Ensimmäiset muistikuvani tulevat 70-luvun puolivälistä. Muistan tunnistaneeni tuolloin ensimmäisiä kertoja äänenpainoja, jotka puhuivat, aluksi varovasti, kaikkien uskontojen samankaltaisuudesta, ehkä jopa samanarvoisuudesta Jumalan edessä. Vaikka alku oli hapuileva ja viattomalta tuntuva ("haluamme jäädä tässä yhdessä kyselemään"), niin nyt oli lähdetty moniarvoisuuden ja relativismin tielle kirkossa. Sitä paitsi; "mitä me olemme sanomaan yhtään mitään muiden ihmisten uskosta - tai ylipäänsä mistään mitään..."
Niinpä niin, ehkäpä tuon yhden ja saman vuoren huipulle vie kuin viekin useampi kuin vain yksi tie? Tuolloin vielä laulettiin Jaakko Löytyn tavoin siitä, miten "on vain yksi tie". Mitenkähän on vuodet syöneet perustaa vuosien saatossa? Niin monen tuon ajan ystävän uskossa ja elämänkatsomuksessa pyyhkivät tänään niin eri tuulet kuin tuolloin. Fraaseja lainatakseni, nuoruuden mustavalkoisuuden tilalle on tullut elämän monivärisyys, kyseleminen ja ihmettely. Kukin määritelköön sitten itse nämä käsitteet.
Ja yhtä kaikki, nyt tuon yhden ja saman vuoren huipulle vie kuin viekin monta eri tietä: kristinusko eri variaatioineen, islam, itämainen uskonnollisuus ja kaiken esoteerinen new age-henkisyys. Nyt kaikki nämä nähdään - monen suomalaisen taviksenkin mielestä - yhtä toimivina pelastuksen teinä, kuin perinteinen kristinuskokin. Ja yhä enemmän kuuluu nykyään myös niitä äänenpainoja, joiden mielestä ei ole ollenkaan varmaa, onko siellä vuoren huipulla ylipäätään ketään - tai jos on, niin onko tämä joku enää edes kunnolla tolkuissaan.
Muistan joskus 70-luvun lopulla hämmästelleeni silloisen arkkipiispa Mikko Juvan toteamusta Kotimaa-lehdessä kommunistisen Kiinan uskonnollisesta tilanteesta, miten siellä voi törmätä "ateisteihin Jumalan armnosta". Vaikka merkit olivat jo tuolloin selvät, niin ei kai kovinkaan moni meistä kirkasotsaisista nuorukaisista silloin tosissaan uskonut siihen, mitä kaikkea olisi tulossa. Tämä juuri se tekeekin tilanteen hahmottamisen niin vaikeaksi. Kaikki kun tapahtui ikäänkuin varkain, "aikojen saatossa", kuten kaunis sanonta kuuluu. Kuitenkin muutoksen nopeus, ainakin näin jälkikäteen asiaa katsottaessa, on yllättänyt meidät kaikki. Vai olisitko uskonut vielä kymmenkunta vuotta sitten, millaisessa Suomessa/maailmassa elämme?
Hyvänä esimerkkinä muutoksesta yleisten termien sisällössä ovat Kuopion piispanvaalit. Nyt "konservatiiveiksi" mainostetut piispaehdokkaat ovat valmiita vihkimään papeiksi vaikkapa rekisteröityneessä parisuhteessa eläviä. Termin "konservatiivi" sisältö on siis muuttunut, jopa ratkaisevasti. Tähän astihan sanalla on kirkon kentässä ja noin muutenkin ymmärretty tarkoitettavan henkilöä, joka on uskollinen Jumalan ilmoitukselle Raamatussa ja siltä pohjalta nouseville arvoille.
Seuraava kysymys, joka on kyllä pakko lausua ääneen - valitettavasti - on tämä: milloin saamme todistaa samanlaista linjan lipsumista myös perinteisesti raamatullisten piirien keskuudesta? Kysymys on sikäli ajankohtainen, että koko tuo edellä kuvattu sekularisaatioprosessi on salakavalan tehokas ja nopea. Kyse on meidän "konservatiivien" kohdalla siitä, mihin panemme toivomme ja mitkä ovat tavoitteemme?
Olen edellä toivotellut meille itsekullekin vapautumista vääristä taloudellisista sidonnaisuuksista, jotka ovat hyvin petollisia kietomaan meidät riippuvaisiksi eurojen antajasta. Nyt kun luen esim. Timo Junkkaalan näkemyksiä siitä, miten "kirkolliskokousvaalissa ratkaistaan herätysliikkeiden tulevaisuus kirkossa", nousee mieleeni kysymys, tämäkö on nyt sitä raamatullisuutta, jota meille tarjotaan ja jota pitäisi seurata? Odotan mielenkiinnolla tulevia kirkkokansan raamattupäiviä. Nouseeko siellä esiin jotain uusia relevantteja tapoja toimia uudessa, kiristyvässä tilanteessa vai pysytäänkö edelleen entisissä juoksuhaudoissa?
Toinen kysymys tästä eteenpäin koskee vapaita suuntia: osataanko siellä oikein valjastaa akateeminen teologian tekeminen seurakunnan perusmission toteuttamiseen vai ollaanko sielläkin vain synnyttämässä uutta klerikaaliluokkaa osana yleistä kirkollistumisprosessia? Tässä kohtaa vapaiden suuntien veljien olisi nyt hyvä tarkkaavaisesti seurata luterilaisen herätysliikeväen kohtaloita kirkossa ja ottaa oppia siitä. Heillä ei nimittäin vielä ole juurikaan kokemusta siitä valtavirran imusta, joka tulee vastaan tällä tiellä.
Nyt on valtakunnan etu asetettava oman kuppikunnan edun edelle.
Saman kehityskaaren minäkin olen nähnyt 70-luvulta asti. Yksi selkeä mätä hedelmä, mitä siitä on syntynyt, näkyy 92 -raamatunkäännöksessä esim. 5.Moos.32:8. Sen "käännös"tapa tulee suoraan yleisuskonnollisuudesta ja ateismista eikä alkukielestä.
ReplyDeleteMoni ihmettelee, miten näin pääsi käymään, kun näin ei pitänyt käydä. Kyllä piti! Jeesus itse kertoi etukäteen, että näin tapahtuu. Näen, että tämä kehityskulku on kerrottu Matt.24:10-13. Myös Paavali kirjoittaa lopun ajan jumalisuuden ulkokuoresta, josta puuttuu voima.
Se pelastuu, joka pysyy vahvana loppuun asti (Matt.24:13). Missä vahvana? Siinä, että
1) ei lankea pois,
2) ei anna toisia alttiiksi (ei petä),
3) ei eksy toinen toisensa vihaamiseen,
4) ei anna väärien profeettojen eksyttää,
5) ei päästä laittomuutta valtaan omalla kohdallaan,
6) eikä anna rakkauden kylmentyä.
Kari Kngshrj