Pohdiskelua parin kirjan pohjalta

Lähtökohtaisesti voimme kai ajatella niin, että elämme Suomessa (niin kuin koko läntisessä maailmassa) jälki- tai myöhäismodernia aikaa, jolle on ominaista uskonnollisuuden alueella toisaalta perinteisen institutionaalisen uskonnollisuuden heikkeneminen ja toisaalta uudenlaisen uskonnollisen tarjonnan lisääntyminen. (Tosin muualla esim. läntisessä Euroopassa ja Pohjoismaissa vastaava kehitys on ottanut paikkansa jo huomattavasti Suomea aiemmin.) Joku onkin kutsunut jälkimodernia aikaa myös jälkikristilliseksi ajaksi tässä suhteessa. Uskonnollinen sitoutumattomuus on kasvanut, mikä näkyy siinä, että samaan aikaan kun kirkon jäsenmäärä on laskenut, niin ei minkään muunkaan uskonnollisen yhdyskunnan jäsenmäärä ole samassa suhteessa kasvanut. Vaikuttaa ehkä hieman ristiriitaiselta, mutta konservatiivista raamatuntulkintaa painottava helluntailais-karismaattinen kristillisyys menestyy idän uskontojen ja esoteeristen liikkeiden rinnalla. Kuitenkin edelleen liki 80% suomalaisista kuuluu kirkkoon, mikä eurooppalaisessa vertailussa on korkea luku. 

Tällaisia ajatuksia nousee esille kun lukee Aappo Laitisen toimittamaa kirjaa Kristinusko Suomessa (Suomen Teologinen Kirjallisuusseura, 2006) sekä Kimmo Ketolan kirjaa Uskonnot Suomessa (Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 102, 2008). Molemmat tutustumisen arvoisia kirjoja, ns. "suolan kanssa". Mitään profeetallista aineistoa ne eivät sisällä, mutta antavat hyvää näkökulmaa siihen, missä ollaan Suomessa menossa.

Sisällöllisesti merkittävämpää on kuitenkin se, että yleisesti ottaen suomalainen ei enää välttämättä usko niin kuin kirkko opettaa, vaikka itse edelleen kuuluisikin kirkkoon. Kertooko tämä sitten kirkkoon (tai ylipäätään mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan) kuulumisen merkityksen (ns. paperijäsenyys) vähenemisestä? Perinteisesti tätä ilmiötä on kutsuttu sekularisaatioksi, mikä puolestaan on nähty eräänä modernisaation loogisena jatkumona; uskonnon merkitys vähenee samaan aikaan kun kehitys (esim. teknologian alueella) muuten menee eteenpäin. Uskonto on menettänyt sosiokulttuurista merkitystään ja siirtynyt entistä enemmän yksilön yksityisasiaksi. Sekularisaatioon liitetään usein myös ns. uskonnon heikkenemisteesi, mikä nähdäkseni voidaan kyseenalaistaa niin teorian kuin käytännönkin tasolla. Ihmisten uskonnollisuus ei välttämättä ole hävinnyt mihinkään; se on vain muuttanut muotoaan ja hakeutunut uusille urille. Puhutaankin ns. uskonnon metamorfoosista. Perinteisten kristillisten yhteisöjen kannalta ongelmaksi tässä muodostaa niiden sanoman ja toiminnan vetovoima; ohjautuuko postmodernin ihmisen uskonnollinen etsintä kirkkoihin vai minne? Koetaanko niiden antamat vastaukset ihmisten uskonnollisiin kysymyksiin relevanteiksi vai haetaanko vastauksia (ja apua) jostain muualta? Nähtiin tämä trendi sitten hyvänä tai ei, niin tällä pelikentällä monien yhteisöjen olemassaolon oikeutus (sekä niska limassa puurtavien pastorien toimeentulo) käytännössä ratkaistaan.

Nykyihminen suorastaan janoaa kokemuksellisuutta ja sosiaalisia suhteita, eikä niinkään kaipaa enää traditioita. Joka tapauksessa tunnekokemus ajaa niin järjen kuin perinteenkin ohi, suorastaan yli. Samaan aikaan on tarjolla maailmankatsomusten "seisova pöytä", josta jokainen voi hakea ja rakentaa mieleisensä elämänkatsomuksellisen annoksensa mielensä mukaan. Pääasia on, että se sopii minulle, kolahtaa ja tuntuu hyvältä, eikä kenekään (etenkään kirkonmiehen) siihen kannata väittää vastaan. Uskonnollinen moniarvoisuus ja siihen liittyvä ehdoton suvaitsevaisuuden vaatimus onkin eräs aikamme eniten arvostettuja teesejä, suorastaan "pyhän lehmän" kaltainen absoluuttinen todellisuus. Hierarkkinen kirkollinen järjestelmä ei tässä kohtaa enää näyttäydy kauhean houkuttelevana. Uudenlainen henkisyys, spiritualismi valtaa alaa ja tämä usein nähdään aiemman uskonnollisuuden (esim. kirkollinen luterilaisuus) vastakohtana. Käytännössä tämä näkyy esim. erilaisena new age-harrastuksena, toisaalta esim. itämaisina uususkontoina, mutta toisaalta myös vanhojen, jo kuopatuksi luultujen aatteiden ja -ismien uudelleen esiin kaivamisena. (Esim. gnostilaisuus, Da Vinci-koodi yms.) Ehkä myös teologian piirissä yleistynyt varhaiskristilliseltä ajalta peräisin olevien gnostilaisten tekstien harrastuskin on nähtävä osana tätä kehitystä? (Esim. Juudaksen evankeliumi, Tuomaan evankeliumi sekä Nag Hammadin tekstit.) 

Oltiin itse yhtenäiskulttuurikäsitteestä, sen aiemmasta olemassaolosta tai olemattomuudesta mitä mieltä hyvänsä, niin jotain on ajassamme selvästi muuttunut aiempaan nähden. Puhutaan ns. yhteisöllisen muistin katoamisesta; meitä ei enää sido mikään meitä edeltäneisiin sukupolviin. Me tunnumme elävän jonkinlaisessa seisovassa, niin historiattomassa kuin tulevaisuudettomassakin tilassa. Niinpä uskontoa ei enää peritä esim. vanhemmilta, vaan kukin luo itse oman uskonnollisen identiteettinsä itse valitsemistaan aineksista. Joku voi nähdä tässä tilanteessa kristillisten yhteisöjen tehtävänä pitäytymisen pelkästään katoamassa olevan kirkollisen perinteen/perimän siirtämiseen seuraavalle sukupolvelle. Kristinuskosta on tällöin vaarana tulla jonkinlaista traditioiden apologiaa, jolloin menetetään seurakunnan apostolinen dna tilanteessa, jota monet eivät enää näe vain jälkikristillisenä, vaan jopa esikristillisenä. 

Suomen erottaa esim. muista Pohjoismaista kuitenkin kirkon sisäpuolella vaikuttavat kirkolliset herätysliikkeet, joiden toiminta käytännössä tapahtuu (paljon parjattujen) herätysliikejärjestöjen kautta. Monet niistä vaikuttavat kuitenkin nykyään enimmäkseen varttuneemman väestön piirissä, minkä jokainen voi jo ihan silmämääräisestikin todeta. Samoin näyttää perinteisen kirkkokunnallisen kristinuskon vaikutus olevan vankinta maaseudulla, kun taas suurissa urbaaneissa asutuskeskuksissa tämä vaikutus heikkenee. Näyttää siltä, että evankelisuus ja laestadiolaisuus ovat herätysliikkeistä parhaiten kyenneet siirtämään perinnettä nuoremmalle sukupolvelle. Toisaalta tällä hetkellä ensin mainittua rasittaa sen joutuminen kirkon johdon epäsuosioon mm. vanhakantaisen virkanäkemyksen takia. Viime mainittu taas näyttää olevan oman yhteisöllisen sekularisaatioprosessinsa keskellä. Kummassakaan tapauksessa tämä ei tietenkään automaattisesti tai välttämättä tarkoita niiden nuoriin kohdistuvan vetovoiman vähentymistä. 

Hengellisesti ajatellen tulevaisuus näyttäisi siis olevan sen, kuka pystyy parhaiten vastaamaan nykyihmisen niihin kysymyksiin, joita hänellä on - ei niihin, joita hänellä ei ole, mutta joihin jollain kirkolla tms. näyttäisi olevan jotain vastauksia. Puhutaan modernin maailman subjektiivisesta käänteestä; nykyihminen haluaa itse olla oman elämänsä auktoriteetti, jota varten muu elämä ja maailma (esim. uskonnollinen todellisuus) ovat olemassa. Tärkeimmäksi arvoksi muodostuu autenttinen yhteys omaan sisimpään ja sen löytäminen. Tässä mielessä ihmisen suhde ja kaipuu yliluonnolliseen ja tuonpuoleiseen eivät näytä hävinneen mihinkään. Nyt vain eletään uudenlaisessa kilpailullisessa markkinatilanteessa, johon nyt vain on sopeuduttava, oli se sitten kivaa tai ei.