Lutherista...

Luther näyttäytyy historiankirjoituksen valossa tietyllä tavalla ristiriitaisena hahmona. Toisaalta hänessä on selvästi tunnistettavissa nykykielellä sanottuna proaktiivinen muutosjohtaja, joka määrätietoisesti ja taitavasti vie alkamansa asian päätökseensä saakka. Tässä roolissaan hän on selvästi ääri-ilmiöiden tasapainottaja (esim. suhteessa Johann Agricolaan ja antinomismiin; lain kolmas käyttö). Toisaalta hän taas vetää hyvin tiukkaa, suorastaan ahdasmielisen suvaitsematonta linjaa kohtaamiaan teologisia toisinajattelijoita kohtaan (esim. anabaptistit tai Zwingli). Hän on reaalipoliitikko, joka selvästi ymmärtää sen, ettei hänellä (eikä hänen edustamallaan liikkeellä) yksinkertaisesti ole varaa Thomas Müntzerin millenialististen visioiden kaltaisiin haihatteluihin. Niinpä hän aidon reaalipoliitikon tavoin asettui ruhtinasten puolelle kansan kapinaa vastaan. (Liekö sama kuvio toistunut myöhemmin esim. Suomessa v. 1918 tapahtumien yhteydessä?)  Hänellä on myös rohkeutta suoraan ja ääneen todeta teologisille opponenteilleen, että "teissä on eri henki kuin meissä". (Tätä argumenttia ei Ukko-Muroman jälkeen olekaan tainnut kukaan rohjeta käyttää Suomen kirkollisessa keskustelussa.) 

Edellisen pohjalta tulee tietysti ilmeinen kiusaus leimata Luther vastustajat ja jopa arat kyseenalaistajatkin armotta maan rakoon jyrääväksi diktaattoriksi, jonka vastustajat hukka perii, jolleivät käänny niskoitteluistaan. Pitivätpä jopa jotkut luterilaisetkin Lutheria taipumattomana ja itsepäisenä kun keskusteltiin ehtoollisopin nyansseista Zwinglin & co kanssa. Philip Melanchton näyttääkin olevan monessa kohtaan paljon avarakatseisempi ja sovittelevampi. Erasmus Rotterdamilainen, jota voidaan syyttä pitää Lutherin kaikkein haastavimpana vastustajana, piti Lutheria jotensakin keskinkertaisena, joskin itsepintaisena henkilönä, joka ei liiemmin näyttänyt arvostavan teologista tai muutakaan oppineisuutta. Erasmuksen ja hänen seuraajiensa (kristillisen) humanismin pohjalta nimittäin syntyi paljon sellaista, jota nyky-Eurooppa pitää merkittävänä perintönään (mukaan luettuna myös tämän päivän luterilaiset).

Wittenbergin yliopisto oli Lutherin reformaatioajattelun hautomo, jossa hän oppituolistaan käsin työsti omia teologisia teesejään ja teroitti sanallisen säilänsä huippuunsa paavin kirkkoa vastaan. Wittenbergin ulkoisesti vaatimattomia puitteita vasten niin Lutherin kuin Melanchtoninkin vaikutus näyttäytyykin oikeissa mittasuhteissaan. Toisaalta (tai ehkä juuri tästä syystä) Wittenberg muodosti erinomaisen teologisen hautomon koko evankeliselle liikkeelle sen alkuvaiheessa. Sen opettajakunta oli opinnoissaan edistynyttä, nuorta ja asiastaan innostunutta. Sanalla sanoen Wittenberg edusti teologisen osaamisen huippua tuon ajan Euroopassa, mikä osaltaan selittääkin Lutherin menestyksen. Yliopisto on siis ainakin joissain historian vaiheissa saattanut edustaa todellista muutosvoimaa hengellisessä kentässä.

Niinpä monissa tuon ajan opillisissa tai käytännön teologisissa kysymyksissä Wittenbergin yliopiston väki asettui Lutherin taakse, kuten kävi esim. anekauppakysymyksessä. Tällaisten linjanvetojen tuloksena wittenbergiläisissä syntyi ajatus teologian harrastamisesta "uutena tienä" (via moderna). Kirkollinen traditio uskallettiin nyt tarvittaessa kyseenalaistaa, mikäli sille ei löytynyt tukea raamatullisesta lähdekirjallisuudesta. Tämä liittää evankelisen liikkeen reformaatioajattelun renessanssin uuteen kriittiseen ajatteluun, joka sitten väistämättä vei törmäyskurssille katolisen kirkon kanssa. Onneksi oltiin Roomasta katsottuna kaukana pohjoisessa ja onneksi paavi selvästi viivytteli toimissaan Lutherin & co kanssa. Näin uusi hapatus pääsi hapattamaan (lähestulkoon) koko taikinan. Tosin siinä sivussa sotkettiin häikäilemättä jalkoihin reformaation kolmas haara, josta kyllä sitten aikanaan sukeutui koko se anglosaksisen kristillisyyden valtavirta, jota evankelikaalisuudeksi kutsutaan. Kuka se nyt olikaan, joka sanoi marttyyrien veren olevan seurakunnan kasvun siemen? (Luterilaisuudesta taas esim. tunnettu kirkkohistorioitsija Kaarlo Arffman käyttää termiä ”kadonnut eurooppalainen kristinuskon tulkinta”.)

No, käytännössä tämä 500 vuotta sitten tarkoitti irtaantumisesta skolastisen (ja erityisesti Tuomas Akvinolaisen) teologian perinteestä, mikä ei tietenkään ollut mikään piece of cake. Samalla sitä tultiin irtaantuneeksi myös siitä kanonisesta kirkko-oikeudesta, joka sääteli koko silloisen läntisen kirkon elämää ja toimintaa. Tässä projektissa Luther ehdottomasti tarvitsi wittenbergiläisten kollegojensa apua ja sopu piti säilyttää hinnalla millä hyvänsä (tai ainakin melkein). Tosin vanhaa viidakon sananlaskua lainaten, joku voi kyllä (helpostikin) lähteä jostain –laisuudesta, mutta sen vanhan -laisuuden lähteminen miehestä itsestään lieneekin sitten jo vaikeampi juttu. Mielestäni tämä näkyy Lutherissa, joka hänkin oli vain aikansa lapsi. Protestanttinen reformaatiokin, Luther & co mukaan luettuina, on ehkä syytä nähdä isommassa kuvassa ”vain” katolisen Euroopan sisäisenä kiistana.

Murroksen vuosina siis wittenbergiläinen yhteisrintama säilyi jotakuinkin rikkoutumattomana. Kuitenkin jo tuolloin esiintyi väitteitä, ettei Luther suostunut kuuntelemaan muita, vaan kuvitteli omaavansa jonkinlaisen monopoliaseman suhteessa Raamatun ilmoituksen totuuteen. Näin esim. Johannes Eck, jonka kritiikki voitiin toisaalta helposti sivuuttaa "paavillisena panetteluna". Mutta kun sama syytös nousee myös omien joukosta, tilanne saa uusia, jopa sisällissodan omaisia sävyjä. Kuitenkin esim. kiistassa Karlstadtin kanssa yliopistoväki asettui siinäkin Lutherin tueksi. Niin Karlstadt kuin monet muutkin toisinajattelijat saivat lähteä, mikä ei ollut ihme; sahasihan Karlstadt monilla kommenteillaan ja toimillaan omaa akateemista oksaa ja oli siten kiusallinen rauhanhäiritsijä kunnianarvoisalle yliopistoväelle. Kyynisemmin voitaisiin todeta, että juuri näin menettelee tuo alussa mainittu proaktiivinen muutosjohtaja, jossa on sekä reaalipoliitikon että vallanhaluisen oligarkin vikaa. Kun uskonnollinen johtajuus etenee tarpeeksi pitkälle, otetaan käyttöön esim. jumalanpilkka- tai Pyhän Hengen pilkka-argumentit. 

Myöhemmin monet uudet ajatukset niin renessanssin ja sen pohjalta nousseen varhaisen humanismin kuin kalvinilaisuuden ja reformoidun kristillisyyden piiristä muutenkin haastoivat perinteisen luterilaisuuden. Kalvinilainen Geneve kyettiin vielä joten kuten torjumaan, mutta uudet ajatukset Strassburgista aiheuttivat suoranaista hajaannusta Wittenbergin oppineiden piirissä. Kuitenkin nämä rationalistisen ajattelun ensimmäiset idut kyettiin Melanchtonin (sic!) johdolla torjumaan. Tässä kohtaa tulee taas kerran esille ne erilaiset raiteet, joilla niin Luther kuin Melanchtonkin joissain kohtaa mennä kolisuttelivat. Mihinkään avoimeen ristiriitaan nämä veljet eivät kuitenkaan koskaan ajautuneet, mikä olisikin merkinnyt koko evankelisen liikkeen vieläkin suurempaa hajaannusta. Samoin Luther näyttää hyvin ymmärtäneen Wittenbergin oppineiden tuen välttämättömyyden asialleen (siinä, missä Saksin vaaliruhtinaankin).

Ajatuksia pastoraalisuudesta

Aina silloin tällöin asioidessani omassa kristillisessä lähikirjakaupassani naispuolinen myyjä kysyy minulta ostoksiani maksaessani, olenko pastorina jossain seurakunnassa. Tämä on toistunut ainakin kolme kertaa, joista kaksi kertaa peräjälkeen. Joka kerran olen vastannut hänelle, että en, en ole pastoriona missään tunnustuskuntapohjaisessa rekisteröityneessä seurakunnassa. Kun häneltä kysyy syytä tähän toistuvaan kysymykseen, syynä on kuulemma se, että hän tarkistaa voiko antaa minulle pastorille kuuluvan alennuksen. 

No niin, en siis ole pastori, enkä kinua mitään alennuksia, vaan voin vallan hyvin ostaa ostokseni ihan normihintaan. Hiljaa mielessäni päättelen hänen enemmänkin haluavan vain sijoittaa minut johonkin laatikkoon. Monille meistä kristityistä kun tällaiset tittelit ovat niin kovin rakkaita. 

Mutta mistä siinä pastoriudessa oikeastaan on kysymys. Etymologisesti sana pastori tulee latinan kielen sanasta pastor, mikä tarkoittaa paimenta. Pastoriudessa on siis tältä pohjalta ajateltuna kyse paimenuudesta. Paimen on joku, joka haluaa tai jopa katsoo velvollisuudekseen (so. kutsumuksekseen) huolehtia muista. Jeesus sanoo, että on olemassa hyviä paimenia (jollaisesta Hän itse on arkkityyppi), jotka pitävät lampaistaan hyvää huolta, ovatpa jopa valmiit antautumaan vaaroihin tai antamaan henkensä lampaidensa puolesta. Jeesus myös kertoo, että on olemassa pelkästään palkattuja paimenia, jotka tekevät vain välttämättömän palkkansa eteen, eivätkä aina sitäkään. 

Laajennetaanpa sitten näkökulmaa pastoriudesta pastoraalisuuteen, jolla ymmärrän seurakuntakontekstissa tarkoitettavan hengellistä vanhemmuutta yleensä - hengellistä isyyttä ja äitiyttä. Pastoraalisuus on jotain, mitä ihminen ei saa hankittua opintojen tai statuksen tai jonkin muun ulkoisen seikan perusteella. Esim. opinnot voivat antaa - ja periaatteessa antavatkin - henkilölle lisäresursseja ja työvälineitä toteuttaa tätä kutsumustaan, mutta ne eivät ole se asian ydin. Kenestäkään ei tule pastoraalista persoonaa johonkin kristittyjen yhteyteen jonkin tittelin tai puhtaasti asemaan perustuvan johtajuuden myötä. Nämä seikat voivat toteutua samassa persoonassa, mutta kyseessä ei ole automaatio, eikä vakio. Kyse on hengellisestä kypsyneisyydestä ja kasvusta. 

Sanomattakin on selvää, että aidolle pastoraalisuudelle on olemassa huutava tarve tänä globaalin huutolaislapsen aikakauden keskellä. Ajattelen aidon paimenuuden tarpeen olevan kaikkein akuuteinta ja kipeintä nuorten aikuisten parissa. Meidät tulevat lähitulevaisuudessa haastamaan ne pystymetsästä uskoontulleet nuoret aikuiset, joilla ei ole minkäänlaista kosketuskohtaa kristilliseen populaarikulttuuriimme, mutta jotka ovat yksinäisyydessään ja ahdistuksessaan kohdanneet Jeesuksen. Mistä heille löytyy yhteisö, jossa he voivat olla, epäillä, tuskailla, mutta samalla juurtua ja kasvaa kristittyinä - ilman, että pakottaisimme heitä omaksumaan meille niin rakkaan kristillisen kulttuurin kaavun? 

Vanhat muistijäljet alkavat aktivoitua. Jo 90-luvun lopulla, tehdessämme pienellä porukalla rukouskävelyjä kotikaupunkimme öisillä kaduilla, koin Herran puhuneen minulle siitä, miten Hän omalla ajallaan tulee herättämään apostoleja, profeettoja, evankelistoja ja esirukoilijoita niiden nuorten joukosta, joita tämä yhteiskunta (ja siihen niin hyvin integroituneet kristityt) pitää toivottomina luusereina. Käy niin kuin Jeesus sanoi oman aikansa uskonnollisille johtajille: "Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä."

Seurakunnan Herra haluaa siis seurakunnan istutettavaksi Helsingin Kallioon, teologiseen tiedekuntaan ja Tampereen Vastarintaklubille. Ylioppilaslehti on (heti Hesarin jälkeen) eräs antikristillisimpiä julkaisuja maassamme ja jos sen juttujen pohjalta pitäisi tehdä tulevaisuuden skenaarioita, niin Jumala olkoon meille armollinen. Niinpä yliopistomaailma on siis oiva lähetyskenttä tänä päivänä. Hän haluaa, että näissä Hänen seurakunnissaan - jotka ovat osa Hänen ruumistaan, jonka pää Hän on - toteutuu aito, raamatullinen pastoraalisuus. Sellainen hyvä paimenuus, jollainen Hän on, on aidon seurakunnan tuntomerkki. Tässä meillä on vielä matkaa kuljettavana, mutta Herra on jo liikkeellä. Usein Hän ensin antaa tuskan ja paineen näiden ihmisten puolesta joillekuille meistä. Näin Hänen vaikutuksensa leviää Hänen ruumiissaan, joka on seurakunta.

Niinpä jokainen, joka kokee piston sydämessään tässä kohtaa, ottakoon ja ryhtyköön toimeen. Siteeraan taas kerran - väsyksiin asti - luterilaista toisinajattelija Anssi Simojokea, joka kirjassaan Paimenkirje kirjoittaa siitä, miten nykypaimenten ääni hukkuu aikamme moniarvoiseen kakofoniaan. Niinpä on aika lampaiden itse kirjoittaa paimenkirjeensä. Tämä on nyt sellainen. 

Pohdiskelua parin kirjan pohjalta

Lähtökohtaisesti voimme kai ajatella niin, että elämme Suomessa (niin kuin koko läntisessä maailmassa) jälki- tai myöhäismodernia aikaa, jolle on ominaista uskonnollisuuden alueella toisaalta perinteisen institutionaalisen uskonnollisuuden heikkeneminen ja toisaalta uudenlaisen uskonnollisen tarjonnan lisääntyminen. (Tosin muualla esim. läntisessä Euroopassa ja Pohjoismaissa vastaava kehitys on ottanut paikkansa jo huomattavasti Suomea aiemmin.) Joku onkin kutsunut jälkimodernia aikaa myös jälkikristilliseksi ajaksi tässä suhteessa. Uskonnollinen sitoutumattomuus on kasvanut, mikä näkyy siinä, että samaan aikaan kun kirkon jäsenmäärä on laskenut, niin ei minkään muunkaan uskonnollisen yhdyskunnan jäsenmäärä ole samassa suhteessa kasvanut. Vaikuttaa ehkä hieman ristiriitaiselta, mutta konservatiivista raamatuntulkintaa painottava helluntailais-karismaattinen kristillisyys menestyy idän uskontojen ja esoteeristen liikkeiden rinnalla. Kuitenkin edelleen liki 80% suomalaisista kuuluu kirkkoon, mikä eurooppalaisessa vertailussa on korkea luku. 

Tällaisia ajatuksia nousee esille kun lukee Aappo Laitisen toimittamaa kirjaa Kristinusko Suomessa (Suomen Teologinen Kirjallisuusseura, 2006) sekä Kimmo Ketolan kirjaa Uskonnot Suomessa (Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 102, 2008). Molemmat tutustumisen arvoisia kirjoja, ns. "suolan kanssa". Mitään profeetallista aineistoa ne eivät sisällä, mutta antavat hyvää näkökulmaa siihen, missä ollaan Suomessa menossa.

Sisällöllisesti merkittävämpää on kuitenkin se, että yleisesti ottaen suomalainen ei enää välttämättä usko niin kuin kirkko opettaa, vaikka itse edelleen kuuluisikin kirkkoon. Kertooko tämä sitten kirkkoon (tai ylipäätään mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan) kuulumisen merkityksen (ns. paperijäsenyys) vähenemisestä? Perinteisesti tätä ilmiötä on kutsuttu sekularisaatioksi, mikä puolestaan on nähty eräänä modernisaation loogisena jatkumona; uskonnon merkitys vähenee samaan aikaan kun kehitys (esim. teknologian alueella) muuten menee eteenpäin. Uskonto on menettänyt sosiokulttuurista merkitystään ja siirtynyt entistä enemmän yksilön yksityisasiaksi. Sekularisaatioon liitetään usein myös ns. uskonnon heikkenemisteesi, mikä nähdäkseni voidaan kyseenalaistaa niin teorian kuin käytännönkin tasolla. Ihmisten uskonnollisuus ei välttämättä ole hävinnyt mihinkään; se on vain muuttanut muotoaan ja hakeutunut uusille urille. Puhutaankin ns. uskonnon metamorfoosista. Perinteisten kristillisten yhteisöjen kannalta ongelmaksi tässä muodostaa niiden sanoman ja toiminnan vetovoima; ohjautuuko postmodernin ihmisen uskonnollinen etsintä kirkkoihin vai minne? Koetaanko niiden antamat vastaukset ihmisten uskonnollisiin kysymyksiin relevanteiksi vai haetaanko vastauksia (ja apua) jostain muualta? Nähtiin tämä trendi sitten hyvänä tai ei, niin tällä pelikentällä monien yhteisöjen olemassaolon oikeutus (sekä niska limassa puurtavien pastorien toimeentulo) käytännössä ratkaistaan.

Nykyihminen suorastaan janoaa kokemuksellisuutta ja sosiaalisia suhteita, eikä niinkään kaipaa enää traditioita. Joka tapauksessa tunnekokemus ajaa niin järjen kuin perinteenkin ohi, suorastaan yli. Samaan aikaan on tarjolla maailmankatsomusten "seisova pöytä", josta jokainen voi hakea ja rakentaa mieleisensä elämänkatsomuksellisen annoksensa mielensä mukaan. Pääasia on, että se sopii minulle, kolahtaa ja tuntuu hyvältä, eikä kenekään (etenkään kirkonmiehen) siihen kannata väittää vastaan. Uskonnollinen moniarvoisuus ja siihen liittyvä ehdoton suvaitsevaisuuden vaatimus onkin eräs aikamme eniten arvostettuja teesejä, suorastaan "pyhän lehmän" kaltainen absoluuttinen todellisuus. Hierarkkinen kirkollinen järjestelmä ei tässä kohtaa enää näyttäydy kauhean houkuttelevana. Uudenlainen henkisyys, spiritualismi valtaa alaa ja tämä usein nähdään aiemman uskonnollisuuden (esim. kirkollinen luterilaisuus) vastakohtana. Käytännössä tämä näkyy esim. erilaisena new age-harrastuksena, toisaalta esim. itämaisina uususkontoina, mutta toisaalta myös vanhojen, jo kuopatuksi luultujen aatteiden ja -ismien uudelleen esiin kaivamisena. (Esim. gnostilaisuus, Da Vinci-koodi yms.) Ehkä myös teologian piirissä yleistynyt varhaiskristilliseltä ajalta peräisin olevien gnostilaisten tekstien harrastuskin on nähtävä osana tätä kehitystä? (Esim. Juudaksen evankeliumi, Tuomaan evankeliumi sekä Nag Hammadin tekstit.) 

Oltiin itse yhtenäiskulttuurikäsitteestä, sen aiemmasta olemassaolosta tai olemattomuudesta mitä mieltä hyvänsä, niin jotain on ajassamme selvästi muuttunut aiempaan nähden. Puhutaan ns. yhteisöllisen muistin katoamisesta; meitä ei enää sido mikään meitä edeltäneisiin sukupolviin. Me tunnumme elävän jonkinlaisessa seisovassa, niin historiattomassa kuin tulevaisuudettomassakin tilassa. Niinpä uskontoa ei enää peritä esim. vanhemmilta, vaan kukin luo itse oman uskonnollisen identiteettinsä itse valitsemistaan aineksista. Joku voi nähdä tässä tilanteessa kristillisten yhteisöjen tehtävänä pitäytymisen pelkästään katoamassa olevan kirkollisen perinteen/perimän siirtämiseen seuraavalle sukupolvelle. Kristinuskosta on tällöin vaarana tulla jonkinlaista traditioiden apologiaa, jolloin menetetään seurakunnan apostolinen dna tilanteessa, jota monet eivät enää näe vain jälkikristillisenä, vaan jopa esikristillisenä. 

Suomen erottaa esim. muista Pohjoismaista kuitenkin kirkon sisäpuolella vaikuttavat kirkolliset herätysliikkeet, joiden toiminta käytännössä tapahtuu (paljon parjattujen) herätysliikejärjestöjen kautta. Monet niistä vaikuttavat kuitenkin nykyään enimmäkseen varttuneemman väestön piirissä, minkä jokainen voi jo ihan silmämääräisestikin todeta. Samoin näyttää perinteisen kirkkokunnallisen kristinuskon vaikutus olevan vankinta maaseudulla, kun taas suurissa urbaaneissa asutuskeskuksissa tämä vaikutus heikkenee. Näyttää siltä, että evankelisuus ja laestadiolaisuus ovat herätysliikkeistä parhaiten kyenneet siirtämään perinnettä nuoremmalle sukupolvelle. Toisaalta tällä hetkellä ensin mainittua rasittaa sen joutuminen kirkon johdon epäsuosioon mm. vanhakantaisen virkanäkemyksen takia. Viime mainittu taas näyttää olevan oman yhteisöllisen sekularisaatioprosessinsa keskellä. Kummassakaan tapauksessa tämä ei tietenkään automaattisesti tai välttämättä tarkoita niiden nuoriin kohdistuvan vetovoiman vähentymistä. 

Hengellisesti ajatellen tulevaisuus näyttäisi siis olevan sen, kuka pystyy parhaiten vastaamaan nykyihmisen niihin kysymyksiin, joita hänellä on - ei niihin, joita hänellä ei ole, mutta joihin jollain kirkolla tms. näyttäisi olevan jotain vastauksia. Puhutaan modernin maailman subjektiivisesta käänteestä; nykyihminen haluaa itse olla oman elämänsä auktoriteetti, jota varten muu elämä ja maailma (esim. uskonnollinen todellisuus) ovat olemassa. Tärkeimmäksi arvoksi muodostuu autenttinen yhteys omaan sisimpään ja sen löytäminen. Tässä mielessä ihmisen suhde ja kaipuu yliluonnolliseen ja tuonpuoleiseen eivät näytä hävinneen mihinkään. Nyt vain eletään uudenlaisessa kilpailullisessa markkinatilanteessa, johon nyt vain on sopeuduttava, oli se sitten kivaa tai ei. 

Virtanen teologipäivillä

Monenmoista tapaamista ja keskustelua sisältyi siihen päivään, kun Virtanen oli eksynyt paikallisille teologipäiville. Heti alkuesittelyssä oli ilmaantunut ongelmia. Tilanne toi Virtasen mieleen riikinkukkojen tepastelut Kööpenhaminan Tivolissa, kun ne pörhistelivät sulkiaan, pyrstöjään ja töyhtöjään. Kuka oli hiippakunnan tuomiokapitulin toinen sihteeri, kuka oman yhdyskuntansa paikallisseurakunnan johtava saarnaaja, kuka raamatunkäännöskomitean varajäsen tai oman pastorin työnsä ohella teologisen seminaarin tuntiopettaja jne.

Niinpä Virtanenkin oli esitellyt itsensä "Jeesuksen opetuslapseksi", josta hän oitis oli saanut pyyhkeitä eräältä vapaan suunnan pastorilta (mikä oli sinänsä yllättävää). Virtanen kun oli tämän pastorin mukaan "liikkeellä hämärän mandaatilla".

Mutta lisää seurasi. Virtanen esitteli oman taustayhteisönsä - kirkkokuntiin kuulumattoman kotiseurakunnan - johon sitten monet sangen negatiivisesti reagoivat. Oikeaoppisten teologiveljien puhdasotsaiset rypyt vain syvenivät kun he kuuntelivat huolestuneena pää kallellaan tätä onnetonta Virtasta, joka näytti kaivamalla kaivavan verta nenästään. Vaaralliset harhaopit ja muut humputukset kun niin nopeasti levisivät tällaisten "villien kotiryhmien" kautta. Virtanen siihen, että kuinka paljon väkeä puhuja ajatteli kuuluvan tällaiseen "villiin kotiryhmään"? Vastaukseksi tuli 15-20 (mikä olikin aika lähellä totuutta), jolloin Virtanen totesi mahdollisen harhan leviämisen rajoittuvan silloin tähän määrään onnettomia sieluja.

- Eikö niin? Virtanen kysyi saaden vastaansa täydellisen hiljaisuuden.

Sitten Virtanen kävi vastahyökkäykseen ja kysyi kuinka paljon jäseniä olikaan valtiokirkon piirissä ja millaisia olivat ne opit tai "teologiset keskustelunavaukset", kuten termi kuului, joita sieltä päin oli viime aikoina tehty? Eli mitä kautta ja miten nopeasti nämä paljon puhutut "harhat" nyt sitten loppujen lopuksi levisivätkään?

Tätä seurasi kiusaantunut hiljaisuus, jonka eräs Virtaseen sinänsä myötämielisesti (näin hän ainakin oletti) suhtautuva pastori keskeytti hymistelemällä jotain siitä, miten "Herra on suuri niin Israelissa kuin Israelin ulkopuolellakin". Virtanen ei ollut varsinaisesti mikään ilonpilaaja, mutta totuuden nimessä hänen oli nyt pakko kysyä tarkentava kysymys puhujalta, ajatteliko tämä Virtasen olevan jotenkin "Jumalan Israelin" ulkopuolella, kun ei kuulunut mihinkään kirkkokuntaan?

- Eikö uuden liiton Israeliin kuitenkin kuuluta sydämen ympärileikkauksen Hengessä kautta, eikä niinkään jonkun yhteisön ulkonaisen jäsenyyden kautta? Virtanen vielä varmemmaksi vakuudeksi kysyi.

Taas oli vastauksena kiusaantunut hiljaisuus.

Ruokajonossa Virtanen sitten kuunteli erästä jo pitempään tuntemaansa teologiveljeä, joka luottamuksella kertoi jättäneensä entisen yhteisönsä, jonka oli kokenut liian ahdasmieliseksi. Tässä yhteisössä kun oli vallalla - puhujan mukaan - vain yksi ainoa yleisesti hyväksytty raamatuntulkinta, johon pitäytyvät olivat automaattisesti sekä oikeassa että taivastiellä, mutta josta luoppuvat olivat tyhmiä ja oikeauskoisia vainoavia. Vaikka Virtanen monessa kohtaa allekirjoittikin tuon yhteisöllisen kritiikin, hän - sitä suuremmalla syyllä - mietti huolestuneena, miten paljon helpompaa oli jättää jokin -laisuus. Paljon vaikeampaa kun oli se, että tuo -laisuus jättäisi minut.

Mediakatsaus 22

Kommentoin eräässä facebook-keskustelussa Hesarin lokakuun kuukausiliitteessä ollutta juttua aloittelevan toimittajan soluttautumisesta Elävät vedet-viikonloppuun Kiponniemessä. Kerroin omana mielipiteenäni, että toiminta "tuo hyvin esille toimittajan itsensä ja ilmeisesti myös hänen edustamansa firman eettisten periaatteiden harsomaisen ohuuden". En voi olla kylliksi pahoillani ja surullinen niiden vilpittömien ihmisten puolesta, jotka huomaavat lukevansa lehdestä omia kokemuksiaan ja tuntojaan. Jos kuvittelen itseni heidän tilanteeseensa, raiskaus olisi ehkä oikea sana kuvaamaan omia tuntojani.

Näytämme elävän Suomessa tällä hetkellä äärimmäisen kovan uskonnollisen suvaitsemattomuuden aikaa. Taitaa olla niin, että tästä tilanteesta on enää hyvin lyhyt askel suoranaisiin vainoihin. Pieni askel yksityiselle ihmiselle, suuri kokonaiselle kulttuurille, joka on matkalla kohti Jumalan tuomioita. En enää jaksa hämmästellä kirkollisten johtomiesten velttoa ja sammunutta henkeä näiden tapahtumien keskellä. Joidenkin tunnustavien kristittyjen sinisilmäisyyttä kyllä ihmettelen: eivätkö he muka tiedä, että tämä kaikki tulee aikanaan kohdistumaan myös heihin itseensä? Jossain kohtaa on se ohuen ohut raja, jossa hölmöys muuttuu synniksi.

-------

Viime tiistaina tuli Ajankohtaisen Kakkosen suuri urheiluilta, jossa jälleen kerran törmättiin vaikenemisen massiiviseen muuriin. Hiihtoliiton jo aikanaan hyvin toiminutta taktiikkaa viljellään tietysti muuallakin. Homma toimii jotenkin tähän malliin: ensin kielletään johdonmukaisesti kaikki, mitään ei ole käytetty! Kun tämä ei enää ole uskottavaa, puhutaan joistakin valitettavista yksittäistapauksista, mutta muuta ei ole ollut. Kyse on vain satunnaisista poikkeuksista, ei mistään laajamittaisesta "maan tavasta".

Tämän jälkeen alkaa sitten vastahyökkäys, jonka ensimmäinen vaihe on syyllistäminen: "oletteko nyt tyytyväisiä, kun saatte romutettua Suomen hiihtourheilun" etc. Sitten on vuorossa uuteen, parempaan tulevaisuuteen vetoaminen. Nyt on unohdettava menneet ja katsottava rohkeasti eteenpäin. Nyt aletaan rakentaa Suomen hiihtourheilun uutta nousua puhtaalta pohjalta.

Eri asia on, onko mitään kuitenkaan muuttunut.

Mutta kyllä erilaisten uskonnollisten johtajien olisi syytä ottaa oppia tästä loistavasta strategiasta ja sen toteuttajien hyvästä stressinhallintakyvystä. Tai no, ehkäpä sitä oppia on otettukin... Vai kumpi olikaan ensin, muna vai kana?

Laiva on lastattu

Puhuimme hiljattain omassa kotiseurakunnassani siitä, millaisia asioita haluaisimme sisällyttää läsnäoleviksi ja aidosti tapahtuviksi uskovien yhteydessä. Eli leikimme vähän niinkuin hengellistä "Laiva on lastattu "-leikkiä; "laiva on lastattu...". Niin, millä? Mistä asioista on hyvä seurakuntayhteys rakennettu?

Esille nousi ajatuksia perheenä elämisestä, avoimuudesta, rehellisyydestä ja muiden vastaanottamisesta. Emme halua olla suljettu yhteisö, vaan avoin uusille ihmisille. Kun ajatellaan useimpia seurakuntia (ainakin niitä, joita itse tunnen), niin ehkäpä tämä viime mainittu on se todellinen ongelma, johon tulisi puuttua. Monet tunnustavat kristityt eivät yksinkertaisesti tunne ketään ei-uskovaa. He eivät edes näe siinä mitään ongelmaa, vaan saattavat pitää sitä jopa jonkinlaisena kristillisenä hyveenä.

Neil Cole puhuu erinomaisessa kirjassaan Orgaaninen seurakunta Kristuksen ruumiin dna:sta. Cole nostaa esille kolme pääpointtia kirjaimien d, n ja a pohjalta. Hän kirjoittaa englanniksi (tai oikeasti amerikaksi, heh...), joten se on helppoa. (Suomeksi sama homma vaatisi jo melkoista verbaaliakrobatiaa... no, ehkä viimeistä kohtaa lukuunottamatta.)

• Divine truth - Jumala(lline)n totuus. Totuus tulee yksin Jumalalta ja se on Jumalan antama ilmoitus ihmiskunnalle. Parhaiten se näkyy Jeesuksessa sekä Pyhissä kirjoituksissa. Myös Pyhä Henki on Totuus, koska Hän tuo esille jumalallisen ilmestyksen ja johtaa sen myös toimivaan, käytännölliseen toteutukseen ihmisten elämässä.
• Nurturing relationships - Hoivaavat ihmissuhteet. Ihmistä ei luotu yksinäisyyteen. Olemme sosiaalisia olentoja ja tarvitsemme kipeästi ihmissuhteita. Tämä heijastelee Jumalan kuvaa meissä, koska Hän itse on suhteisiin hakeutuva ja itse asiassa elää yhteisön keskellä, joka on Kolmiyhteys; Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumala on rakkaus, koska Hän on suhdekeskeinen.
• Apostolic mission - Apostolinen tehtävä. Apostolisuus merkitsee olemista lähetettynä jonkun sanoman edustajana. Me olemme täällä tiettyä tarkoitusta varten. Meidän tehtävänämme on tehdä opetuslapsia kaikista kansoista. Tämä nousee itse asiassa siitä, että Jeesus itse oli Apostoli. Hän on seurakunnan apostolisen perustan kulmakivi. Niinkuin Isä lähetti Hänet, niin Hänkin lähettää meidät.

Kuten edellä vähän uumoilin, niin juuri tuo viime mainittu kohta on se meidän - tai ainakin minun - kipupisteemme. Kyse on paljon enemmästä kuin vain perjantai-illan traktaatti-iskusta kartsalle. Kyse on kokonaisesta ajattelutavan muutoksesta. Niinpä mekin omassa yhteydessämme tuumimme, että mikäli vielä kymmenen vuoden kuluttua olisimme samassa lähtötilanteessa kuin nyt, niin jotain olisi pahasti vinossa. (Itse asiassa jotkut porukastamme olivat valmiit jopa kyseenalaistamaan tuon ehdottamani "kymmenen vuoden kuluttua". Huh!)

Cole toteaa myös jossain blogikirjoituksessaan, että mikäli haluaa tulla suureksi, täytyy ensin tulla pieneksi. Em. Kristuksen ruumiin dna:n on ensin toimittava ruumiin pienen osan (so. solun, rukous- tai raamattupiirin, kotiryhmän, you name it) elämässä. Vasta sen jälkeen se voi toimia laajemmassa yhteydessä. Mutta tämä vain ei toimi päinvastoin. Sori. Luulen, että monet hengelliset johtajat, palvelutyöt ja seurakunnat (kirkkokunnista puhumattakaan!) haksahtavat juuri tässä kohtaa. Kaanaankielinen ollakseni, nisunjyvän on ensin kuoltava, ennen kuin se voi tuottaa hedelmää.