Nuoruudessani opin omalta hengelliseltä isältäni raamatullisen näkemyksen kristillisestä paikallisseurakunnasta. Se ei silloin todellakaan edustanut valtavirran näkemystä, eikä ehkä nykyäänkään niin tee. Kuitenkin vielä tuolloin (1970-luvulla) vallinneen tietynlaisen uskonnollisen yhtenäiskulttuurin mureneminen 1990-luvulta alkaen on osaltaan helpottanut tuon näkemyksen hyväksymistä.
Ruumis on yksi, samoin kaikki ruumiin jäsenet. Ruumiilla on vain yksi pää, Jeesus Kristus Herra. Esim. pastori ei ole seurakunnan pää, vaan Kristus on. Käytännössä meidän on luotettava Hengen johtoon ja voiteluun. Tämän lisäksi meidän on haettava johtajuuden malli Uudesta testamentista, jonka malli on usean vanhimman yhteinen, jaettu johtajuus.
Seurakunta on UT:n ilmoituksen mukaisesti aina ensisijaisesti paikallinen toimija, yhteisö ja todellisuus. Olen Lahden alueen seurakunnan jäsen ja kaikki täällä asuvat uskovat ovat veljiäni ja sisariani Herrassa. Niinpä minun tulee aina asettaa paikkakunnallinen yhteys kirkkokunnallisen organisaation edelle, muuten hajotan uskovien yhteyttä omalla paikkakunnallani.
Näitä asioita opin omalta hengelliseltä isältäni, joka monessa kohtaa puhui profeetallisesti ja näki kauas. Jo 70-luvulla hän toi esille asioita Sanasta, jotka ovat kristittyjen keskuudessa yleisesti tunnustettua totuuksia nyt. Silloin ne tuntuivat monista oudoilta ja aiheuttivat monessa kristityssä epävarmuutta ja jopa pelkoa. Tunnustan, että itsestänikin ne tuntuivat tuolloin hyvin radikaaleilta ja extremeltä.
Mutta mutta... Vei oma aikansa, että opin hahmottamaan, mitä se on käytännössä. Miten elää seurakuntaa aidosti todeksi sen Paavalin ohjeen mukaan, että kun tulemme yhteen on jokaisella jotain annettavaa? Tai että palvelemme toisiamme kukin omalla armolahjallamme, mitä ei voida supistaa vain tiettyyn ajankohtaan viikossa? Seurakunta kun on olemassa 24/7.
On kestänyt kolmisenkymmentä vuotta uskon tien vaeltamista, kunnes olen edes jotenkin alkanut ymmärtämään tämän seurakuntaruumiin todellisuutta. Liian pitkään omaan kulttuuriimme piirtyneet tavat ja tottumukset siitä, mitä on seurakunta, uskovan elämä ja pelastuksen ajan todellisuus, ovat sokaisseet silmiäni näkemästä oikeaa hengellistä todellisuutta. Siitä, millaisena nyt näemme tai mitä historia kertoo kirkossa tapahtuneen vuosisatojen saatossa, emme voi - emmekä saa! - vielä päätellä sitä, miten asioiden olisi kuulunut olla.
Olla uskossa ei olekaan yhtä kuin "käydä jossain" (so. kirkossa tai rukoushuoneella). Seurakunta ei olekaan tarkoitettu olemaan "yhden miehen show" (so. seurakunnan palkattu työntekijä tekee seurakunnan työn). UT:ssa ei ole eroa maallikoiden ja papiston välillä, vaan kaikki ovat pappeja. Käytännössä tämä ajatus vieläkin pelottaa monia uskovia, koska se haastaa heitä itseään kasvamaan uskossa.
Yhteys ei olekaan "niskayhteyttä", joka konkretisoituu sunnuntaikokouksen niskaantuijottamiskilpailussa. Monelle tämä edustaa kristittyjen yhteyden todellisuutta, mutta se supistaa ja rajoittaa heidän ymmärrystään siitä, miten asioiden tulisi olla. Seurakunta onkin elävä organismi - Paavali käyttää siitä ilmaisua "Kristuksen ruumis" - eikä laatikkomallinen organisaatio. Paavali ei kopioinut seurakunnan rakennemallia roomalaisesta hallintokulttuurista, itämaisesta despotismista, eikä varsinkaan modernin ajan organisaatiokaaviosta.
Näiden totuuksien ymmärtämiseen minua ovat ohjanneet ennen kaikkea sellaiset miehet, kuin Watchman Nee, Wolfgang Simson, Frank Viola ja Neil Cole (täysin randomjärjestyksessä lueteltuina). Mutta ajan mittaan huomaan myös ajan tehneen oman tehtävänsä kristittyjen keskuudessa. Mitä se on, kun samanlaista ymmärrystä alkaa, ensin tihkua, sitten lainehtia ja lopulta jopa tulvehtia eri puolilta Kristuksen ruumista? Vai olenko vain itse ollut niin sokea, etten aiemmin ole noita kasvun merkkejä nähnyt?
Ilmeisesti on niin, että Jumalan Hengen esille nostamat asiat ovat ensin olleet itämässä ja nupulla, jolloin Henki on puhunut niistä vain harvoille ja valituille (jota ilmaisua tässä käytän vakaassa ymmärryksessä ja tarkoituksessa). Kun aika on kulunut (tai pikemminkin täyttynyt!), niin sitten vasta nuo asiat (vrt. auki kaivetut vanhat kaivot) ovatkin tulleet kaikkien ulottuville. Tällöin niistä tulee ikään kuin omassa ajassamme monella tapaa (niin hengellisesti kuin sosiologisestikin) pinnalla olevia imiöitä.
Käytännössä tämä ilmenee siinä, että nyt niistä (esim. seurakunnan orgaaninen rakenne, verkosto- ja solumainen malli) aletaan puhua avoimesti myös perinteisten kirkkokuntien piirissä. Samalla aletaan myös tiedostaa niiden tarve omassa yhteisössä. Niistä haetaan ensisijaisesti muutosta perinteisen seurakuntayhteisön problematiikkaan, mutta samalla myös tapahtuu ajattelutavan muutosta - ainakin aikaa myöten.
Ne, jotka haluavat sitten olla tämän muutosprosessin kärjessä, joutuvat (ainakin useimmiten) vaihtamaan leiriä, hylkäämään lupaavan kirkollisen uran ja käsikopelolla pimeässä etsimään samoin ajattelevia.
Historiallisista kirkoista luovutaan ja perinteisiä seurakuntia jätetään tänään yhtä hyvin uskosta luopumisen kuin uskon säilyttämisen takia. Itse olen enemmän kiinnostunut jälkimmäisestä, joka tässä jälkikonstantinolaisessa elämäntodellisuudessa edustaa perin mielenkiintoista ilmiötä. Kertooko se tietynlaisen kirkkokunnallistumisen tulemisesta tiensä päähän? Pelkkä luopumus kun ei nyt enää kelpaa selitykseksi tälle ilmiölle.
Tämä kaikki saa minut miettimään hiljaa mielessäni, millaisessa hengellisessä todellisuudessa mahdammekaan elää kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä? Onko niin, että monet sellaiset seurakuntaan liittyvät raamatulliset totuudet, jotka vielä nyt ovat joko aivan versoina tai vielä jopa kokonaan kätkössä (ainakin useimpien silmiltä), ovatkin tuolloin kaikkien ulottuvilla, tai kenties vielä enemmän, jopa aivan lasten leipää..?
No comments:
Post a Comment