Näkyjen päivästä tähän päivään... ja ylikin

Uskon syvät totuudet eivät aukene valtavirrassa. On uskallettava astua massan ulkopuolelle kuullakseen, nähdäkseen ja ymmärtääkseen. Edelleenkin Jumala on salannut asiansa viisailta ja älykkäiltä ja paljastaa salaisuutensa lapsenmielisille.

Nuoruudessani opin omalta hengelliseltä isältäni raamatullisen näkemyksen kristillisestä paikallisseurakunnasta. Se ei silloin todellakaan edustanut valtavirran näkemystä, eikä ehkä nykyäänkään niin tee. Kuitenkin vielä tuolloin (1970-luvulla) vallinneen tietynlaisen uskonnollisen yhtenäiskulttuurin mureneminen 1990-luvulta alkaen on osaltaan helpottanut tuon näkemyksen hyväksymistä.

Ruumis on yksi, samoin kaikki ruumiin jäsenet. Ruumiilla on vain yksi pää, Jeesus Kristus Herra. Esim. pastori ei ole seurakunnan pää, vaan Kristus on. Käytännössä meidän on luotettava Hengen johtoon ja voiteluun. Tämän lisäksi meidän on haettava johtajuuden malli Uudesta testamentista, jonka malli on usean vanhimman yhteinen, jaettu johtajuus.

Seurakunta on UT:n ilmoituksen mukaisesti aina ensisijaisesti paikallinen toimija, yhteisö ja todellisuus. Olen Lahden alueen seurakunnan jäsen ja kaikki täällä asuvat uskovat ovat veljiäni ja sisariani Herrassa. Niinpä minun tulee aina asettaa paikkakunnallinen yhteys kirkkokunnallisen organisaation edelle, muuten hajotan uskovien yhteyttä omalla paikkakunnallani.

Näitä asioita opin omalta hengelliseltä isältäni, joka monessa kohtaa puhui profeetallisesti ja näki kauas. Jo 70-luvulla hän toi esille asioita Sanasta, jotka ovat kristittyjen keskuudessa yleisesti tunnustettua totuuksia nyt. Silloin ne tuntuivat monista oudoilta ja aiheuttivat monessa kristityssä epävarmuutta ja jopa pelkoa. Tunnustan, että itsestänikin ne tuntuivat tuolloin hyvin radikaaleilta ja extremeltä.

Mutta mutta... Vei oma aikansa, että opin hahmottamaan, mitä se on käytännössä. Miten elää seurakuntaa aidosti todeksi sen Paavalin ohjeen mukaan, että kun tulemme yhteen on jokaisella jotain annettavaa? Tai että palvelemme toisiamme kukin omalla armolahjallamme, mitä ei voida supistaa vain tiettyyn ajankohtaan viikossa? Seurakunta kun on olemassa 24/7.

On kestänyt kolmisenkymmentä vuotta uskon tien vaeltamista, kunnes olen edes jotenkin alkanut ymmärtämään tämän seurakuntaruumiin todellisuutta. Liian pitkään omaan kulttuuriimme piirtyneet tavat ja tottumukset siitä, mitä on seurakunta, uskovan elämä ja pelastuksen ajan todellisuus, ovat sokaisseet silmiäni näkemästä oikeaa hengellistä todellisuutta. Siitä, millaisena nyt näemme tai mitä historia kertoo kirkossa tapahtuneen vuosisatojen saatossa, emme voi - emmekä saa! - vielä päätellä sitä, miten asioiden olisi kuulunut olla.

Olla uskossa ei olekaan yhtä kuin "käydä jossain" (so. kirkossa tai rukoushuoneella). Seurakunta ei olekaan tarkoitettu olemaan "yhden miehen show" (so. seurakunnan palkattu työntekijä tekee seurakunnan työn). UT:ssa ei ole eroa maallikoiden ja papiston välillä, vaan kaikki ovat pappeja. Käytännössä tämä ajatus vieläkin pelottaa monia uskovia, koska se haastaa heitä itseään kasvamaan uskossa.

Yhteys ei olekaan "niskayhteyttä", joka konkretisoituu sunnuntaikokouksen niskaantuijottamiskilpailussa. Monelle tämä edustaa kristittyjen yhteyden todellisuutta, mutta se supistaa ja rajoittaa heidän ymmärrystään siitä, miten asioiden tulisi olla. Seurakunta onkin elävä organismi - Paavali käyttää siitä ilmaisua "Kristuksen ruumis" - eikä laatikkomallinen organisaatio. Paavali ei kopioinut seurakunnan rakennemallia roomalaisesta hallintokulttuurista, itämaisesta despotismista, eikä varsinkaan modernin ajan organisaatiokaaviosta.

Näiden totuuksien ymmärtämiseen minua ovat ohjanneet ennen kaikkea sellaiset miehet, kuin Watchman Nee, Wolfgang Simson, Frank Viola ja Neil Cole (täysin randomjärjestyksessä lueteltuina). Mutta ajan mittaan huomaan myös ajan tehneen oman tehtävänsä kristittyjen keskuudessa. Mitä se on, kun samanlaista ymmärrystä alkaa, ensin tihkua, sitten lainehtia ja lopulta jopa tulvehtia eri puolilta Kristuksen ruumista? Vai olenko vain itse ollut niin sokea, etten aiemmin ole noita kasvun merkkejä nähnyt?

Ilmeisesti on niin, että Jumalan Hengen esille nostamat asiat ovat ensin olleet itämässä ja nupulla, jolloin Henki on puhunut niistä vain harvoille ja valituille (jota ilmaisua tässä käytän vakaassa ymmärryksessä ja tarkoituksessa). Kun aika on kulunut (tai pikemminkin täyttynyt!), niin sitten vasta nuo asiat (vrt. auki kaivetut vanhat kaivot) ovatkin tulleet kaikkien ulottuville. Tällöin niistä tulee ikään kuin omassa ajassamme monella tapaa (niin hengellisesti kuin sosiologisestikin) pinnalla olevia imiöitä.

Käytännössä tämä ilmenee siinä, että nyt niistä (esim. seurakunnan orgaaninen rakenne, verkosto- ja solumainen malli) aletaan puhua avoimesti myös perinteisten kirkkokuntien piirissä. Samalla aletaan myös tiedostaa niiden tarve omassa yhteisössä. Niistä haetaan ensisijaisesti muutosta perinteisen seurakuntayhteisön problematiikkaan, mutta samalla myös tapahtuu ajattelutavan muutosta - ainakin aikaa myöten.

Ne, jotka haluavat sitten olla tämän muutosprosessin kärjessä, joutuvat (ainakin useimmiten) vaihtamaan leiriä, hylkäämään lupaavan kirkollisen uran ja käsikopelolla pimeässä etsimään samoin ajattelevia.

Historiallisista kirkoista luovutaan ja perinteisiä seurakuntia jätetään tänään yhtä hyvin uskosta luopumisen kuin uskon säilyttämisen takia. Itse olen enemmän kiinnostunut jälkimmäisestä, joka tässä jälkikonstantinolaisessa elämäntodellisuudessa edustaa perin mielenkiintoista ilmiötä. Kertooko se tietynlaisen kirkkokunnallistumisen tulemisesta tiensä päähän? Pelkkä luopumus kun ei nyt enää kelpaa selitykseksi tälle ilmiölle.

Tämä kaikki saa minut miettimään hiljaa mielessäni, millaisessa hengellisessä todellisuudessa mahdammekaan elää kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä? Onko niin, että monet sellaiset seurakuntaan liittyvät raamatulliset totuudet, jotka vielä nyt ovat joko aivan versoina tai vielä jopa kokonaan kätkössä (ainakin useimpien silmiltä), ovatkin tuolloin kaikkien ulottuvilla, tai kenties vielä enemmän, jopa aivan lasten leipää..?

Praha heinäkuu 2014

Kun seuraa uutisista Ukrainen itäosien tilanteen uutiskynnyksen ylittymistä, niin on selvää, että siihen tarvittiin eurooppalaisen (so. länsimaisen) draaman aineksia. No, tämä kyynisyydestä. Muuten matkustajakoneen alasampuminen herättää kysymyksen kulttuuri(perimi)en erilaisuudesta. Vailla rasismin häivääkään herää kysymys siitä, lyövätkö historian rasitteet, kristinuskon vaikutukset tai filosofisten koulukuntien luomat ajattelun mallit niin voimakkaasti leimansa ihmisten ja yhteisöjen toimintatapoihin, että niiden (so. lännen ja idän) on niin vaikeaa ymmärtää toisian? Ihmisarvon kunnioitus, yksilön vapaus ja muut luovuttamattomat ihmisoikeudet ja niiden takana olevat laajemmat ja syvemmät eettiset periaatteet näyttäytyvät niin perin erilaisina idän ja lännen rajapinnalla. Tällä hetkellä tuo historiallinen rajapinta näyttää makoilevan jossain laajan Ukrainan maan itäosissa. Eipä ihme, että satunnainen blogikommentaattorini Mikael tiesi jonkun aiemman postauksen yhteydessä kertoa, että edesmenneen neuvostovallan aikana ei Tolkienin Sormusten herrasta niin hirveästi siellä pidetty, sehän kuvasi sangen selkeästi tuota idän ja lännen kansojen välistä eroa (keskiaikaisen ihmisen myyttisestä perspektiivistä tosin).

-------

Tsekkiä on joidenkin arvioitsijoiden (en tosin muista keiden) mukaan pidetty Eestin jälkeen Euroopan ehkä maallistuneimpana maana. Tämä on varmaan ollut suurimmalta osin aikoinaan niin monen suomalaisenkin julkipoliitikon ylistämän neuvostodiktatuurin edustaman materialismin (jossa ei, propagandallisesta pravdasta huolimatta, ollut tieteellisyyttä nimeksikään) ansiota. Toisaalta mieleen nousee juuri se selittävä tekijä, joka aikoinaan on tehnyt Pohjoismaista, erityisesti Norjasta ja Suomesta kristillisen kulttuurin tyyssijoja. Kyse on nimittäin hengellisten herätysliikkeiden vaikutuksesta, jotka ovat, paitsi aidosti uudestisynnyttäneet laajoja ihmisjoukkoja, myös levittäneet yhteiskuntarauhaa rakentavia ja turvaavia arvoja ja tapoja vielä laajempien ihmismassojen keskuuteen.

Dramaattisista tässä on kuitenkin se, että kauniilla Tsekinmaallakin oli uskonpuhdistuksen myrskyisiä aikoina omat uskon esitaistelijansa, nimittäin Jan Hus ja hänen seuraajansa. Heidäthän sitten Rooman kirkon papilliset edustajat poltattivat roviolla, mutta heidän hengelliset jälkeläisensä edustavat tänään sitä kristinuskon haaraa, joka maailmanlaajuisesti leviää kaikkein voimakkaimmin. Marttyyrien veressä näyttää olevan uusien kristillisten yhteisöjen siemen vielä satojen vuosien jälkeenkin.

Kuitenkin edelleen voi satunnainen matkailija Tsekin kansallismuseossa kuulla ihmettelyä Jan Husin hehkutuksen ja hänen edustamansa kristillisyydennäkemyksen suhteen. Tämä mokoma kun uskalsi nousta virallista (so. tuolloin Rooman) kirkkoa ja sen johtajuutta vastaan. Uskonnolliseen mieleen ja ajatteluun ei tällainen hävyttömyys koskaan sopeudu. Suurin vaarahan siinä olisikin joutua itse ajattelemaan ja määrittelemään oma kantansa yksin Raamatun Sanan pohjalta. Paavius itsessään taas vie pohjan pois tältä tarpeelta, ilmenee se sitten vanhan historiallisen kirkkokunnan tai vaikkapa jonkun uuden itsenäisen seurakunnan piirissä. Aito Jeesus-usko haastaa aina ihmisen luontaisen uskonnollisuuden.

-------

Muuten Praha näyttäisi olevan jonkinlainen nuoren eurooppalaisen älymystön eskapistinen hengailupaikka. Se kun on toisaalta sopivan lähellä esim. Ukrainan kriisin sodan kumuja, jotta niistä voi saada kivat kiksit. Toisaalta se taas on riittävän sivistynyttä, jotta läheltä löytyy tarvittaessa posliininen vessanpytty hemmotellulle länsimaiselle takapuolelle.

Mökkilaiturin mietteitä

 Ha-haa, Jumala oli kuin olikin säästänyt parhaan viininsä viimeiseksi!

Olin varannut kesälomalukemistoksi verrattain raskasta luettavaa - mm. G.K. Chestertonin Oikea oppi, jota edellä kommentoin (hyvin tunnustaen sen, etten mitenkään kuvittele painivani samassa sarjassa hänen kanssaan) - sillä ajatuksella, että haluaisin rauhassa syventyä lukemaani nyt kun kerran aikaa on. Mieleeni tuli varmaan jotain epämääräisiä kokemuksia lomareissuilta edellisiltä vuosilta, kun olin lopulta turhautunut tuohon ainaiseen texwillerien ja dekkarien paljouteen. Tosin niilläkin oma paikkansa (kirjahyllyssänikin!) toki on, mutta laiturinnokassa huomasin, miten stimuloivaa tuo syvempi lukemisto olikaan tässä äänettömässä ja luonnonkauniissa ympäristössä.

Viimeiseksi (eli jälkeen Tom Holménin Jeesuksen, Sokrateen syöksypuskun, Chestertonin ja Keskiajan kirkon) tartuin sitten C.S. Lewisin kirjallisen tuotannon viimeisimpään suomennokseen Kasvoista kasvoihin. Kirja oli alunperin Englannissa julkaistu jo v. 1956, mutta - jostain kumman syystä - vasta nyt julkaistu täällä meillä. Sen sanotaan olleen Lewisin kunnianhimoisin ja samalla viimeisin kaunokirjallinen teos. Kun verrataan sitä Lewisin päätuotannoiksi miellettyihin Narnian aikakirjoihin, monet niissä esille tulleet teemat on nyt viety pitemmälle, huippuunsa, jonkun mielestä jopa äärimmilleen. Esipuheen kirjoittanut professori Risto Saarinen kutsuukin sitä "Lewisin selkeäksi uskontotieteelliseksi puheenvuoroksi". Se tuo esille kolme erilaista maailmankuvaa; myyttisen ja uskonnollisen, sitten rationaalisen ja filosofisen sekä eräänlaisen puhtaan viattoman (esi)kristillisen maailmankuvan.

Mutta niin... Jumala todellakin oli säästänyt parhaan viininsä viimeiseksi, niin riemullinen tuo lukemiskokemus oli (luin sen läpi päivässä!). Se jätti suuhun hyvän maun ja mieleen monia ajatuksia, joista kolme kootusti ja lyhyesti alla.

• Älä koskaan aliarvioi ihmisen luontaisen uskonnollisuuden voimaa. Tuo myyttinen maailmankuva on eräs maailmamme voimakkaimpia mahteja kontrolloimaan, manipuloimaan ja tyrannisoimaan miljoonien tavallisten ihmisten elämää. Tämä tapahtuu käytännössä niin arjessa kuin juhlassakin, vaikka meidän kulttuurillemme saattaakin olla hyvin ominaista näiden kahden - pyhän ja epäpyhän - erottaminen toisistaan. Joka tapauksessa uskonnollinen, myyttinen maailmankuva kykenee amebamaisesti ilmenemään yhtä hyvin juutalaisuudessa, kristillisessä tai missä hyvänsä kontekstissa. Sen salakavaluus ja uskomaton elinvoima piilee syvällä ihmisen langenneessa luonnossa. Niinpä uskonnollisuudessa sinänsä on perimmältään kysymys syntiinlangenneen ihmissuvun yrityksestä kurottautua omin voimin kadottamaansa taivaaseen.

• Aito uskonelämä taas on - kun siihen yllättäen ja etenkin ensimmäistä kertaa törmää - aina yhtä hämmentävä, ristiriitainen, yllättävä, puhdas ja laskelmoimaton. Haavoittuvaksi sen tekee juuri sen viattomuus, koska juuri se on niin perin vierasta, suorastaan vastenmielistä langenneelle ihmisluonnolle. Se on käytännössä usein niin aseeton kaiken ihmisviisauden ja poliittisen pelin keskellä ja itse asiassa juuri siksi niin voittamaton. Se tulee tyystin Toisesta Maailmasta, kuin omamme.

• Mutta mikään ei tee ihmistä aikaa myöten niin kyyniseksi kuin rationaalisen ymmärryksen ylikorostaminen ja puhtaaksiviljely. Itse asiassa myös tyhmyys löytyy juuri tällä tiellä. "Tyhmiksi he ovat tulleet, kehuessaan viisaita olevansa." Jossain (en muista missä) on todettu rationaalisen, pelkästään ihmisen ymmärrykseen vetoavan opetuksen passivoivan kuulijoitaan kirkossa mitä suurimmassa määrin. Kyynisyys alkaa usein juuri passivoitumisesta, pessimismi ja skeptismi tulevat perässä.

Eiväthän nämä (tietenkään) ole tarkoitettu miksikään tyhjentäväksi yhteenvedoksi kirjan sisällöstä, ovatpahan minun mietteitäni mökkilaiturilta tuon kirjan luettuani. Suosittelen.

Mietiskelyä mökkilaiturilla

Huomioita G.K. Chestertonin kirjasta Oikea oppi (Savukeidas Kustannus, 2012).

Englantilaisesta runoilijasta William Cowperista (1731-1800) on sanottu, että hän "olisi voinut luoda itselleen ulkonaisesti huomattavan aseman, ellei olisi saanut säikähtynyttä sielua, joka väliin vaipui mielisairauden pimeyteen ja terveenäkin ollessa vavisten ajatteli iankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta". Cowperin suisti hulluuden rajamaille Jean Calvinin predestinaatio-opin "irvokas, outo logiikka". Chestertonin mukaan "runous ei ollut hänen sairautensa, vaan lääkkeensä; runouden ansiosta jokin osa hänessä pysyi terveenä". (s. 25)

Jotenkin tutulta tuntuvat nuo luonnehdinnat itsellenikin. Joskus tuntuu, että ailahteleva luonne ja levoton veri (vai mikä se nyt sitten olikaan) ovat estäneet kunnianhimoisen kirkollisen urakehityksen. Minulle ei predestinaatio ole koskaan ollut sellainen kompastuskivi. Omalla kohdallani ovat ihan toiset kysymykset nousseet arvoon arvaamattomaan (kirjaimellisesti: arvokysymyksiksi!). Ne ovat estäneet uralla etenemisen kannalta välttämättömän integroitumisen kirkkokunnan jos toisenkin valtarakenteisiin.

Ehkä kyseessä ei siis - ainakaan kokonaan - ollutkaan "säikähtäneen sielun" ailahteleminen sinne tänne, vaan puhtaasti omantunnonaroiksi koetut arvokysymykset; pelko väärien kompromissien tekemisestä ja "turha" tarkkuus teologisissa linjanvedoissa. Kaikille ei kaikkea syleilevä opportunismi ja huippuunsa viritetty pragmaattisuus vain sovi.

-------

Hiljattain eräässä postauksessani kuvailin nitä seurauksia, joita avioliittokäsityksessämme on tapahtunut, kun olemme luopuneet Jumalan ilmoituksen pohjalta nousevista arvoista. Tästä taas on seurannut se, että käsityksemme rakkaudesta on supistunut - näin erityisesti kaupallisen median ansiosta - lähes pelkästään emotionaalisesti virittyneen romanttisen rakkauden ihanteen paapomiseksi.

Siteerasin postauksessani Laulujen laulua, jossa sanotaan rakkauden olevan "väkevä kuin kuolema". Olemme menettäneet käsityksen rakkaudesta, joka on tahtotila. Kirjoitustani seuranneessa (vähäisessä) keskustelussa peräänkuulutettiin nyt jo lähes tulkoon kokonaan unohdetun sitoutumisen käsitteen perään. Jollei minulla ole aikomustakaan sitoutua (esim. avioliitossa vastakkaista sukupuolta olevaan, rakastamaani naiseen) ei kukaan voi ottaa minua vakavasti - ei puolisokseni havittelemani henkilö ainakaan.

"Hulluinkin seikkailukertomus vaatii, että asioilla on todellisia seuraamuksia; seuraamusten täytyy olla peruuttamattomia. Kristillinen avioliitto on mahtava esimerkki todellisista ja peruuttamattomista seuraamuksista. ... Tämä on luettelossani viimeinen asia, jota vaadin - ja käskevästi vaadinkin - jokaiselta paratiisilliselta yhteiskunnalta. Vaadin, että sanaani pidetään sitovana, että valani ja sitoumukseni otetaan vakavasti. Vaadin, että Utopia panee minut selkä seinää vasten, minun oman kunniani tähden." (s. 151)

-------

Kappaleessa "Auktoriteetti ja seikkailija" (s. 172 alk.) Chesterton kuvaa kristilisen Euroopan uudestisyntymistä pimeän keskiajan läpi uuteen aamuun, so. moderniin maailmaan ja sen käytännöllisiin ilmentymiin, kuten aiempaan teollistumiseen, sittemmin korkeaan teknologiaan ja myöhemmin globaalisti ajateltuna luvattoman korkeaan elin- ja elämisentasoon. Jaafetin perillisenä Eurooppa ja sen kulttuuriset, henkiset ja hengelliset perilliset edelleen hallitsevat maailmaa. Kaikesta loisteliaasta rappeutumisestaan huolimatta nämä siirtomaaisännät edelleen voittavat entiset koloniansa 7 - 1 globaalissa pallourheilussa.

Chesterton tuntuu kutkuttavasti haastavan hellimäni näkemyksen konstantinolaisen paradigman purkautumisesta nykyisessä jälkimodernissa tilanteessa. Tietenkin tässä täytyy ottaa huomioon aikaperspektiivi; hän kirjoitti 1900-luvun alussa ja esim. monien unelmat romahduttanut I maailmansota vielä odotti aikaansa. Mutta hän puhuu kauniisti siitä, miten kristinusko ei kuulu "pimeään keskiaikaan" - kun se itse asiassa oli ainoa tie läpi pimeän keskiajan, joka ei ollut pimeä. "Kirkko yksin järjesti meidät pois pimeältä keskiajalta." (s. 180) Moderni kristillinen kehityskertomus oli vielä voimansa tunnossa tuolloin.

Chestertonin mukaan eurooppalaisen sivistyksen olisi kuulunut kaikkien sosiologisten todennäköisyyslaskelmien pohjalta tuhoutua kansainvaellusten Ragnarökissä. "Wotan, tuhoa Rooma!", huutaa tuskissaan kuoleva germaani elokuvan "Rooman valtakunnan tuho" loppukohtauksessa - ja niin sen melkein onnistui tehdäkin. Chestertonin sanoin, "juuri kun Eurooppaa kaikessa hiljaisuudessa oltiin panemassa kasaan ja viemässä Assyriaan ja Babyloniaan, jokin meni sen ruumiiseen. Ja siitä asti Eurooppa on elänyt outoa elämää - voisi kai sanoa sen säpsähdelleen aikakaudesta toiseen." (s. 181)

Tämä Chestertonin ilmaisu kuvaa hyvin eurooppalaisten suurvaltojen aika ajoin tapahtuvia, säpsähdyksenomaisia nousuja hallitsemaan Rooman imperiumin perillisenä muita kansoja ja mantereita. Kaarle Suuren frankkien valtakunta, Otto Suuren pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, Habsburgien valtakunta, jossa "aurinko ei koskaan laskenut", sen perillinen Espanja siirtomaineen, Elisabeth I ja nouseva brittiläinen imperiumi, Napoleonin Ranska, Bismarckin ja Wilhelmin Saksa, Itävalta-Unkari, Stalinin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa. Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä sitten tulee viimeisten aikojen "pieni sarvi", kolmestatoista hikisestä erämaasiirtokunnasta hyvää tarkoittavaksi maailmanpoliisiksi kasvanut Amerikan Yhdysvallat. Se, mitä II maailmansodan raunioista nousseesta Euroopan unionista sukeutuu, jää vielä nähtäväksi, vaikka moni taivaanrannan tarkkaaja siinäkin olisi valmis pedon valtakunnan näkemään.

Kaikille näille on ollut yhteistä, paitsi niiden jaafetilainen verenperintö ("laajentakoon Jumala Jaafetin alueen", profetoi Nooa ja tuli samalla karkealla kädellä piirtäneeksi muutaman vuosituhannen ihmiskunnan historiaa), niin ennen kaikkea juutalais-kristillisen uskonnonharjoituksen omaksuminen ("ja saakoon hän asua Seemin teltoissa"). Näistä rakennusaineksista muovautui se Eurooppa, jonka viimeisimmässä murroksenomaisessa saumakohdassa nyt elämme.

Chestertonin mukaan, samaan aikaan kun muut kulttuurit kokevat luonnonmukaisen kuoleman, kristikunta on suorastaan "luonnottoman elinvoimainen". Chesterton puhuukin kristityn Euroopan kohdalla "yliluonnollisesta elämästä", jolla hän kuvaa eräänlaista kollektiivista, kulttuurista uudestisyntymistä. "Meihin on puhallettu hyvin omituinen henki; sinulla ja minulla ei olisi oikeastaan mitään asiaa tänne. Me olemme kaikki aaveita. Kaikki elävät kristityt ovat eläviä kuolleita pakanoita." (s. 181)

Hyvä näin, mutta varmasti on hyvä taas muistaa konteksti. Varmasti tuolloin (noin sata vuotta sitten) tällainen kulttuurikristillisyys onkin ollut elävää sellaista nykypäivään verrattuna, etenkin kun se näinä ilmeistä uppoamistaan edeltävinä viimeisinä aikoinaan saa suoranaisen breivikiläisen kuolemankultin kasvot. Mutta entä sitten kun tuo "elävä kuollut pakanuus" (mistä sukeutui sitten menneen ajan Euroopan hallitseva todellisuus), muuttuukin omaksi vastakohdakseen?

Kun ydin unohdetaan ja korvataan, mutta muoto säilyy, niin kristillisyydestä tuleekin anti-(epä- ja vasta-)kristillisyyttä. Me saamme nyt todistaa sen, mitä tapahtuu sitten, kun tuo aiempi ja ylistetty kulttuurinen muoto säilyykin ulkonaisesti ennallaan, mutta menettää otteen sitä aiemmin elävöittämästä Hengestä? Uudessa testamentissa Juuda puhuu lyhyessä epistolassaan ihmisistä, jotka traagisesti ovat luopuneet uskostaan ja heistä on näin tullut "kahdesti kuolleita"? Mitä seuraa kokonaista maanosaa hallitsevan mielenmaiseman kohdalla siitä, kun tällainen "kahdesti kuoleminen" onkin tulossa kaikkea elämää ja toimintaa hallitsevaksi todellisuudeksi?

Konstantinolainen paradigma, joka mahdollisti valtiollistetun kristinuskon, instituutionomaiset historialliset kirkkokunnat ja maanosamme monivuosisataisen kristillisen kulttuurin, kantaa siis jo omassa dna:ssaan oman tuhonsa koodia. Jeesuksen ennustuksen mukaan hänen jälkeensä tulevat hyökkäävät taivasten valtakuntaa vastaan, tunkeutuvat sinne väkivalloin ja voimakeinoin kaappaavat sen itselleen. Näinhän kävi siinä historiallisessa tilanteessa 300-luvulla jKr., kun Konstantinus Suuri valtiollisti kristinuskon ja kirkkoisä Augustinus kehitti omat opinkappaleensa toisin uskovien donatolaisten vainoamiseksi.

Profeetta Daniel näki näyssään Persian kuningashovissa joskus muutama sata vuotta ennen Messiaan tuloa pedon, joka oli kaikkia muita petoja pelottavampi. Tuo neljäs ja viimeinen peto sai kuolinhaavan ja näytti siltä kuin se olisi jo kuollut, mutta se heräsikin henkiin jälleen - jolloin "koko maa seurasi ihmetellen petoa". Näinkö Euroopallemmekin on käymässä? Puhuuhan Chestertonkin Euroopan "säpsähtelemisestä aikakaudesta toiseen". Näin jokainen tuon neljännen ja viimeisen pedon historiallinen ilmentymä on ollut sen esiaste ja prototyyppi, kunnes lopulta tulee se "laittomuuden ihminen", jossa pahuus todellisesti ruumiillistuu ja "jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa kirkkaudella", kuten apostoli Paavali uskonvarmana kirjoitti ahtaissa oloissa ja vainojen alla eläneille tessalonikalaisille kristityille.

Jos hyväksymme tämän näkemyksen (tai edes osan siitä) konstantinolaisen käänteen epäpyhyydestä, meidän on myös kyseenalaistettava (ja oltava loogisia siinä) maanosamme kulttuurin kristillisyyden todellisuus ja aitous. Tarkoitan mainettamme "kristittynä maanosana" laajemmalla tasolla. Peruskysymys lienee kuitenkin, voidaanko mahtikäskyillä, valvontakoneistoilla ja ulkonaisilla pakotteilla synnyttää aitoa Hengen elämää. Ei voida, vastaamme. Nisunjyvän on kuoltava, ennen kuin voi syntyä mitään uutta elämää.

Kuitenkin, kaiken tämän jälkeen, voimme todeta - historian esimerkkeihin nojaten - Hengen elämän kyllä löytävän kasvulle otollista maaperää em. rakenteista huolimatta ja niiden keskellä. Sitä kautta aidon kristinuskon tervehdyttävä ja elähdyttävä voima on tullutkin kulttuurimme osaksi. Kuitenkin uskon aito sisältö tulee ilmi vapaaehtoisessa, uskon kautta tapahtuvassa sitoutumisessa siihen Hengen työhön, joka kulttuurisesti paikka paikoin ja aika ajoin kääntyy myös uimaan vastavirtaan. Donatus Suuri ja novatiolaiset ja donatolaiset Pohjois-Afrikassa ja Etelä-Ranskassa, Petrus Valdes ja valdolaiset Pohjois-Italian Alpeilla sekä Balthasar Hubmaier ja anabaptistit nykyisen Sveitsin ja eteläisen Saksan alueilla - kaikki nämä eriuskolaisliikkeet (vain joitakin niistä mainitakseni) voidaan kyllä nähdä myös eurooppalaisen kristinuskon ilmenemismuotoina. Kuitenkin ne samalla omalla olemassaolollaan, marttyyriudellaan ja seuraajillaan (vrt. maailmanlaaja vapaa kristillisyys helluntailais-karismaattisena, evankelikaalina tai vaikkapa kiinalaisena kotiseurakuntaliikkeenä) sekä haastavat että kyseenalaistavat tuon länsimaisen kristinuskon valtavirran.

Lopuksi: eikö juuri heidän hengellinen perintönsä olekin osoittautumassa kestävimmäksi ja todellista hedelmää tuottavaksi, kun katselemme kristinuskon tilannetta globaalissa mittakaavassa? "Olet voittanut minut, Nasaretilainen!", huudahtaa elämänsä yllätyksen kokeva kirkkoruhtinas, kun juuri hänen sytyttämänsä marttyyrirovion tuhkasta nouseekin moninkertainen vuosisatainen hengellinen sadonkorjuu.

Vesurit kädessä

Eräs piirre apostoliudessa on sen ainainen haikailu uusille, tuntemattomille metsästysmaille. Apostolisuus merkitsee vesuri kädessä umpimehtään menemistä. Paavali itse kertoo, että on pitänyt suorastaan kunnia-asianaan julistaa evankeliumia aina neitseellisellä maaperällä ihmisille, jotka eivät sitä olleet koskaan aiemmin kuulleet. (Room. 15:18-21) Apostolisuus on siis, paitsi tien raivaamista tiettömään maastoon, myös perustuksen laskemista Jumalan valtakunnan työlle jollain paikkakunnalla. (1.Kor. 3:10-11)

Tämä on siis apostoliuden todellinen ja aito dna. Samalla se on myös se piirre, joka tekee siitä niin hankalan monille kirkkokunnille ja seurakunnille, erityisesti täällä länsimaissa. Kuitenkin, aina siellä, missä tästä dna:sta luovutaan tai se suorastaan tukahdutetaan, siellä alkavat hengellisen pystyynkuolemisen ensimmäiset merkit ilmaantua näkyviin. Vastaavasti aina siellä, missä se tunnistetaan - ja vaikka ei aina sitä osattaisi oikein identifioidakaan - sille annetaan elintilaa ja toiminnan vapaus, sitä jopa tuetaan ja kannustetaan, siellä seurakunta kasvaa ja  Herran työ menee eteenpäin.

Itse olen viimeisten vuosien aikana yrittänyt opetella tunnistamaan ympärilläni, omalla kotipaikkakunnallani erityisesti sellaisia juttuja, pieniä alkuja, projekteja ja hankkeita, joissa on tällainen apostolinen dna. Seurakunta on aina ensisijaisesti paikallinen yksikkö, joten tämä on ensisijainen zoomailuni näkövinkkeli. Tämän jälkeen on hyvä oppia tunnistamaan samanlaisen dna:n omaavia uusia versoja laajemmalla, esim. valtakunnallisella tasolla. Tämä on jokaisen hengellisesti vanhimman velvollisuus ja tehtävä.

Eräs syvällinen totuus hengelliseen työhön liittyen on se, että joku muukin voi toteuttaa sellaisia hankkeita, joihin itse tunnen kiinnostusta. Vanhempana minun on myönnettävä, että monet nuoremmat tulevat tekemään sellaisia juttuja, jotka inspiroivat myös minua. Ei vain biologiselta iältäni, vaan myös hengellisen kokemukseni pohjalta vanhempana minun tehtäväni - ei, suorastaan kutsumuksenani! - on tukea nuorempia työntekijöitä heidän kutsunsa toteutumisessa.

Apostolisen dna:n omaavat hankkeet avaavat aina jotain uutta hengellisen työn näkökulmasta ja synnyttävät uutta elämää Jumalan valtakunnan esille tulossa kotipaikkakunnallasi. Ne ovat usein myös sellaisia, että ne samaan aikaan koskettavat, ei vain yhtä, vaan jopa useita eri ryhmiä ja yhteisöjä jollain tietyllä paikkakunnalla. Tällöin tukea tarvitaan vielä enemmän, esim. Kristuksen ruumiin eri osien tuntemisessa.

Rukoile siis sitä, että oppisimme Kristuksen ruumiissa ajoissa tunnistamaan sellaisia uusia alkuja, joissa on selkeä apostolinen dna - tai Ef. 4:n mukaan viisitahoinen dna - jotta voisimme niitä oikein sponsoroida, tukea ja rukoilla niiden puolesta.

Virtanen ja kristityt sosiaalisessa mediassa

"Kesäloma alkaa ja lähden kalaan Savoon."

Näin naputteli pahaa-aavistamaton Virtanen ensimmäisen kesälomapäivänsä aamuna naamakirjaan.


Aluksi kaikki meni hyvin.Tuli parikymmentä tyypillistä kommenttia kristiveljiltä ja -sisarilta.

"Hienoa, Virtanen, hyvää kalaonnea!"

"Siunausta sinulle ja perheellesi!"

"Kesäloma on tarpeen, muista levätä tarpeeksi :)"

"Teet arvokasta työtä Virtanen ja olet anasainut lomasi! Herra kanssasi!"


Ja sitä rataa. Näin jatkui aina 23. kommenttiin saakka, kunnes ilmapiiri äkisti muuttui.

"Onkos Virtanen myös lomalla ihmisten kalastaja?"

"Ymmärrän, erttä loma on tarpeen, mutta Herran työ on kesken. Kirottu olkoon se, joka tekee kelvottomasti Herran työn!"


Tästä alkoi kummallinen ja riitaisa viestiketju, jossa aluksi puolustettiin Virtasen kesälomasuunnitelmia, perusteltiin loman tarpeellisuutta mm. luomisjärjestyksellä ja sillä, että "Mestarimmekin aika ajoin vetäytyi hiljaisuuteen yksinäisyyteen". Sitten joku lisäsi vettä myllyyn ja niin ryöpsähti ilmoille keskustelu, joka sai Virtasen jälleen kerran vakavasti miettimään koko sosiaalisen median ja siinä mukana olemisen mielekkyyttä. Virtasen kalareissu Savoon sai jossain vaiheessa suorastaan globaalit ja jopa eskatologiset mittasuhteet, kun mukaan tulivat Iranin ydinvoimahankkeen vaarallisuus, Hamasin uusimmat terroriteot ja niistä vaikeneminen suomalaisessa mediassa ja Israelin oikeus puolustaa itseään.

Jossain kommentin 86 kohdalla (mikäli Virtanen enää pysyi kärryillä) huutia saivat myös sateenkaariliike ja kirkon johto siinä sivussa. Pariin otteeseen Virtanen oli yrittänyt hieman rauhoitella keskustelua, mutta huonolla menestyksellä. Onnettomuudekseen Virtanen joutui, vaimon kommennuksesta, lähtemään käymään kaupassa ja asioilla kaupungissa ja oli näin ollen poissa naamakirjasta pari tuntia. Mutta juuri tuona aikana keskustelu senkun jatkui, siirtyen Ukrainen kriisin kautta herätysliikejärjestöjen valtionapuun ja päätyen lopulta juutalaisten tapojen noudattamiseen kristittyjen keskuudessa. Pari kommentoijaa, jotka Virtanen hädin tuskin tunsi, kommentoi koko ajan pelkästään asiayhteydestään irrotetuilla raamatunlauseilla.

Mentiin henkilökohtaisuuksiin ("iljettävä mato"), epäiltiin toisen osallisuutta pelastukseen ("onkohan Hengestä rippeitäkään enää?") ja vätettiin toista vastapuolen soluttautujaksi ("...nuo pariimme luikerrelleet valheveljet..."). Kristinusko oli totisesti kirjan uskonto ja sen kannattajat lahjakkaita sen käytössä. Kommentin 134 kohdalla alettiin sitten tylyttää keskustelukumppanin kirkkokunta- ja seurakuntasidonnaisuuksia ("te kirkolliset liberaalit" ja "lahkolaisten tekoset"), lyötiin lyttyyn naapurin kastenäkemys ("hurmahenkiset uudestikastajat") ja lopulta (kommentti 178) sivallettiin jo raamatunkäännöksen aitoudella ("ysikakkonen on isästä perkeleestä... kolmekasi rulettaa, mutta biblia on rautaa!").

Näin sanoja viskottiin kuin heittoveitsiä. Noita tulikivenkatkuisia ja "pyhää vihaa" täynnä olevia, sarkastisia ja pilkallisia, mutta myös syvästi huolestuneita kommentteja tietokoneensa näytöltä lukiessaan Virtanen tuli syvästi tietoiseksi kristityiksi itseään kutsuvien ihmisten kummallisesta vihaisuudesta, naiiviudesta ja sosiaalisesta taitamattomuudesta. Häntä alkoi suorastaan kiertää vatsassa ja mieliala painui alas. Lopulta hän kirjoitti:

"Oheinen keskustelu surettaa minua hyvin paljon ja saa minut häpeämään kaikkien kristittyjen puolesta. En enää julkaise enempää kommentteja tähän."


Sitten netissä oli hiljaista, mutta kohta koko jutun kruunasi Virtasen kännykkään tullut tekstiviesti tuntemattomasta numerosta:

"Sitä, joka minua häpeää tämän nurjan ja epäuskoisen sukukunnan keskellä, sitä minäkin häpeän taivaallisen Isäni ja hänen pyhien enkeliensä edessä!"

Alla oli vielä:

"Terv. hyvää tarkoittava veli Imatralta :)"