Tuesday, January 08, 2013

Kahden katsauksen kertomaa

Olen tässä viime aikoina pläräillyt kahta kirkollista nelivuotiskatsausta, Monikasvoinen kirkko (v. 2004-2007) ja Haastettu kirkko (v. 2008-2011). Molemmista voisi todeta kirkon tilanteeseen liittyen, että "se korutont´ ol´ kertomaa". Kirkon teologisen toisinajattelun keskuksen, Suomen teologisen instituutin nettisivuilla ehdittiin jo toteamaan, miten "kirkon mittarit näyttävät alaspäin". Kirkon virallinen toisinajattelija nro 1, Miikka Ruokanenkin on ehtinyt jo todeta saman, mikä taviksen auton takaikkunasta on näkynyt selvästi jo pitkään; "kansankirkon idea on murtumassa".

Kun näitä kahta tiiliskiviraporttia seuraa, ei voi olla huomaamatta, miten ne uhkakuvat, joita uumoiltiin edellisessä, nähdään jo toteutuneina jälkimmäisessä. Mitä tästä olisi pääteltävä? Viedäänkö kirkkoa teuraaksi kuin pässiä narussa, ilman että kukaan sen piirissä voi asialle mitään? Kirkon kontaktointi jäseniinsä nähden kun tapahtuu yhä enemmän vain joko elämän taitekohtiin sijoittuvien kirkollisten toimitusten (kaste, konfirmaatio, häät ja hautajaiset) tai sitten suurten kirkollisten juhlapyhien, erityisesti joulun kautta, joista yritetään sitten tehdä tavalliselle kirkkokansalle mahdollisimman "elämyksellisiä".

Samaan aikaan käydään uudelleenarvioivaa keskustelua lähetystyön luonteesta, tarpeesta ja roolista kirkon työssä. Tämä kehitys jos mikä on hälyttävää kirkon piirissä. Huomasin eräästä rukouskirjeestä mielenkiintoisen tähän liittyvän huomion. Sotien jälkeen, kun Suomi oli korviaan myöten veloissa ja kiristi vyötä sotakorvausten maksamiseksi Neuvostoliitolle, meiltä kuitenkin lähti maailmalle ennätysmäärä lähetystyöntekijöitä. Nyt, kun elintasomme on huippuluokkaa maailmassa, lähetystyöntekijöitä vedetään pois kentiltä varojen puuttuessa. Taitaa vain käydä niin, että meiltä itseltämme jää tuo paljon puhuttu lottovoitto lunastamatta. Lähetystyö on kuitenkin Kristuksen seurakunnan ydinajatus ja juuri siihen liittyen Mestarimme lupaa meille jokapäiväisen läsnäolonsa ja siunauksensa. Jumalan teologiassa kristologia tulee aina ensin, sen jälkeen missiologia ja vasta sitten ekklesiologia (Neil Cole).

Kirkon kosketuspinta etenkin nuorten aikuisten elämäntodellisuuteen alkaa olla jo ns. harsomaisen röpelöinen. Kun rippikoulu vieläkin on suomalaisten nuorten kohdalla yhden ikäluokan (15v.) melko totaalinen ikäkausiriitti ja sen jälkeinen osallistuminen kirkon isostoimintaan ehkä merkittävin vapaahtoisen nuorisotyön työmuoto, niin muutamaa vuotta myöhemmin, nuorina aikuisina (20-30v.) nuo samat henkilöt ovat suurin kirkosta eroajien ryhmä. Jos minä olisin joku kirkon työntekijä tämän ikäluokan parissa, minua kiinnostaisi ehkä eniten maailmassa, mitä ihmettä tapahtuu tässä välillä?




Niin kirkon kehityksessä kuin monessa muussakin asiassa näyttää toimivan tietynlainen "Kehä III:n eteläpuolinen korrelaatio" eli mitä ikinä tapahtuukin pääkaupunkiseudulla, se näkyy muutaman vuoden viiveellä myös muualla Suomessa. Niinpä ei ehkä olekaan syytä röyhistää rintaansa suomalaisten nuorten ripariaktiivisuuden kohdalla. Jos nimittäin nykykehitys pääkaupunkiseudun ripariaktiivisuuden laskun suhteen vielä kärjistyy, voi samanlaista kehitystä näkyä myös muualla Suomessa. Tosin kirkkohistorian professori Jouko Talonen on jo rientänyt Perustan teologisilla opintopäivillä toteamaan, että tämä ei välttämättä tule pitämään paikkaansa, koska maassamme edelleen on alueita, joissa perinteisten herätysliikkeiden kannatus on voimakasta.

Median kasvavaan vaikutukseen kirkollisten mielikuvien - hyvien tai pahojen - luomisessa jo aiempi nelivuotiskatsaus kiinnitti huomiota. Huomattavaa tässä on se, että tämä tapahtui jo ennen Ajankohtaisen kakkosen kuuluisaa homoiltaa lokakuussa 2010. Tämän jälkeenhän mikään ei enää ole ollut niinkuin ennen. Kirkon kasvavaan kilpailuun hyvien työntekijöiden rekrytoimiseen resurssien pienentyessä kiinnitetään molemmissa katsauksissa huomiota. Tulevaisuudessa tulemmekin näkemään kirkon, joka entistä enemmän huutaa avuksi vapaaehtoistyövoimaa. Tämä taas tulee asettamaan suuria haasteita kirkon työntekijöille, erityisesti papistolle, ei vain vapaaehtoisten rekrytointi- ja ohjaustaitojen suhteen, vaan ennen kaikkea asenteellisen samalle viivalle "maallikoiden" kanssa asettumisen suhteen.

Summa summarum: muutoksen todellisuutta ja voimakkuutta ei varmaan monikaan meistä osannut etukäteen arvioida. Eivätpä korkeasti oppineet teologit länsimaissa turhaan ole kutsuneet tätä jälkikonstantinolaista paradigmaa, vanhan maailman katoamista suureksi "seismiseksi muutokseksi" (Hauerwas & Willimon). Jos tässä tilanteessa on päällimmäisenä mielessä vain huoli kristillisen tradition siirtämisestä eteenpäin seuraavalle sukupolvelle (tiedäthän tuon pohdinnan; "epävarma, varma vai liian varma tradition siirtäjä"), ei olla vain myöhässä, vaan myös pahasti eksyksissä.

Tänä päivänä kirkko näyttäytyy entistä enemmän muiden pelikenttänä. Olemme tilanteessa, jossa kirkko ei itse enää tee juuri mitään, mutta sille itselleen tehdään jotain - hyvää tai pahaa. Kirkko on luovuttanut pois oman subjektinoikeutensa - ennen kaikkea medialle! - ja on nyt enemmänkin itse objekti. Kirkossa on siis lähetystyön aika.


No comments:

Post a Comment