Augustinus, Donatus ja minä, osa I

Kirkkohistorian eri vaiheissa oppi kristillisen seurakunnan olemuksesta on ollut tärkeä kysymys. Mikä on seurakunta? Millaista teoreettista oikeutusta voi olla historian saatossa syntyneellä, kehittyneellä ja muuttuneella instituutiolla? Missä määrin tämän oikeutuksen tulee pohjautua Uuden testamentin kirjoituksiin, mikä merkitys on kirkollisella traditiolla ja missä määrin kulloisenkin ajan ja ympäröivän kulttuurin paineet ovat vaikuttaneet oppiin, tunnustukseen ja elämään?

On yllättävää huomata, että varhaisessa kristikunnassa nämä kysymykset eivät olleet mitenkään pinnalla. Pitkään näyttää vallinneen sangen suuri yksimielisyys seurakunnan olemuksesta ja tehtävästä maailmassa. Tämä puhuu omaa kieltään usein vainojen alla eläneen uskovien joukon suhteellisen yksimielisestä itseymmärryksestä sen suhteen, keitä kristityt olivat ja millainen seurakunta on. Näin siis parin kolmen ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana ennen ns. konstantinolaista käännettä. Niinpä kirkkoisät kuvailivat seurakuntaa hyvin perinteisin raamatullisin kuvin sen kummemmin pohtimatta asiaa miltään muulta kannalta. Esim. kirkkoisä Isidoros Pelusiniumlaisen mukaan seurakunta on ”pyhien kokous, joita oikea usko ja esimerkilliset elämäntavat liittävät yhteen”. Tämänkaltaista opetusta ei juuri kukaan ajatellut haastaa, sen uudelleenkirjoittamisesta puhumattakaan.

Ehkä tämä olikin johtunut kirkon tuolloisesta tilanteesta, jossa taiteiltiin joten kuten suvaitun tai suoranaisesti vainotun vähemmistöuskonnon välimailla. Tilanne tietenkin muuttui ja aikaa myöten hyvinkin radikaalisti ns. konstantinolaisen käänteen myötä. Keisari Konstantinuksen tehtyä kristinuskosta, ensin yleisesti hyväksytyn ja lopulta ainoan sallitun uskonnon Rooman imperiumin alueella, sai opin muodostuskin aivan uutta tulta alleen.

Kristillisen seurakunnan kannalta 4. vuosisadan ensimmäinen vuosikymmen oli ollut ankaran uskonnollisen vainon ajanjakso (303-313). Tuolloin Rooman keisari Diocletianus oli määrännyt Raamatut ja kaiken muun kristillisen kirjallisuuden poltettavaksi ja kirkot tuhottaviksi. Tämän viimeisen ankaran vainon keskellä kristittyjen joukko oli sitten kohtalokkaalla tavalla jakaantunut kahtia. Toiset olivat luovuttaneet Raamattunsa ja muut kristilliset kirjansa poltettavaksi, kun taas toiset eivät seuraamusten uhallakaan olleet tehneet näin, kärsien sitten seuraukset. Ennen kaikkea kiista kohdistui kristittyjen johtajiin ja heidän käytökseensä vainojen kohdatessa heitä. Niitä kristittyjen johtajia, jotka luovuttivat kristillisen uskon kannalta tärkeät kirjansa poltettaviksi, kutsuttiin myöhemmin nimellä traditores eli ”ne, jotka luovuttivat”. 

Erään tällaisen traditoren, Felix Aptungalaisen suorittama piispan vihkiminen synnytti Karthagossa, Pohjois-Afrikassa, vastalauseitten aallon. Monet vainoissa uskollisiksi osoittautuneet kristityt vastustivat tiukasti tällaisen henkilön suorittamaa piispanvihkimystä, eivätkä hyväksyneet hänen auktoriteettiasemaansa seurakunnassa. Seurakunnan tuli olla puhdas, eikä näin ollen uskosta luopuneiden tai edes heidän seuraajiensa haluttu kuuluvan siihen. Näin syntyi syvä repeämä Pohjois-Afrikassa, jossa osapuolet näyttivät kiistan alkuvaiheessa olleen melko tasaväkisiä. Myöhemmin toista suuntaa alettiin kutsua donatolaisuudeksi lähinnä sen johtajan, Donatuksen mukaan, joka noin vuoteen 350 jKr. asti oli tämän liikkeen kiistaton johtaja.

Donatolaiset olivat nykyisen Algerian alueella vaikuttanut syntyperäisten afrikkalaisten kristittyjen ryhmä. Heille näyttää olleen ominaista Rooman kirkon lisääntyvän vaikutuksen vastustaminen Pohjois-Afrikassa. Heidän opillisille käsityksilleen oli ominaista seurakunnan olemuksen korostaminen nimenomaan pyhien yhteisönä. Tässä suhteessa oltiin siis uskollisia perinteiselle opin tulkinnalle. 300-luvun jälkimmäiselle puoliskolle tultaessa donatolaisista olikin itse asiassa muodostunut johtava kristillinen suuntaus Pohjois-Afrikassa ja sen vaikutus oli levinnyt myös muualle läntiseen kristikuntaan. Se oli muusta katolisesta valtakirkosta erillinen kristittyjen ryhmä, joka oli hyvin suosittu paikallisen afrikkalaisperäisen väestön keskuudessa. 400-luvulle tultaessa donatolaisuus oli joka tapauksessa tällä alueella jopa suurempi ryhmä kuin katolinen kirkko. Tämä on merkittävä tieto, mikä helposti unohtuu virallisen kirkkohistoriankirjoituksen valtavirtaa seuratessa. Historia kun on yleensä voittajien kirjoittamaa ja meille säilyneet dokumentit ovat myös usein peräisin heiltä. Meille ei ole säilynyt juurikaan kirjallista materiaalia Donatukselta tai hänen seuraajiltaan, ei ainakaan samassa määrin kuin heidän myöhemmältä päävastustajaltaan, kirkkoisä Augustinukselta.

Kysymys oli siis ensimmäiseksi seurakunnan pyhyydestä ja toiseksi sen ykseydestä. Donatolaisen näkemyksen mukaan Rooman johtaman katolisen kirkon sakramentaalinen järjestelmä oli jo kokonaisuudessaan turmeltunut. Lisäksi vainojen kohdatessa uskovien joukkoa kaikki eivät olleetkaan osoittautuneet lujiksi uskossaan, vaan toiset olivat luopuneet. Erityisen vakavaksi asian teki se, että kyse oli kirkon johtomiehistä. Luopiot (traditores) oli tehtävissään korvattava uskossaan lujiksi osoittautuneilla miehillä. Käytännössä nämä tulivat sitten donatolaisten omasta joukosta ja olisivat vainoissa koeteltuja uskollisia.

Aurelius Augustinusta (vv. 354 – 430 jKr.) on pidetty kristillisen historiallisen kirkon suurimpana ja vaikutusvaltaisimpana persoonallisuutena. Hän oli etniseltä taustaltaan pohjois-afrikkalainen, ei siis latinalainen, joskin hän eli pitkään Italiassa. Koettuaan dramaattisen kääntymyksen Milanossa, Pohjois-Italiassa hän omisti suurenmoiset intellektuaaliset kykynsä ja lahjansa katolisen kirkon ja sen uskon puolustamiseen ja lujittamiseen. Augustinuksen tarina on monella tapaa perinteinen ja tuttu tuhlaajapoikakertomus, jossa maailman turuilla hummaillut poika lopulta äidin esirukouksien saattelemana kääntyy ja palaa takaisin. Joka tapauksessa hänestä katolinen  kirkko sai ehkä parhaan puolustajansa.

Ilmeisesti osittain terveydellisistä syistä Augustinus palasi Pohjois-Afrikkaan. V. 395 hänestä tuli nykyisessä Algeriassa sijaitsevan Hippon piispa. Jäljelläolevina 35 elinvuotenaan hän joutui kohtaamaan useita kiistoja, joista ensimmäisenä, eikä suinkaan vähäisimpänä donatolaiskiistan. Tässä kiistassa tehdyt ratkaisut vaikuttivat sitten syvästi kristillisen kirkon tulevaan kehitykseen lännessä. Augustinuksen osuus näissä teologisissa linjanvedoissa tulisi olemaan ratkaisevan tärkeä. 

Augustinus ei hyväksynyt donatolaista oppia alkuunkaan. Päinvastoin, hänen julistuksessaan kirkko näyttäytyy yhteisönä, jossa niin pyhät kuin syntisetkin saavat elää yhdessä. Augustinus kieltäytyy karsimasta pois seurakuntayhteydestä niitä, jotka ankaran vainon aikana olivat langenneet pois yhteiseltä linjalta pysyä horjumatta uskossa. Hänen näkemyksensä mukaan – joka tästä eteenpäin tuli olemaan leimaa-antava kirkon opetukselle ja käytännölle – kirkon viran ja julistuksen pätevyys ei riippunut sen viranhaltijoiden henkilökohtaisesta pyhittyneisyydestä. Ratkaisevaa sen sijaan oli Augustinuksen näkemyksen mukaan Kristuksen persoona. Papin henkilökohtainen arvottomuus ei siis tee sakramenttien pätevyyttä kyseenalaiseksi, kuten tässä tapauksessa donatolaiset asian esittivät.

Augustinus korostaa samaan hengenvetoon kristittyjen syntisyyttä. Hänen ajattelullaan tuli myöhemmin olemaan merkittävä rooli Martti Lutherin teologialle. Lutherin simul iustus et peccator-periaatteen (so. kristitty on yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen) juuret löytyvät nimenomaan augustinolaisesta teologiasta. Tässä suhteessa Augustinus edustaa selvää antiteesiä donatolaisuudelle, joka edellytti erityisesti hengellisiltä johtajilta pyhää, kelvollista ja esikuvallista vaellusta. Augustinuksen mukaan kirkko ei ollut tarkoitettu olemaan mikään pyhien seura, vaan pyhien ja syntisten ”toisiinsa sekoittunut kokonaisuus” tai ”sekoittunut ruumis” (corpus permixtum). Tämä ajatus on ollut tuon ajan kristityille uusi teologinen innovaatio, olihan aiemmin – ja erityisesti aikana ennen konstantinolaista käännettä – seurakunta nähty nimenomaan ”pyhien yhteisönä”. Ajatellaanpa vaikka em. kirkkoisä Isidoros Pelusiniumlaisen näkemystä, jonka mukaan kirkko on ”pyhien kokous, joita oikea usko ja esimerkilliset elämäntavat liittävät yhteen”. Tämän tähden on hyvä tutkia tarkemmin, miten Augustinus perusteli näkemystään.

Jatkuu...

-------

Lähde: Alister McGrath, Kristillisen uskon perusteet (Kirjapaja, 1996, Helsinki), s. 19-20, 26, 35, 499-511