Friday, May 22, 2015

Mitä on tapahtunut? - Kolme näkökulmaa aikaamme

Muistan 60-70-lukujen vaihteessa, ollessani murrosikäinen nuori, joka elämää janoavalla, tuskaisella asenteella tutkaili ympäröivää maailmaa, luin ahmien kaiken eteeni tulevan silloista poliittista maailmantilannetta, radikaalien nuorisoliikkeiden nousua ja yhteiskunnallisten järjestelmien järkkymistä kuvaavan ja selittävän, mitä vain sain eteeni. Eli siis kirjoista, lehdistä, televisiosta ja elokuvista. Halusin intohimoisesti päästä jyvälle siitä, mitä ympärillä tapahtui (erään laulun fraasia lainatakseni: "mitä nuorisolle tapahtui?") ja miten itse voisin olla osa sitä.

Mietin esim. länsimaisen nuorisokulttuurin syntyä 1950-luvulla. II maailmansodan jälkeinen taloudellinen nousukausi, voimakas teollistuminen, teknologinen kehitys ja kaupungistuminen, nuoruusiän piteneminen ja murrosiän aleneminen sekä ennen kaikkea lisääntynyt vapaa-aika ja kokonaan uusi teollisuudenala, viihdeteollisuus vaikuttivat kukin osaltaan kaiken sen syntyyn, mitä vielä parikymmentä vuotta sitten kutsuimme "kaupalliseksi nuorisokulttuuriksi". Eräs näkökulma tähän oli ns. brittiläinen alakulttuuriteoria (ns. birminghamilainen koulukunta, Center for Contemporary Cultural Studies). Tämä brittiläinen sosiologinen koulukunta oli vahvasti sitoutunut marxilaiseen yhteiskuntanäkemykseen ja sen peruslähtökohtana oli tuon ajan (so. 1960-luku) brittiläisen yhteiskunnan luokkajakoisuus. Tältä pohjalta sitten määriteltiin nuorisokulttuurisia tyylejä työväenluokkaisiksi (esim. Englannissa rockersit, Suomessa - tai ainakin Lahessa - rokut) ja yläluokkaisiksi (modit ja popparit).



-------


Mielenkiintoista oli se, että amerikkalaisen nuorisokirjailija S.E.Hintonin kirjassa Me kolme ja jengi toistuu sama kuvio: amerikkalaisessa peruskaupungissa (tässä ilmeisesti Oklahoma City) ovat laitakaupungin rasvikset (greasers) ja sunnysiden hyväosaiset snobit (socies). Ehkä tämä olikin yksi syy siihen, miksi me aloittelevat rokut Mukkukan yhteiskoulussa v. 1970 tykättiin kirjasta. (Francis Ford Coppola on muuten tehnyt siitä erinomaisen filmatisoinnin, The Outsiders, jossa vilisee monia aloittelevia tähtiä, kuten Tom Cruise, Patricick Swayze, Emilio Estevez, Matt Dillon, C.Thomas Howell, Rob Lowe, Diane Lane ja Ralph Macchio.)




-------

Jälkiviisaasti voidaan todeta hippiliikkeen olleen modernin ajan nuorisokulttuurisista genreistä kaikkein vetovoimaisin ja elinkelpoisin. Vaikka erilaiset maskuliiniset rock-kulttuurit näyttävät uusiutuvan säännöllisin väliajoin (osittain siksi, koska trendien kierrättäminen on tärkeää kaupallisista syistä), niin hippiliike kaikkine siihen liittyvine arvoineen ja käytäntöineen edustaa ainoaa selvää vaihtoehtoa modernille länsimaiselle kulutus-, ura- ja materiakulttuurille. Hippiliikkeen teemat näkyvät toistuvan yhä uudelleen ja uudelleen esim. ympäristöaktivismissa (vaikka ns. vihreän liikkeen ideologinen tausta onkin eurooppalasisessa naturismissa ja natsismissa), opiskelijaradikalismissa, rauhanaatteessa, vaihtoehtoisten elämäntapojen suosimisessa ja ylipäätään tarpeena "hypätä pois oravanpyörästä". Kun muut nuorisokulttuuriset tyylit olivat, brittiläisen alakulttuuriteorian mukaisesti, sidoksissa omaan emokulttuuriinsa, joita ne toisaalta heijastelivat (käänteisestikin) ja joita vastaan ne toisaalta kapinoivat, niin hippiliike oli ensimmäinen länsimaisen nuorson liikehdintä, joka pyrki etsimään vaihtoehtoista mallia perinteiselle modernille länsimaiselle (nimenomaan amerikkalaiselle) elämäntavalle. Hippiliikkeen piiristä löytyy myös esimerkki nuorisoherätyksestä, Jeesus-hipit (Jesus-Freaks), joka oli selvästi integroitunut tuohon kulttuuriseen tyyliin esim. ulkonaisessa habituksessa, musiikissa ja elämäntavassa muutenkin. (Hyvänä esimerkkinä Jesus People USA.) Itse näen sen ensimmäisenä irtiottona länsimaisesta ajattelutavasta, jossa kristinusko samaistetaan tähän elämäntapaan.





90-luvun alussa alettiin suomalaisessakin nuorisotutkimuksessa puhua tuon alakulttuuriteorian kuolemisesta ja siirtymisestä alakulttuuristen tyylien kirjoon. (Itse asiassa hevarius alakulttuurisena tyylinä oli suomalaisen nuorisotutkimuksen mukaan ensimmäinen genre, joka ei ollut enää sitoutunut perinteiseen luokkajakoon.) Postmodernissa tilanteessa oli nyt kyse asioista, kuten "supermarket of styles" ja "gathering of tribes", jotka heijastelevat laajempaa paradigman muutosta, johon emme nyt tässä yhteydessä sen tarkemmin mene. Totean vain perinteisen historiallisen paradigman purkautumisen länsimaissa johtaneen "maailmankatsomusten seisovan pöydän" ilmaantumiseen ajattelun markkinoille. Itselleni tuon kulttuurisen murroksen - siirtymisen modernista postmoderniin - edes jonkin asteinen hahmottaminen vuosituhannen vaihteessa on ollut jokseenkin ilmestyksenkaltainen ymmärryksen avautuminen ja lisääntyminen. Huomaan yhä uudelleen hahmottavani niin historiaa kuin todellisuuttakin tästä näkökulmasta käsin.




Tässä muuttuneessa tilanteessa ei enää puhuta "kaupallisesta" nuorisokulttuurista. Kaupallisuus on muuttanut muotoaan ja siirtynyt yhä enemmän jokaisen alakulttuurin omaksi etuoikeudeksi. Toisaalta myös ilmapiiri on kyynistynyt: so what, jos joku on ns. kaupallista? Mutta ei myöskään puhuta nuorisokulttuurista. Suomalaista sosiologia Tommi Hoikkalaa lainaten, perinteinen elämänkaarimalli on murtunut, nuoruus aikuistunut ja aikuisuus nuorentunut. Niistä nuoruuden symboleista (esim. farkut ja nahkatakki), jotka lähtötilanteessa edustivat kapinallisuutta, on nyt tullut eläkeläispukeutmisen last seasonia. Luokkatietoisuus on hävinnyt, kun työväestöäkään ei enää sen perinteisessä merkityksessä ole. Kapinallisuuskin on mennyttä kaikkialle tunkevan kyynisyyden myötä. Muutokset hahmottuvat parhaiten arvojen muuttumisen tarkastelun kautta.





II maailmansodan jälkeen syntyneet sukupolvet ovat niitä, jotka eivät enää - "puberteetti-iän kapinnoinnista" selvittyään - asettuneet aloilleen ja "aikuistuneet". Käytännössä tämä näkyy siinä, miten ihminen voi aikuisiällä ikäänkuin uudelleen palata lähtöruutuun ja alkaa elää "uutta nuoruuttaan". Äiti ja tytär saattavat nyt olla samankaltaisessa elämäntilanteessa, jossa kummankin edellinen parisuhde on päättynyt ja nyt molemmilla on ns. "haku päällä". (Hyvänä esimerkkinä tv-sarja "Kumman kaa", jossa opettaja ja kouluterveydenhoitaja eivät juurikaan eroa oman koulunsa varhaisteineistä.) Olemme peruuttamattomasti siirtyneet pois nuorisokulttuurista, Hoikkalaa lainaten, kulttuuriseen nuoruuteen.




Punkin jälkeen kapinallisuus milloin kenenkin etuoikeutena on saanut kerta toisensa jälkeen radikaalimpia muotoja. Nyt v. 2015 ihmisten sosiaalinen todellisuus on pirstoutunut lukemattomiksi alakulttuurisiksi tyyleiksi, joilla ei ole välttämättä mitään yhteistä foorumia keskenään. Ihmisen rooli on nyt toimia eri tyylien kuluttajana ja aikamatkailijana niiden välillä. Nuori, joka vuosi sitten kuului johonkin kulttuuriseen ryhmään, onkin tänään jonkin toisen tyylisuunnan edustaja. Huomenna tilanne voi olla taas erilainen. Enää ei edes puhuta post- eli jälkimodernista, vaan mieluummin myöhäismodernista (late modern), jolla ilmaisulla halutaan kuvata modernin yhtä vaihetta ja sen kypsyneempää muotoa. "Kyseessä ei ole modernin täysi vastakohta, vaan sen omintakeinen jatke." (Timo Eskola)

Monet kristityt - ihan aiheellisestikin - kyselevät, onko postmodernissa genressä kyse siitä "laittomuudesta" ja "laittomuuden salaisuudesta", josta Jeesus ja Paavali puhuvat. Kristinuskon kohdalla on kuitenkin oikeampaa puhua jälkikonstantinolaisesta paradigmasta. Kyse ei siis oikeastaan ole edes jälkikristillisestä sen tähden, että kyse on nyt siitä, miten Jeesus-usko ilmenee uudessa tilanteessa, jota sitä sekä suojanneet että - ennen kaikkea! - kahlinneet uskonnolliset ja poliittiset rakenteet ovat murtuneet tai ainakin murtumassa, kun kristinusko on yhä enemmän menettämässä asemiaan läntisessä maailmassa. Konstantinus Suuri on kuollut ja hänen (kyseenalaisen) tunnustuksensa "In hoc signo vinces!" perustalle rakennettu kirkon ja valtion epäpyhä liitto on - ei tulossa tiensä päähän - vaan kohoamassa hamassa tulevaisuudessa potenssiin kaksi. Älköön kukaan nykyistä maallistumista pelkäävä katsoko kaipaavasti enää sen suuntaan.

Nyt, yli 40 vuotta myöhemmin, tarkastelen asiaa ajassa taaksepäin. Huomaan sen, miten monet sellaiset asiat, jotka nyt ovat todellisuutta, täyteen mittaansa kasvaneita, jopa ylikypsäksi ehtineitä ja pois kuihtuneita, olivat silloin alkutekijöissään, nupullaan ja vasta tulossa. Tämän päivän kulttuurisen ja poliittisen todellisuuden ymmärtäminen edellyttää näiden ilmiöiden historiallisten juurien hyvää tuntemista. Uskallan tässä myös sanoa ääneen sen, että tarvitsemme tässä ymmärryksen etsimisessä ennen kaikkea hengellistä näkökulmaa, joka nousee Raamatun kirjoituksista. On olemassa kolme yhtä relevanttia, toisiaan täydentävää, jopa yhteenkuuluvaa näkökulmaa oman aikamme kulttuuriin:

  • apologeettinen eli kristillistä uskoa rationaalisin argumentein ja historiallisin faktoin puolustava näkökulma;
  • evankelioiva eli Jeesuksen historiallisen Persoonan ylivertaisuutta esille tuova näkökulma;
  • profeetallinen; mikä on "sana Herralta" meidän ajallemme?

No comments:

Post a Comment