Lutherista...

Luther näyttäytyy historiankirjoituksen valossa tietyllä tavalla ristiriitaisena hahmona. Toisaalta hänessä on selvästi tunnistettavissa nykykielellä sanottuna proaktiivinen muutosjohtaja, joka määrätietoisesti ja taitavasti vie alkamansa asian päätökseensä saakka. Tässä roolissaan hän on selvästi ääri-ilmiöiden tasapainottaja (esim. suhteessa Johann Agricolaan ja antinomismiin; lain kolmas käyttö). Toisaalta hän taas vetää hyvin tiukkaa, suorastaan ahdasmielisen suvaitsematonta linjaa kohtaamiaan teologisia toisinajattelijoita kohtaan (esim. anabaptistit tai Zwingli). Hän on reaalipoliitikko, joka selvästi ymmärtää sen, ettei hänellä (eikä hänen edustamallaan liikkeellä) yksinkertaisesti ole varaa Thomas Müntzerin millenialististen visioiden kaltaisiin haihatteluihin. Niinpä hän aidon reaalipoliitikon tavoin asettui ruhtinasten puolelle kansan kapinaa vastaan. (Liekö sama kuvio toistunut myöhemmin esim. Suomessa v. 1918 tapahtumien yhteydessä?)  Hänellä on myös rohkeutta suoraan ja ääneen todeta teologisille opponenteilleen, että "teissä on eri henki kuin meissä". (Tätä argumenttia ei Ukko-Muroman jälkeen olekaan tainnut kukaan rohjeta käyttää Suomen kirkollisessa keskustelussa.) 

Edellisen pohjalta tulee tietysti ilmeinen kiusaus leimata Luther vastustajat ja jopa arat kyseenalaistajatkin armotta maan rakoon jyrääväksi diktaattoriksi, jonka vastustajat hukka perii, jolleivät käänny niskoitteluistaan. Pitivätpä jopa jotkut luterilaisetkin Lutheria taipumattomana ja itsepäisenä kun keskusteltiin ehtoollisopin nyansseista Zwinglin & co kanssa. Philip Melanchton näyttääkin olevan monessa kohtaan paljon avarakatseisempi ja sovittelevampi. Erasmus Rotterdamilainen, jota voidaan syyttä pitää Lutherin kaikkein haastavimpana vastustajana, piti Lutheria jotensakin keskinkertaisena, joskin itsepintaisena henkilönä, joka ei liiemmin näyttänyt arvostavan teologista tai muutakaan oppineisuutta. Erasmuksen ja hänen seuraajiensa (kristillisen) humanismin pohjalta nimittäin syntyi paljon sellaista, jota nyky-Eurooppa pitää merkittävänä perintönään (mukaan luettuna myös tämän päivän luterilaiset).

Wittenbergin yliopisto oli Lutherin reformaatioajattelun hautomo, jossa hän oppituolistaan käsin työsti omia teologisia teesejään ja teroitti sanallisen säilänsä huippuunsa paavin kirkkoa vastaan. Wittenbergin ulkoisesti vaatimattomia puitteita vasten niin Lutherin kuin Melanchtoninkin vaikutus näyttäytyykin oikeissa mittasuhteissaan. Toisaalta (tai ehkä juuri tästä syystä) Wittenberg muodosti erinomaisen teologisen hautomon koko evankeliselle liikkeelle sen alkuvaiheessa. Sen opettajakunta oli opinnoissaan edistynyttä, nuorta ja asiastaan innostunutta. Sanalla sanoen Wittenberg edusti teologisen osaamisen huippua tuon ajan Euroopassa, mikä osaltaan selittääkin Lutherin menestyksen. Yliopisto on siis ainakin joissain historian vaiheissa saattanut edustaa todellista muutosvoimaa hengellisessä kentässä.

Niinpä monissa tuon ajan opillisissa tai käytännön teologisissa kysymyksissä Wittenbergin yliopiston väki asettui Lutherin taakse, kuten kävi esim. anekauppakysymyksessä. Tällaisten linjanvetojen tuloksena wittenbergiläisissä syntyi ajatus teologian harrastamisesta "uutena tienä" (via moderna). Kirkollinen traditio uskallettiin nyt tarvittaessa kyseenalaistaa, mikäli sille ei löytynyt tukea raamatullisesta lähdekirjallisuudesta. Tämä liittää evankelisen liikkeen reformaatioajattelun renessanssin uuteen kriittiseen ajatteluun, joka sitten väistämättä vei törmäyskurssille katolisen kirkon kanssa. Onneksi oltiin Roomasta katsottuna kaukana pohjoisessa ja onneksi paavi selvästi viivytteli toimissaan Lutherin & co kanssa. Näin uusi hapatus pääsi hapattamaan (lähestulkoon) koko taikinan. Tosin siinä sivussa sotkettiin häikäilemättä jalkoihin reformaation kolmas haara, josta kyllä sitten aikanaan sukeutui koko se anglosaksisen kristillisyyden valtavirta, jota evankelikaalisuudeksi kutsutaan. Kuka se nyt olikaan, joka sanoi marttyyrien veren olevan seurakunnan kasvun siemen? (Luterilaisuudesta taas esim. tunnettu kirkkohistorioitsija Kaarlo Arffman käyttää termiä ”kadonnut eurooppalainen kristinuskon tulkinta”.)

No, käytännössä tämä 500 vuotta sitten tarkoitti irtaantumisesta skolastisen (ja erityisesti Tuomas Akvinolaisen) teologian perinteestä, mikä ei tietenkään ollut mikään piece of cake. Samalla sitä tultiin irtaantuneeksi myös siitä kanonisesta kirkko-oikeudesta, joka sääteli koko silloisen läntisen kirkon elämää ja toimintaa. Tässä projektissa Luther ehdottomasti tarvitsi wittenbergiläisten kollegojensa apua ja sopu piti säilyttää hinnalla millä hyvänsä (tai ainakin melkein). Tosin vanhaa viidakon sananlaskua lainaten, joku voi kyllä (helpostikin) lähteä jostain –laisuudesta, mutta sen vanhan -laisuuden lähteminen miehestä itsestään lieneekin sitten jo vaikeampi juttu. Mielestäni tämä näkyy Lutherissa, joka hänkin oli vain aikansa lapsi. Protestanttinen reformaatiokin, Luther & co mukaan luettuina, on ehkä syytä nähdä isommassa kuvassa ”vain” katolisen Euroopan sisäisenä kiistana.

Murroksen vuosina siis wittenbergiläinen yhteisrintama säilyi jotakuinkin rikkoutumattomana. Kuitenkin jo tuolloin esiintyi väitteitä, ettei Luther suostunut kuuntelemaan muita, vaan kuvitteli omaavansa jonkinlaisen monopoliaseman suhteessa Raamatun ilmoituksen totuuteen. Näin esim. Johannes Eck, jonka kritiikki voitiin toisaalta helposti sivuuttaa "paavillisena panetteluna". Mutta kun sama syytös nousee myös omien joukosta, tilanne saa uusia, jopa sisällissodan omaisia sävyjä. Kuitenkin esim. kiistassa Karlstadtin kanssa yliopistoväki asettui siinäkin Lutherin tueksi. Niin Karlstadt kuin monet muutkin toisinajattelijat saivat lähteä, mikä ei ollut ihme; sahasihan Karlstadt monilla kommenteillaan ja toimillaan omaa akateemista oksaa ja oli siten kiusallinen rauhanhäiritsijä kunnianarvoisalle yliopistoväelle. Kyynisemmin voitaisiin todeta, että juuri näin menettelee tuo alussa mainittu proaktiivinen muutosjohtaja, jossa on sekä reaalipoliitikon että vallanhaluisen oligarkin vikaa. Kun uskonnollinen johtajuus etenee tarpeeksi pitkälle, otetaan käyttöön esim. jumalanpilkka- tai Pyhän Hengen pilkka-argumentit. 

Myöhemmin monet uudet ajatukset niin renessanssin ja sen pohjalta nousseen varhaisen humanismin kuin kalvinilaisuuden ja reformoidun kristillisyyden piiristä muutenkin haastoivat perinteisen luterilaisuuden. Kalvinilainen Geneve kyettiin vielä joten kuten torjumaan, mutta uudet ajatukset Strassburgista aiheuttivat suoranaista hajaannusta Wittenbergin oppineiden piirissä. Kuitenkin nämä rationalistisen ajattelun ensimmäiset idut kyettiin Melanchtonin (sic!) johdolla torjumaan. Tässä kohtaa tulee taas kerran esille ne erilaiset raiteet, joilla niin Luther kuin Melanchtonkin joissain kohtaa mennä kolisuttelivat. Mihinkään avoimeen ristiriitaan nämä veljet eivät kuitenkaan koskaan ajautuneet, mikä olisikin merkinnyt koko evankelisen liikkeen vieläkin suurempaa hajaannusta. Samoin Luther näyttää hyvin ymmärtäneen Wittenbergin oppineiden tuen välttämättömyyden asialleen (siinä, missä Saksin vaaliruhtinaankin).