1970 tykättiin kirjasta. (Francis Ford Coppola on muuten tehnyt siitä erinomaisen filmatisoinnin, The Outsiders, jossa vilisee monia aloittelevia tähtiä, kuten Tom Cruise, Patricick Swayze, Emilio Estevez, Matt Dillon, C.Thomas Howell, Rob Lowe, Diane Lane ja Ralph Macchio.)




-------

Jälkiviisaasti voidaan todeta hippiliikkeen olleen modernin ajan nuorisokulttuurisista genreistä kaikkein vetovoimaisin ja elinkelpoisin. Vaikka erilaiset maskuliiniset rock-kulttuurit näyttävät uusiutuvan säännöllisin väliajoin (osittain siksi, koska trendien kierrättäminen on tärkeää kaupallisista syistä), niin hippiliike kaikkine siihen liittyvine arvoineen ja käytäntöineen edustaa ainoaa selvää vaihtoehtoa modernille länsimaiselle kulutus-, ura- ja materiakulttuurille. Hippiliikkeen teemat näkyvät toistuvan yhä uudelleen ja uudelleen esim. ympäristöaktivismissa (vaikka ns. vihreän liikkeen ideologinen tausta onkin eurooppalasisessa naturismissa ja natsismissa), opiskelijaradikalismissa, rauhanaatteessa, vaihtoehtoisten elämäntapojen suosimisessa ja ylipäätään tarpeena "hypätä pois oravanpyörästä". Kun muut nuorisokulttuuriset tyylit olivat, brittiläisen alakulttuuriteorian mukaisesti, sidoksissa omaan emokulttuuriinsa, joita ne toisaalta heijastelivat (käänteisestikin) ja joita vastaan ne toisaalta kapinoivat, niin hippiliike oli ensimmäinen länsimaisen nuorson liikehdintä, joka pyrki etsimään vaihtoehtoista mallia perinteiselle modernille länsimaiselle (nimenomaan amerikkalaiselle) elämäntavalle. Hippiliikkeen piiristä löytyy myös esimerkki nuorisoherätyksestä, Jeesus-hipit (Jesus-Freaks), joka oli selvästi integroitunut tuohon kulttuuriseen tyyliin esim. ulkonaisessa habituksessa, musiikissa ja elämäntavassa muutenkin. (Hyvänä esimerkkinä Jesus People USA.) Itse näen sen ensimmäisenä irtiottona länsimaisesta ajattelutavasta, jossa kristinusko samaistetaan tähän elämäntapaan.





90-luvun alussa alettiin suomalaisessakin nuorisotutkimuksessa puhua tuon alakulttuuriteorian kuolemisesta ja siirtymisestä alakulttuuristen tyylien kirjoon. (Itse asiassa hevarius alakulttuurisena tyylinä oli suomalaisen nuorisotutkimuksen mukaan ensimmäinen genre, joka ei ollut enää sitoutunut perinteiseen luokkajakoon.) Postmodernissa tilanteessa oli nyt kyse asioista, kuten "supermarket of styles" ja "gathering of tribes", jotka heijastelevat laajempaa paradigman muutosta, johon emme nyt tässä yhteydessä sen tarkemmin mene. Totean vain perinteisen historiallisen paradigman purkautumisen länsimaissa johtaneen "maailmankatsomusten seisovan pöydän" ilmaantumiseen ajattelun markkinoille. Itselleni tuon kulttuurisen murroksen - siirtymisen modernista postmoderniin - edes jonkin asteinen hahmottaminen vuosituhannen vaihteessa on ollut jokseenkin ilmestyksenkaltainen ymmärryksen avautuminen ja lisääntyminen. Huomaan yhä uudelleen hahmottavani niin historiaa kuin todellisuuttakin tästä näkökulmasta käsin.




Tässä muuttuneessa tilanteessa ei enää puhuta "kaupallisesta" nuorisokulttuurista. Kaupallisuus on muuttanut muotoaan ja siirtynyt yhä enemmän jokaisen alakulttuurin omaksi etuoikeudeksi. Toisaalta myös ilmapiiri on kyynistynyt: so what, jos joku on ns. kaupallista? Mutta ei myöskään puhuta nuorisokulttuurista. Suomalaista sosiologia Tommi Hoikkalaa lainaten, perinteinen elämänkaarimalli on murtunut, nuoruus aikuistunut ja aikuisuus nuorentunut. Niistä nuoruuden symboleista (esim. farkut ja nahkatakki), jotka lähtötilanteessa edustivat kapinallisuutta, on nyt tullut eläkeläispukeutmisen last seasonia. Luokkatietoisuus on hävinnyt, kun työväestöäkään ei enää sen perinteisessä merkityksessä ole. Kapinallisuuskin on mennyttä kaikkialle tunkevan kyynisyyden myötä. Muutokset hahmottuvat parhaiten arvojen muuttumisen tarkastelun kautta.

II maailmansodan jälkeen syntyneet sukupolvet ovat niitä, jotka eivät enää - "puberteetti-iän kapinnoinnista" selvittyään - asettuneet aloilleen ja "aikuistuneet". Käytännössä tämä näkyy siinä, miten ihminen voi aikuisiällä ikäänkuin uudelleen palata lähtöruutuun ja alkaa elää "uutta nuoruuttaan". Äiti ja tytär saattavat nyt olla samankaltaisessa elämäntilanteessa, jossa kummankin edellinen parisuhde on päättynyt ja nyt molemmilla on ns. "haku päällä". (Hyvänä esimerkkinä tv-sarja "Kumman kaa", jossa opettaja ja kouluterveydenhoitaja eivät juurikaan eroa oman koulunsa varhaisteineistä.) Olemme peruuttamattomasti siirtyneet pois nuorisokulttuurista, Hoikkalaa lainaten, kulttuuriseen nuoruuteen.




Punkin jälkeen kapinallisuus milloin kenenkin etuoikeutena on saanut kerta toisensa jälkeen radikaalimpia muotoja. Nyt v. 2015 ihmisten sosiaalinen todellisuus on pirstoutunut lukemattomiksi alakulttuurisiksi tyyleiksi, joilla ei ole välttämättä mitään yhteistä foorumia keskenään. Ihmisen rooli on nyt toimia eri tyylien kuluttajana ja aikamatkailijana niiden välillä. Nuori, joka vuosi sitten kuului johonkin kulttuuriseen ryhmään, onkin tänään jonkin toisen tyylisuunnan edustaja. Huomenna tilanne voi olla taas erilainen. Enää ei edes puhuta post- eli jälkimodernista, vaan mieluummin myöhäismodernista (late modern), jolla ilmaisulla halutaan kuvata modernin yhtä vaihetta ja sen kypsyneempää muotoa. "Kyseessä ei ole modernin täysi vastakohta, vaan sen omintakeinen jatke." (Timo Eskola)

Monet kristityt - ihan aiheellisestikin - kyselevät, onko postmodernissa genressä kyse siitä "laittomuudesta" ja "laittomuuden salaisuudesta", josta Jeesus ja Paavali puhuvat. Kristinuskon kohdalla on kuitenkin oikeampaa puhua jälkikonstantinolaisesta paradigmasta. Kyse ei siis oikeastaan ole edes jälkikristillisestä sen tähden, että kyse on nyt siitä, miten Jeesus-usko ilmenee uudessa tilanteessa, jota sitä sekä suojanneet että - ennen kaikkea! - kahlinneet uskonnolliset ja poliittiset rakenteet ovat murtuneet tai ainakin murtumassa, kun kristinusko on yhä enemmän menettämässä asemiaan läntisessä maailmassa. Konstantinus Suuri on kuollut ja hänen (kyseenalaisen) tunnustuksensa "In hoc signo vinces!" perustalle rakennettu kirkon ja valtion epäpyhä liitto on - ei tulossa tiensä päähän - vaan kohoamassa hamassa tulevaisuudessa potenssiin kaksi. Älköön kukaan nykyistä maallistumista pelkäävä katsoko kaipaavasti enää sen suuntaan.

Nyt, yli 40 vuotta myöhemmin, tarkastelen asiaa ajassa taaksepäin. Huomaan sen, miten monet sellaiset asiat, jotka nyt ovat todellisuutta, täyteen mittaansa kasvaneita, jopa ylikypsäksi ehtineitä ja pois kuihtuneita, olivat silloin alkutekijöissään, nupullaan ja vasta tulossa. Tämän päivän kulttuurisen ja poliittisen todellisuuden ymmärtäminen edellyttää näiden ilmiöiden historiallisten juurien hyvää tuntemista. Uskallan tässä myös sanoa ääneen sen, että tarvitsemme tässä ymmärryksen etsimisessä ennen kaikkea hengellistä näkökulmaa, joka nousee Raamatun kirjoituksista. On olemassa kolme yhtä relevanttia, toisiaan täydentävää, jopa yhteenkuuluvaa näkökulmaa oman aikamme kulttuuriin:

• apologeettinen eli kristillistä uskoa rationaalisin argumentein ja historiallisin faktoin puolustava näkökulma;
• evankelioiva eli Jeesuksen historiallisen Persoonan ylivertaisuutta esille tuova näkökulma;
• profeetallinen; mikä on "sana Herralta" meidän ajallemme?

Miten käy evankelioinnin?

Evankeliumi on tänään virallisesti ja pitkäkestoisesti paitsiossa. Tiedäthän paitsion? Tilanteen futiksessa, jossa pelaaja koskettaessaan tai tietyissä tilanteissa jopa liikkuessaan kohti palloa, hän oitis syyllistyy sääntörikkomukseen.

Tänään kristillinen järjestö toisensa jälkeen suorastaan kilpailee siitä, että onkin itse asiassa kehitysapujärjestö. Se takaa paremman medianäkyvyyden tai ainakin työrauhan. Ja ennen kaikkea se takaa paremmat mahdollisuudet saada roposet sekä kirkolta (ainakin etelässä) että valtiolta.

Neil Cole on useammassakin yhteydessä todennut, että seurakunta alkaa aina sillä kysymyksellä, kuka on Jeesus on Sinulle? Ja jollei tätä kysymystä esitetä, voidaan oikeutetusti kysyä, ollaanko tekemisissä aidon uskon kanssa?

Globaali maailmantilanne on sellainen, että sen hätä - sodat ja terrorismi, ihmiskauppa ja ihmisoikeusrikkomukset, maanjäristykset ja nälänhädät - ovat saaneet (osittain reaaliaikaisen median ja erityisesti sosiaalisen median ansiosta) sellaiset mittasuhteet, että sitä tuntuu olevan vaikeaa kestää. Jeesus ennusti etukäteen näin tapahtuvan, kehotti opetuslapsiaan olemaan kestäviä uskossa ja valvomaan. Samaan hengenvetoon Hän myös totesi valtakunnan evankeliumin tulevan saarnatuksi kaikkialla maailmassa.

Aika usein näyttää kuitenkin siltä, kuin nyt tämä maailmantuska ajaisi yli kaiken muun ihmisten mielissä. Herää kysymys, uskotaanko evankeliumilla enää olevan mitään annettavaa kolmannen maailman ihmisille? Onko evankeliumilla ollut omassa elämässäni sellainen voima ja vaikutus, että olen itse kokenut sen muuttavan elämäni? Joskus törmää jopa sellaisiin ajatuksiin ja korostuksiin, joissa ajatellaan meidän olevan sen elämänviisauden ja asenteen tarpeessa, joka näillä ihmisillä on. Mitä virkaa siis evankeliumilla on, jos koko asetelma kääntyy päälaelleen?

Onhan se mediaseksikästä, mutta kuka on se, joka uskaltaa rohkeasti ja yksituumaisesti vain sanoa ääneen, että tässä ollaan nyt Jeesuksen asialla ja että evankeliumi on sitä, että saadaa ihmisiä uskomaan Jeesukseen?

Sori, ku mä oon näin brutaali ja yksoikonen...

Pyhä anarkia

Joskus kun lukee Paavalin ensimmäistä kirjettä korinttilaisille uskoville, sen ensimmäistä lukua, herää mieleen häpeämätön, suorastaan anarkistinen ajatus siitä, että Jumalan pelastussanoma, evankeliumi ei ole kontekstualisoitua. (Tapa esittää se voi kyllä sitä olla ja joskus onnistuukin siinä.)

Ei kreikkalaisten mielen mukaan, filosofointia ja inhimillistä viisautta, retoriikkaa loistokkaimmillaan, ei, vaan yksinkertainen saarna Ristiinnaulitusta (ja Hänestä yksinään). Myöhemmin sitten tässäkin on sitten yritetty oikoa mutkia, siinä enemmän tai vähemmän onnistumatta, kun kirkkoisät yhdistelivät platonismia ja Aristoteleen ajattelua, siis tuota muinaisen hellenismin rationalistista perintöä, aivan toisenlaisesta (seemiläisestä ja eritoten juutalaisesta) kulttuuriperimästä nousevan Jeesus-uskon kanssa. (Tätä kutsutaan sitten patristiikaksi ja loppu onkin palanen länsimaisen kristinuskon historiaa.)

Mutta ei edes juutalaisten, tuon Jumalan valitun kansan, uskonnonharjoituksen mittapuun mukaan sitä pelastussanomaa yritetty sovittaa, vaan sinnekin tarjotaan vain samaa Ristiinnaulittua Kristusta. Se, mikä tuolla on hullutus, typeryyttä - "give me a break, so last season!" - se onkin täällä, tässä kontekstissa loukkaus hyvien ihmisten vilpitöntä ja hyvää tarkoittavaa uskonnollisuutta kohtaan. "On suorastaan skandaali, että meille julistetaan tällaista pelastusta!"

Ehkä olisikin oikein kutsua kontekstualisointia raamatullisela termillä "korvasyyhyyn puhumiseksi"? Tällaisia blasfeemisia, suorastaan anarkistisia ajatuksia nousee väkisinkin mieleen, kun peilaa omaa aikaansa Uuden testamentin tekstejä vasten. Kutsun sitä tässä eräänlaiseksi "pyhäksi anarkiaksi", hagioanarkiaksi, jossa pyhä ei ole anarkian (ja sen pilkan) kohteena, vaan jossa pyhä itse suorastaan anarkistisesti pilkkaa rauhanomaista ja vakiintunutta uskonnonharjoitusta, kaataen maahan sen rahanvaihtajien pöydät ja ajaen ulos pyhäköstä sen markkinamiehet.

Pitäisikö meidän muuttaa kulttuurimme raamatulliseksi, sensijaan että epätoivoisesti yritämme vääntää raamatullisen uskon sopimaan oman kulttuurimme muottiin?

John Fenn Lahdessa helatorstaina 14.05.2015

Olipa virkistävä päivä! Olimme isommalla joukolla koolla kuuntelemassa John Fenniä, joka on vierailulla Suomessa. Fenn on siinä mielessä mielenkiintoinen kaveri, että hänen urakehityksensä hyvin menestyvästä pastorista uudentyyppisen seurakunnallisuuden tienraivaajaksi on yhtä aikaa sekä harvinainen että niin tuttu (ainakin minulle henkilökohtaisesti).

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten monet jutut jossain toisella puolella maailmaa ovat niin hämmentävän samanlaisia kuin meilä täällä Suomessa. Muutamia esiumerkkejä tästä olivat esimerkiksi,

• jos kokoontuminen tapahtuu jonain muuna päivä kuin sapattina, ollaan heti pielessä
• jos kokoontumisessa naiset saavat sanoa jotain, ollaan automaattisesti väärässä

Tähän voisi lisätä vielä Fenninkin huomion siitä, että kun kokoontuminen siirretään "auditoriosta" jonkun olohuoneeseen, asia ei vielä välttämättä muutu yhtään miksikään. Monien pitkään uskossaolleiden ja perinteisiin seurakuntiin kuuluneiden tuntuu olevan hyvin vaikea (joskus jopa mahdotonta) oppia pois vanhasta paradigmasta. Vaikeinta se näyttää olevan sellaisten kohdalla, joilla päällimmäisenä tunteena ja motiivina on katkeruus vanhoista kokemuksista johtuen ja kauna aiempaa perinteistä seurakuntaansa kohtaan. Tällaisella pohjalla oleva yhteisö ei kasva, ei edes silloin, kun siihen liittyy toisia yhtä pettyneitä ja katkeroituneita. (Nämä nimittäin yllättävän nopeasti riitaantuvat keskenään ja loppu onkin sitten marginaaliyhteisöjen kirjoittamatonta historiaa.)

Fennin opetus oli hyvin käytännönläheistä ja raitista ja kelpaa hyvin sekä henkilökohtaiseksi ravinnoksi jokaiselle kasvamaan pyrkivälle että rakennusaineiksi laajemmalla yhteisöllisellä tasolla. Esimerkiksi se käytäntö, jossa kokoontumispaikka vaihtuu ja näin kukin vuorollaan saa olla vetovastuussa (ja joka meilläkin täällä Lahdessa jo pitkään on toiminut), on aidosti kristittyjä osallistava ja varustava.

Edelleen itseäni askarruttaa kysymys siitä, milloin näkisimme Suomessa aidosti missionaalisia yhteisöjä, jotka tavoittavat tyystin ulkopuolisia ja uskolle vieraita ihmisiä, eivätkä rakenna toimintaansa jonkun trendin tai muun hyvän täkyn avulla vain "pyhien kierrätykseen".

Virtanen ja tahalliset väärinymmärtäjät

Virtanen oli taas törmännyt yhteen heistä.

Nämä uskovat olivat aivan oma lajinsa, vaikka Virtanen joskus vakavasti miettikin, kuinkahan yleistä heidän käyttäytymisensä oikeasti mahtoikaan olla?

No se oli tätä: henkilö keskustelee Virtasen kanssa ja pahaa-aavistamattaan Virtanen on hyvin avoin ja - kun kerran uskonveljien/sisarten kanssa ollaan - sopivan suurpiirteinen jossain sanonnoissaan. Nämä liittyivät useimmiten joihinkin keskustelussa käsiteltyihin teemoihin ja olivat Virtasen omia puolihuolimattomia heittoja tai keskeneräisiä ajatuksia niistä. Useimmiten, ellei peräti aina nuo kommentit olivat puolinaisia lauseita tai virkkeitä, joista puuttui subjekti ja joita ääneen mietiskeltiin passiivissa.

No, varomattomuudeksihan se myöhemmin paljastui. Hän nimittäin sai kuulla - useimmiten monen mutkan kautta - sanoneensa sitä tai olevansa tätä mieltä, jopa "edustavansa" jotain kantaa, jonka ylle sitten luotiin epämääräinen, jopa harhaoppinen maine. Joskus näistä laadittiin kokonaisia oppisrakennelmia, joita Virtanen sitten tietämättään levitti. Pahimmillaan Virtasen lausahduksista vedettiin suoria linjoja gnostilaisuuteen, new ageen tai liberaaliteologiaan. Masentavinta tuossa kaikessa oli se, että Virtanen vahvasti epäili sen olevan tietoisen tarkoitushakuista. Virtasen sanat oli - hänen niitä jälkeenpäin tarkastellessaan - kylmän rauhallisesti revitty irti alkuperäisestä asiayhteydestään ja nyt niitä sitten esiteltiin niin seurakunnan rukouspiirissä kuin sosiaalisessa mediassakin suorina lainauksina hänen puheestaan.

Se, mikä oli Virtasen mielestä kaikkein huolestuttavinta, oli se, että näin nämä samaiset tahalliset väärinymmärtäjät tuntuivat lukevan Raamattuaankin.

Poliittinen epäkorrektius

Julistaa Jeesuksen olevan ainoa tie pelastukseen ja Jumalan yhteyteen on tänään ihan yhtä poliittisesti epäkorrektia kuin se oli alkukristittyjen aikana. Antiikin maailmassa kristittyjen julistama ilosanoma Jeesuksesta Herrana ja Pelastajana edusti jo silloin valtakulttuurin näkökulmasta suvaitsemattomuutta muita uskontoja ja niiden kannattajia kohtaan. Tuon ajan hellenistisessä kulttuurissa vallitsi suloinen sekamelska ja konsensus sen suhteen, miten kukin sai omalla uskonnon harjoittamisellaan tulla autuaaksi. Evankeliumi edusti myös poliittista epäkorrektiutta suhteessa roomalaiseen hallintoon, koska em. Jeesukseen Messiaana liitetyt nimitykset kuuluivat yleisen käsityksen mukaan vain ja ainoastaan keisarille.

Paavali kuvaa 1.Korinttilaiskirjeen 1. luvussa niitä odotuksia ja sitä  vastarintaa, jota evankeliumin julistaminen kuulijoissa sai aikaan tuon ajan maailmassa. Hän ensinnäkin sulkee pois inhimillisen oppineisuuden tienä Jumalan yhteyteen. Paavali jopa kärjistää asian niin, että jopa Jumalan typeryydessä on enemmän viisautta kuin inhimillisessä viisaudessa. Paavali liittyy tässä kohtaa Mestariinsa, joka sanoi jopa iloitsevansa siitä, että pelastus on piilotettu tämän maailman viisailta ja ilmoitettu sellaisille, joilla on lapsenmielinen asenne evankeliumia kohtaan.

Paavalin kokemuksen mukaan evankeliumia julistettaessa tapahtuu jako kahteen. Tai tarkemmin sanottuna kolmeen, koska aina on niitä, jotka ottavat ilosanoman vastaan. Mutta muuten ihmisillä on kahdenlaisia odotuksia. Kaivataan toisaalta viisaita sanoja ja hienolta kuulostavaa filosofiaa. Vain se koetaan vakavasti otettavaksi sanomaksi, johon kehdataan samaistua. Toisaalta halutaan nähdä ihmetekoja, kokea väristyksiä ja saada säpinää. Jollei näitä saada, koetaan sanoma epäuskottavaksi. Toiset kokevat evankeliumin loukkauksena itseään ja omaa uskonnollisuuttaan kohtaan. "Miten he julkeavat tarjota minulle tällaista pelastusta?" Toiset näkevät evankeliumin ristiinnaulitusta isona vitsinä, joka on liian mauton ollakseen totta.

Kaikessa tässä on jotain hyvin tuttua meidän omalta ajaltamme. Niinpä tänäänkin lapsena kastettu kirkon jäsen kokee loukkauksena julistuksen siitä, että hänen tulisi katumuksessa ja uskossa kääntyä Jeesuksen puoleen. Juutalaisuus uskonnollisena ilmiönä näyttää tänään asuvan minkä tahansa kristillisen tradition nimiin vannovan kirkollisen instituution sisällä. Samoin tänäänkin osa meistä ei kaipaa puhetta ristiinnaulitusta, vaan värejä, valoja ja kultahippuja.

Poliittinen epäkorrektius on edelleen vakio.

Fraaseja käyttääkseni, globaali maailma on pienentynyt, vaaditaan uskontojen vuoropuhelua ja etsitään rauhanomaista rinnakkaiseloa polarisoituvassa maailmantilanteessa. Ehdoton julistus Jeesuksesta ainoana tienä pelastukseen, Jumalan yhteyteen ja paratiisiin ei sovi tähän maailmankansalaisen genreen. Itse asiassa tämä julistus koetaan fundamentalistisena uhkana, koska vain se voi ratkaisevasti järkyttää tuon toisen, vielä ilmeisemmän fundamentalismin perustuksia. Tämä onkin totta, koska se on ainoa, mikä voi herättää ihmisen. Tässä ei ole kysymys kirkkokunnista tai jäsenrekistereistä, vaan ihmisen sydämen uskosta.

Niin, se kolmas ryhmä. Niille, jotka uskovat tämän, Jumalan hullutus ja Jumalan heikkous onkin sitten Jumalan viisaus ja voima pelastukseen.