Uskon esikuvien merkitys

Raamattu on hyvin käytännöllinen kirja. Sen esille tuoma usko on hyvin käytännöllistä. Se joko toimii käytännössä tai sitten ei. Niinpä koko Raamattu on täynnä esimerkkejä uskon voimasta. Ajatellaanpa vaikka Paavalin kirjeitä, erityisesti nuorelle Timoteukselle osoitettuja. Koko ajan tämä vanha veteraani korostaa esimerkin kautta oppimisen merkitystä. "Sinä olet seurannut minun vaellustani..." Tähän samaan hän haastaa oppilastaankin. "Ole sinä uskovaisten esikuva..."

Äärimmilleen viritetyn luterilaisen armoteologian ahtaimmasta näkökulmasta asiaa tarkastellen kaikki tämä kuulostaa perin lakihenkiseltä ja ihmisen omiin tekjoihin tuijottamiselta. Mutta jos (tai: kun kerran) ollaan "sola scriptura"-linjan miehiä, niin ongelmaksi muodostuu se, että kyseessä on yksinkertaista Raamatun sanaa. Usko ilman tekoja kun on kuollutta, eikä se tuota hedelmää.

Heprealaiskirjeen 11. luvun mukaan uskon eräs perustekijä on "lähteä tietämättä, minne olisi saapuva". Uskon varaan heittäytyminen on perinteisesti tulkittu Sören Kierkegaardin mukaisesti jonkinlaiseksi sokeaksi, jopa irrationaaliseksi hypyksi tuntemattomaan. Francis A. Schaeffer korjaa tätä virheellistä tulkintaa korostamalla Jumalan lupausten ennalta olemista. Jo ennen vaadittua "uskon hyppyä tuntemattomaan" Jumala on jo puhunut, sanonut jotain itsestään ja luvannut jotain. Siinä mielessä kyseessä ei ole uskon hyppy tuntemattomaan, vaan luottamusta Hänen lupauksiinsa Hänen omassa ilmoituksessaan ihmiskunnalle.

Heprealaiskirjeen 11. luvun mukaan uskon kautta me itse asiassa teemme paljon erilaisia asioita huomaamattamme. Näin siksi, että uskon suunta ei koskaan ole omien tekojen tarkastelemisessa, vaan Jumalassa ja Hänen lupauksissaan. Uskon kautta Nooa tuomitsi maailman, Aabraham odotti kaupunkia, jonka perustukset olisivat Jumalalta. Saara sai voimaa uuden suvun perustamiseen. Kuitenkin heistä kaikista Raamattu sanoo, etteivät he oman maallisen elämänsä aikana luvattua vielä saavuttaneet. Uskon pääpaino ei siis koskaan ole vain tämänpuoleisessa, vaan iankaikkisuudessa. Kaikki uskon teot viittaavat siihen ja sinne. Valtakuntaa ei koskaan siis rakenneta tämän maailman keskelle.

Uskon esikuvien merkitys on siinä, että näin toimiessaan hän vielä kuoltuaankin puhuu meille. Uskon esikuvan merkitys meille on siis hedelmöittävä. Tai itse asiassa se on sen perusdna; se synnyttää aina utta uskoa. Uuden testamentin antaman johtajuusmallin ja oppimiskäsityksen mukaisesti uudet asiat opitaan ja omaksutaan aina esimerkin ja mallioppimisen kautta. Uskon esikuvien kautta näemme käytännössä, miten toimia. Näemme myös sen, miten Jumala koettelee niitä, jotka panevat Häneen toivonsa ja miten Hän palkitsee heidät ajallaan.

Hedelmöittäminen tässä merkitsee uusien uskon tekojen syntymistä seuraajien elämässä.
Näin usko synnyttää aina uusia tekoja.