Eräs postmodernin käänteen positiivinen seuraus on ollut siirtyminen pelkästä teorioiden ja metodien tarkastelusta enemmän käytäntöön ja persoonan itsensä (esim. johtajan, auttajan tai opettajan) ominaisuuksien tarkastelemiseen. Ns. hyve-etiikka on nousussa ja hyveille annetaan entistä tärkeämpi rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa. Käytännössä tämä näkyy (ainakin toivottavasti!) erilaisessa työntekijäkoulutuksessa tarpeessa lisätä henkilön oman persoonan muokkausta teoreettisen tiedon jakamisen ohella.
Modernin ajan varsin metodilähtöistä ja informaatiokeskeistä kuvaa halutaan vetää toiseen suuntaan ja tasapainottaa korostamalla viisauden merkitystä siinä, miten teoreettista tietoa sovelletaan käytäntöön. Informaation lisäksi tarvitsemme siis jotain muutakin (ja tämän unohtaminen on perinteisesti ollut nimenomaan modernin länsimaisen sivistyksen heikkous). Amerikkalainen teologi Kevin Vanhoozer liittää tähän viisauteen muitakin hyveitä, kuten rehellisyys, avoimuus, huomiokyky ja kuuliaisuus.
Hyvä esimerkki tästä kehityksestä on se, miten Vanhoozer näkee teologian ennen kaikkea praksiksena, käytännön toimintana, jossa teologian usein sangen teoreettista sisältöä sovelletaan uusiin tilanteisiin. Ulkokohtainen tieto jonkun raamatunkohdan teoreettisesta merkityksestä ei meitä paljon hyödytä, ellemme samalla osaa soveltaa sitä arkipäivän tosielämään niin, että kokemusperäinen ymmärryksemme (so. viisaus) kasvaa. Tässä mielessä teologinen ghettoutuminen tai muu uskonnollinen eristäytyminen olisi pahinta mitä meille voisi tapahtua.
Näitä kahta, teoriaa ja praksista ei voi erottaa toisistaan, eikä varsinkaan asettaa toisiaan vastaan. Emme voi olla ja elää - emmekä etenkään kasvaa! - ilman teologiaa. Sen on kuitenkin aina kussakin tilanteessa löydettävä oikea sovellutuksensa käytännön elämään. Vanhoozerin mukaan tämän käytännöllisen viisauden saavuttamiseen tarvitaan kolmea tekijää:
Itse lisäisin tähän vielä neljäntenä tekijänä tuon em:lla tavoilla oppimani eteenpäin siirtämisen seuraaville. Tällöin Paavalin Timoteukselle antama malli olisi täydellinen (2.Tim. 2:2). Muutenkin Paavalin kirjeissään esille nostamat hyve - kuin myös pahe- - luettelot alkavat näin ajateltaessa elää ihan uudella tavalla. Ne eivät olekaan mitään kylmää teoriaa, pirujen maalaamista seinille tai joitakin semanttisia heittoja, vaan niillä on ympärillään verta ja lihaa, eläviä ihmisiä, jotka Paavali tarvittaessa pystyi identifioimaan (niin kuin hän kirjeissään tekeekin). (Tästä näkökulmasta hieman lisää myöhemmin.)
Teologia on siis arkista ja lisäksi sillä näyttää olevan jatkuva tarve tulla sovelletuksi käytäntöön tässä nopeasti muuttuvassa ja globalisoituvassa maailmassa. Juuri tämän takia Raamatun tutkija ja lukija tarvitsee kokemusperäistä ymmärrystä ja käytännön kautta hankittua tietoa (em. teologisen tiedon lisäksi). Meillä ei välttämättä aina ole uusissa tilanteissa (esim. meille kristittyinä vieraiden alakulttuurien keskellä toimiessamme) selkeää, valmista toimintamallia, miten elää ja toimia kristittynä. Uuden testamentin apostoliselle kristillisyydelle tällainen tilanne oli tuttu ja niinpä sen tekstejä lukiessamme näemmekin käytännöllisellä tavalla, miten Jeesuksen opetuslapset näissä tilanteissa toimivat.
Vanhoozer edustaa perinteistä "uskon, että ymmärtäisin"-ajattelua, joskin hän muokkaa sitä vielä enemmän käytäntöpainotteiseen suuntaan ilmaisulla "ymmärrys, joka etsii uskollista toteutusta". Hänen mukaansa käytännöllinen viisaus edellyttää aina myös monia muita hyveitä ja niiden yhteistoimintaa. Hän nostaa erityisesti esille kaksi hyvettä, nimittäin havaintokyvyn (perception) ja perspektiivisyyden (perspective), ylitse muiden. Käytännössä näillä tarkoitetaan seuraavia asioita:
Tämä taas edellyttää tietoisuutta (awareness) ja reaktiokykyä (responsiveness). Oikea havainto edellyttää kykyä nähdä oikein mitä tilanteessa tapahtuu ja kykyä reagoida oikein juuri niihin asioihin. Oikea perspektiivisyys taas on hätäisen lyhytnäköisyyden vastakohta, sillä se ulottuu niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin. Käytännöllinen viisaus edellyttää myös kykyä improvisoida, mikä ei tarkoita, että on lupa toimia miten hyvänsä. Paradigman muutoksen jälkeisessä uudenlaisessa lähetystilanteessa tälle kyvylle on paljon käyttöä. Vastaavasti oikea perspektiivisyys menetetään aina silloin, kun asiat, joihin olemme sidotut, kuten raha, kunnia, valta, mielipide ja opillinen kanta, alkavat sanella sitä, mitä pidämme hyvänä.
Ihan nopeallakin vilkaisulla Paavalin kirjeisiin Timoteukselle ja Tiitukselle, voimme löytää sieltä tiettyjä yhtymäkohtia näihin Vanhoozerin hyvälle teologille/teologialle antamiin määreisiin. Hyvää havaintokykyä edustaa Paavalin seurakunnan kaitsijalta (kr. episkopos) edellyttämä raittius (kr. nefalios, joka tässä yhteydessä tarkoittaa tasapainoisuutta hengellisessä vaelluksessa ja opetuksessa) ja maltillisuus, jonka käytännön ilmentymänä voidaan pitää taitavuutta opettamisessa (1.Tim. 3:2). Samaan teemaan Paavali palaa vielä myöhemmin toisessa kirjeessään, kun hän ottaa esille "totuuden sanan oikean jakamisen" (2.Tim. 2:15). Maltillisuus voi myös edustaa oikeanlaista perspektiivisyyttä, jossa asiat osataan laittaa oikeisiin mittasuhteisiin ja niitä osataan myös arvioida oikein.
Käytännöllinen viisaus on persoonan ominaisuus, joka voi ja jonka tuleekin kehittyä pikku hiljaa, elämän mennessä eteenpäin ja kasvun edistyessä. Tämä edellyttää kuitenkin totuuden, viisauden ja ymmärryksen rakastamista ja janoamista. Ei riitä, että vältetään väärät tulkinnat ja harhat, vaan tarvitsee myös tietää totuus. Totuutta tulee siis rakastaa enemmän kuin omia mielipiteitä, mainetta tai asemaa.
------------
Olli-Pekka Vainio, Postmoderni filosofia, kulttuuri ja kristillinen teologia (STKJ 276, Helsinki 2013), s. 124-133
No comments:
Post a Comment