Englantilaisesta runoilijasta William Cowperista (1731-1800) on sanottu, että hän "olisi voinut luoda itselleen ulkonaisesti huomattavan aseman, ellei olisi saanut säikähtynyttä sielua, joka väliin vaipui mielisairauden pimeyteen ja terveenäkin ollessa vavisten ajatteli iankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta". Cowperin suisti hulluuden rajamaille Jean Calvinin predestinaatio-opin "irvokas, outo logiikka". Chestertonin mukaan "runous ei ollut hänen sairautensa, vaan lääkkeensä; runouden ansiosta jokin osa hänessä pysyi terveenä". (s. 25)
Jotenkin tutulta tuntuvat nuo luonnehdinnat itsellenikin. Joskus tuntuu, että ailahteleva luonne ja levoton veri (vai mikä se nyt sitten olikaan) ovat estäneet kunnianhimoisen kirkollisen urakehityksen. Minulle ei predestinaatio ole koskaan ollut sellainen kompastuskivi. Omalla kohdallani ovat ihan toiset kysymykset nousseet arvoon arvaamattomaan (kirjaimellisesti: arvokysymyksiksi!). Ne ovat estäneet uralla etenemisen kannalta välttämättömän integroitumisen kirkkokunnan jos toisenkin valtarakenteisiin.
Ehkä kyseessä ei siis - ainakaan kokonaan - ollutkaan "säikähtäneen sielun" ailahteleminen sinne tänne, vaan puhtaasti omantunnonaroiksi koetut arvokysymykset; pelko väärien kompromissien tekemisestä ja "turha" tarkkuus teologisissa linjanvedoissa. Kaikille ei kaikkea syleilevä opportunismi ja huippuunsa viritetty pragmaattisuus vain sovi.
-------
Hiljattain eräässä postauksessani kuvailin nitä seurauksia, joita avioliittokäsityksessämme on tapahtunut, kun olemme luopuneet Jumalan ilmoituksen pohjalta nousevista arvoista. Tästä taas on seurannut se, että käsityksemme rakkaudesta on supistunut - näin erityisesti kaupallisen median ansiosta - lähes pelkästään emotionaalisesti virittyneen romanttisen rakkauden ihanteen paapomiseksi.
Siteerasin postauksessani Laulujen laulua, jossa sanotaan rakkauden olevan "väkevä kuin kuolema". Olemme menettäneet käsityksen rakkaudesta, joka on tahtotila. Kirjoitustani seuranneessa (vähäisessä) keskustelussa peräänkuulutettiin nyt jo lähes tulkoon kokonaan unohdetun sitoutumisen käsitteen perään. Jollei minulla ole aikomustakaan sitoutua (esim. avioliitossa vastakkaista sukupuolta olevaan, rakastamaani naiseen) ei kukaan voi ottaa minua vakavasti - ei puolisokseni havittelemani henkilö ainakaan.
"Hulluinkin seikkailukertomus vaatii, että asioilla on todellisia seuraamuksia; seuraamusten täytyy olla peruuttamattomia. Kristillinen avioliitto on mahtava esimerkki todellisista ja peruuttamattomista seuraamuksista. ... Tämä on luettelossani viimeinen asia, jota vaadin - ja käskevästi vaadinkin - jokaiselta paratiisilliselta yhteiskunnalta. Vaadin, että sanaani pidetään sitovana, että valani ja sitoumukseni otetaan vakavasti. Vaadin, että Utopia panee minut selkä seinää vasten, minun oman kunniani tähden." (s. 151)
-------
Kappaleessa "Auktoriteetti ja seikkailija" (s. 172 alk.) Chesterton kuvaa kristilisen Euroopan uudestisyntymistä pimeän keskiajan läpi uuteen aamuun, so. moderniin maailmaan ja sen käytännöllisiin ilmentymiin, kuten aiempaan teollistumiseen, sittemmin korkeaan teknologiaan ja myöhemmin globaalisti ajateltuna luvattoman korkeaan elin- ja elämisentasoon. Jaafetin perillisenä Eurooppa ja sen kulttuuriset, henkiset ja hengelliset perilliset edelleen hallitsevat maailmaa. Kaikesta loisteliaasta rappeutumisestaan huolimatta nämä siirtomaaisännät edelleen voittavat entiset koloniansa 7 - 1 globaalissa pallourheilussa.
Chesterton tuntuu kutkuttavasti haastavan hellimäni näkemyksen konstantinolaisen paradigman purkautumisesta nykyisessä jälkimodernissa tilanteessa. Tietenkin tässä täytyy ottaa huomioon aikaperspektiivi; hän kirjoitti 1900-luvun alussa ja esim. monien unelmat romahduttanut I maailmansota vielä odotti aikaansa. Mutta hän puhuu kauniisti siitä, miten kristinusko ei kuulu "pimeään keskiaikaan" - kun se itse asiassa oli ainoa tie läpi pimeän keskiajan, joka ei ollut pimeä. "Kirkko yksin järjesti meidät pois pimeältä keskiajalta." (s. 180) Moderni kristillinen kehityskertomus oli vielä voimansa tunnossa tuolloin.
Chestertonin mukaan eurooppalaisen sivistyksen olisi kuulunut kaikkien sosiologisten todennäköisyyslaskelmien pohjalta tuhoutua kansainvaellusten Ragnarökissä. "Wotan, tuhoa Rooma!", huutaa tuskissaan kuoleva germaani elokuvan "Rooman valtakunnan tuho" loppukohtauksessa - ja niin sen melkein onnistui tehdäkin. Chestertonin sanoin, "juuri kun Eurooppaa kaikessa hiljaisuudessa oltiin panemassa kasaan ja viemässä Assyriaan ja Babyloniaan, jokin meni sen ruumiiseen. Ja siitä asti Eurooppa on elänyt outoa elämää - voisi kai sanoa sen säpsähdelleen aikakaudesta toiseen." (s. 181)
Tämä Chestertonin ilmaisu kuvaa hyvin eurooppalaisten suurvaltojen aika ajoin tapahtuvia, säpsähdyksenomaisia nousuja hallitsemaan Rooman imperiumin perillisenä muita kansoja ja mantereita. Kaarle Suuren frankkien valtakunta, Otto Suuren pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, Habsburgien valtakunta, jossa "aurinko ei koskaan laskenut", sen perillinen Espanja siirtomaineen, Elisabeth I ja nouseva brittiläinen imperiumi, Napoleonin Ranska, Bismarckin ja Wilhelmin Saksa, Itävalta-Unkari, Stalinin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa. Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä sitten tulee viimeisten aikojen "pieni sarvi", kolmestatoista hikisestä erämaasiirtokunnasta hyvää tarkoittavaksi maailmanpoliisiksi kasvanut Amerikan Yhdysvallat. Se, mitä II maailmansodan raunioista nousseesta Euroopan unionista sukeutuu, jää vielä nähtäväksi, vaikka moni taivaanrannan tarkkaaja siinäkin olisi valmis pedon valtakunnan näkemään.
Kaikille näille on ollut yhteistä, paitsi niiden jaafetilainen verenperintö ("laajentakoon Jumala Jaafetin alueen", profetoi Nooa ja tuli samalla karkealla kädellä piirtäneeksi muutaman vuosituhannen ihmiskunnan historiaa), niin ennen kaikkea juutalais-kristillisen uskonnonharjoituksen omaksuminen ("ja saakoon hän asua Seemin teltoissa"). Näistä rakennusaineksista muovautui se Eurooppa, jonka viimeisimmässä murroksenomaisessa saumakohdassa nyt elämme.
Chestertonin mukaan, samaan aikaan kun muut kulttuurit kokevat luonnonmukaisen kuoleman, kristikunta on suorastaan "luonnottoman elinvoimainen". Chesterton puhuukin kristityn Euroopan kohdalla "yliluonnollisesta elämästä", jolla hän kuvaa eräänlaista kollektiivista, kulttuurista uudestisyntymistä. "Meihin on puhallettu hyvin omituinen henki; sinulla ja minulla ei olisi oikeastaan mitään asiaa tänne. Me olemme kaikki aaveita. Kaikki elävät kristityt ovat eläviä kuolleita pakanoita." (s. 181)
Hyvä näin, mutta varmasti on hyvä taas muistaa konteksti. Varmasti tuolloin (noin sata vuotta sitten) tällainen kulttuurikristillisyys onkin ollut elävää sellaista nykypäivään verrattuna, etenkin kun se näinä ilmeistä uppoamistaan edeltävinä viimeisinä aikoinaan saa suoranaisen breivikiläisen kuolemankultin kasvot. Mutta entä sitten kun tuo "elävä kuollut pakanuus" (mistä sukeutui sitten menneen ajan Euroopan hallitseva todellisuus), muuttuukin omaksi vastakohdakseen?
Kun ydin unohdetaan ja korvataan, mutta muoto säilyy, niin kristillisyydestä tuleekin anti-(epä- ja vasta-)kristillisyyttä. Me saamme nyt todistaa sen, mitä tapahtuu sitten, kun tuo aiempi ja ylistetty kulttuurinen muoto säilyykin ulkonaisesti ennallaan, mutta menettää otteen sitä aiemmin elävöittämästä Hengestä? Uudessa testamentissa Juuda puhuu lyhyessä epistolassaan ihmisistä, jotka traagisesti ovat luopuneet uskostaan ja heistä on näin tullut "kahdesti kuolleita"? Mitä seuraa kokonaista maanosaa hallitsevan mielenmaiseman kohdalla siitä, kun tällainen "kahdesti kuoleminen" onkin tulossa kaikkea elämää ja toimintaa hallitsevaksi todellisuudeksi?
Konstantinolainen paradigma, joka mahdollisti valtiollistetun kristinuskon, instituutionomaiset historialliset kirkkokunnat ja maanosamme monivuosisataisen kristillisen kulttuurin, kantaa siis jo omassa dna:ssaan oman tuhonsa koodia. Jeesuksen ennustuksen mukaan hänen jälkeensä tulevat hyökkäävät taivasten valtakuntaa vastaan, tunkeutuvat sinne väkivalloin ja voimakeinoin kaappaavat sen itselleen. Näinhän kävi siinä historiallisessa tilanteessa 300-luvulla jKr., kun Konstantinus Suuri valtiollisti kristinuskon ja kirkkoisä Augustinus kehitti omat opinkappaleensa toisin uskovien donatolaisten vainoamiseksi.
Profeetta Daniel näki näyssään Persian kuningashovissa joskus muutama sata vuotta ennen Messiaan tuloa pedon, joka oli kaikkia muita petoja pelottavampi. Tuo neljäs ja viimeinen peto sai kuolinhaavan ja näytti siltä kuin se olisi jo kuollut, mutta se heräsikin henkiin jälleen - jolloin "koko maa seurasi ihmetellen petoa". Näinkö Euroopallemmekin on käymässä? Puhuuhan Chestertonkin Euroopan "säpsähtelemisestä aikakaudesta toiseen". Näin jokainen tuon neljännen ja viimeisen pedon historiallinen ilmentymä on ollut sen esiaste ja prototyyppi, kunnes lopulta tulee se "laittomuuden ihminen", jossa pahuus todellisesti ruumiillistuu ja "jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa kirkkaudella", kuten apostoli Paavali uskonvarmana kirjoitti ahtaissa oloissa ja vainojen alla eläneille tessalonikalaisille kristityille.
Jos hyväksymme tämän näkemyksen (tai edes osan siitä) konstantinolaisen käänteen epäpyhyydestä, meidän on myös kyseenalaistettava (ja oltava loogisia siinä) maanosamme kulttuurin kristillisyyden todellisuus ja aitous. Tarkoitan mainettamme "kristittynä maanosana" laajemmalla tasolla. Peruskysymys lienee kuitenkin, voidaanko mahtikäskyillä, valvontakoneistoilla ja ulkonaisilla pakotteilla synnyttää aitoa Hengen elämää. Ei voida, vastaamme. Nisunjyvän on kuoltava, ennen kuin voi syntyä mitään uutta elämää.
Kuitenkin, kaiken tämän jälkeen, voimme todeta - historian esimerkkeihin nojaten - Hengen elämän kyllä löytävän kasvulle otollista maaperää em. rakenteista huolimatta ja niiden keskellä. Sitä kautta aidon kristinuskon tervehdyttävä ja elähdyttävä voima on tullutkin kulttuurimme osaksi. Kuitenkin uskon aito sisältö tulee ilmi vapaaehtoisessa, uskon kautta tapahtuvassa sitoutumisessa siihen Hengen työhön, joka kulttuurisesti paikka paikoin ja aika ajoin kääntyy myös uimaan vastavirtaan. Donatus Suuri ja novatiolaiset ja donatolaiset Pohjois-Afrikassa ja Etelä-Ranskassa, Petrus Valdes ja valdolaiset Pohjois-Italian Alpeilla sekä Balthasar Hubmaier ja anabaptistit nykyisen Sveitsin ja eteläisen Saksan alueilla - kaikki nämä eriuskolaisliikkeet (vain joitakin niistä mainitakseni) voidaan kyllä nähdä myös eurooppalaisen kristinuskon ilmenemismuotoina. Kuitenkin ne samalla omalla olemassaolollaan, marttyyriudellaan ja seuraajillaan (vrt. maailmanlaaja vapaa kristillisyys helluntailais-karismaattisena, evankelikaalina tai vaikkapa kiinalaisena kotiseurakuntaliikkeenä) sekä haastavat että kyseenalaistavat tuon länsimaisen kristinuskon valtavirran.
Lopuksi: eikö juuri heidän hengellinen perintönsä olekin osoittautumassa kestävimmäksi ja todellista hedelmää tuottavaksi, kun katselemme kristinuskon tilannetta globaalissa mittakaavassa? "Olet voittanut minut, Nasaretilainen!", huudahtaa elämänsä yllätyksen kokeva kirkkoruhtinas, kun juuri hänen sytyttämänsä marttyyrirovion tuhkasta nouseekin moninkertainen vuosisatainen hengellinen sadonkorjuu.
" Jeesuksen ennustuksen mukaan hänen jälkeensä tulevat hyökkäävät taivasten valtakuntaa vastaan, tunkeutuvat sinne väkivalloin ja voimakeinoin kaappaavat sen itselleen. Näinhän kävi siinä historiallisessa tilanteessa 300-luvulla jKr., kun Konstantinus Suuri valtiollisti kristinuskon ja kirkkoisä Augustinus kehitti omat opinkappaleensa toisin uskovien donatolaisten vainoamiseksi."
ReplyDeleteHyvä pointti! en ollut oikein koskaan ymärtänyt mitä toi jae tarkoitti mutta näinhän se on, ihan loogista......
terv.j.nikkilä