Taudin kuva, sen oireet ja lääkkeet siihen

Kun seuraa kirkollista kehitystä niin ei voi välttyä miettimästä, miten varautua tulevaisuuteen. Kuten olen jo aiemmin väsyksiin asti tolkuttanut, niin sanon vieläkin, että nykyinen kirkollinen hajaannus avaa raamattu-uskolliselle kristitylle tiettyjä uusia ja ennen arvaamattomia toimintamahdollisuuksia kirkon piirissä. Kun ääripäät kärjistyvät, rintamalinjat selkiytyvät. Kun on tarpeeksi pimeää, niin valokin näkyy kirkkaammin. Luterilaisen yhtenäiskulttuurin vedellessä viimeisiään tilanteesta löytyy herätyskristityn kannalta yllättävän paljon hyviä puolia.

Jotta tilanne olisi riittävän sekava, niin kirkon johdon ongelmana eivät ole vain raamattu-uskolliset piirit, vaan kirkon ovi käy tiuhaan vähän joka suunnassa. Kirkon johtokin on viime aikoina herännyt huomaamaan sen, että myöhäismodernin urbaanin ihmisen uskonnollinen etsintä ei mitenkään ensisijaisesti ja automaattisesti kanavoidu kirkon suuntaan. Uudet uskonnot, vanha pakanuus ja ennen kaikkea näiden (tai periaatteessa minkä tahansa) sekoittaminen keskenään ovat tutkimusten mukaan tyypillisiä toimintavaihtoehtoja.

Tavallaan tässäkin on kyse eräänlaisesta protestista vallitsevalle uskonnolliselle instituutiolle (joka voi toki olla mikä muukin kuin vain evl. kirkko). Yhtä kaikki liipasimella on länsimaisen elämäntavan pinnallisuus, kulutuskeskeisyys ja sen materialistiset arvot. Näille etsitään vaihtoehtoja ja merkkinä tästä trendistä pakanauskonnot ovat yleistyneet 2000-luvulla. Uskonnolliselle kokemukselle ja hurmiolle (jopa hurmokselle) on tilausta tämänpuoleisuuden kanssa kipuilevalle nykyihmiselle, eikä lääke siihen tunnu löytyvän kuivan rapsakoista kirkon menoista.

Luterilaisten herätysliikejärjestöjen piirissä on jo pitempään (ja etenkin Timo Rämän viime kesäisen linjapuheen jälkeen) vannottu tiukasti sekä yhteistoiminnan kuin myös jumalanpalvelusyhteisöjen nimiin. Nämä toimivat tällä hetkellä monella paikkakunnalla paikallisen evl. seurakunnan yhteydessä, mutta tilanteen niin vaatiessa ne voitaisiin melko kätevästi irrottaa omiksi toiminnallisiksi kokonaisuuksikseen eri toimintamuotoineen, vastuunkantajineen ja ohjelmistoineen. Vain rahoitus olisi iso kysymysmerkki tuossa uudessa (ehkä joitakin jopa houkuttavassa) tilanteessa.

Maastamme löytyy kuitenkin lukuisia kristillisiä yhteisöjä, joilla on pitkällinen kokemus tämän kaltaisen toiminnan pyörittämisestä ilman verotuloja ja upporikkaan kirkkolaitoksen turvallista selkänojaa. Heiltä varmaan löytyy yllin kyllin asiantuntemusta ja konsulttiapuja uudessa tilanteessa toimimiseen. Toisaalta juuri tämä kuvio paljastaa koko jumalanpalvelusyhteisö-ajatuksen suuren ongelman. Siinä ei ole mitään uutta, eikä siinä ole ajan vaatima relevanssia. Sitä on jo pyöritetty tässäkin maassa vuosikymmeniä, jopa niin että monet vanhoihin rakenteisiin kyllääntyneet yhteisöt koko ajan miettivät ratkaisua perinteisen sapluunan toimimattomuuteen.

Jumalanpalvelusyhteisö-ajatus ei siis oikeasti edusta mitään vaihtoehtoa. Ei vaikka siinä kuinka voitaisiin ja haluttaisiin nähdä jotain sellaista kotoista pelastajaa, jolla evl. herätyskristityt voitaisiin tavoittaa ja turvallisesti ohjata vihreille laitumille ja virvoittavien vetten tykö ulos yhä kireämmäksi käyvästä kirkollisesta baabelista. Siinä tullaan auttamatta jälkijunassa, eikä sillä ole mitään tekemistä tulevaisuuden kanssa.

Jos nimittäin ajatellaan ilmapiirin ja arvo- ja asenneilmaston maassamme yhä enemmän tulevaisuudessa kiristyvän ja taloudellisten ja muiden painostuskeinojen kovenevan, niin tarvitsemme uudenlaista ajattelua ja uutta toimintatapaa. Joku voisi kutsua sitä uudeksi seurakuntakulttuuriksi ja tavallaan se on sitä. Tarvitsemme uutta avoimuuden seurustelu- ja kommunikointikulttuuria kristittyjen kesken. Kun tästä puhuu ihmisten kanssa, niin aina välillä kuulee sanottavan, että "onhan meillä pienryhmiä" tai että "meillä aletaan nyt panostaa solutoimintaan" jne. No, tämähän on tietysti sinällään ihan hyvä suuntaus (ja mitäpä muutakaan tuossa tilanteessa voitaisiin tehdä?), mutta pitemmän päälle tämä ei riitä. Tarvitsemme ennen kaikkea ajattelutavan muutosta, emme niinkään metodista kikkailua.

Esiin nousee kysymys mustekalasta ja meritähdestä: olisiko syytä hajauttaa organisaatioita ja rakentaa ennemmin versomaista verkostoa kuin hierarkkista pyramidiä? Monet perinteiset seurakunnat ja herätysliikejärjestöt muistuttavat niin rakenteeltaan kuin toimintatavoiltaankin perinteistä mustekala-mallia. Mustekala kykenee kasvattamaan poikkileikatun lonkeronsa tilalle uuden samanlaisen, mutta jos sen pää vahingoittuu, niin sen toimintakyky on mennyttä. Tämän tähden ne eivät tule pärjäämään tulevaisuudessa, koska ne ovat alttiimpia erilaisille taloudellisille tai median harrastamille painostuskeinoille. Erityisen haavoittuvia ne ovat suoranaisten vainojen kohdatessa niitä.

Hajautetun verkostomaisen seurakuntamallin kasvun näemme toiminnassa Apostolien teoissa. Näistä varmaan jossain vaiheessa myöhemmin lisää, mutta jo tässä vaiheessa voidaan todeta UT:sta löytyvän vain tämän kaltaisia seurakuntamalleja ja -rakenteita. Ne muistuttavat niin olemukseltaan kuin toiminnaltaan enemän meritähteä kuin mustekalaa. Meritähtihän kykenee, ei vain kasvattamaan poikkileikatun sakaransa tilalle uuden, vaan myös tuosta poikkileikatusta sakarasta kehittyy uusi samanlainen meritähti (jolla myös on tuo poikkeuksellinen kyky moninkertaistaa itseään loputtomiin).

Suosittelemme vilpittömästi luterilaisille veljillemme ja sisarillemme siirtymistä kevyempään, hajautettuun seurakunnalliseen rakenteeseen. Keskitetyn organisaatiomallin (so. mustekala) vahvuuksia ovat tietenkin nopeampi paikkakunnallinen näkyvyys ja helppous ihmisten samastua siihen, kuulua joukkoon. Mutta pitkässä juoksussa hajautettu verkosto (so. meritähti) tulee halvemmaksi, tuottaa helpommin satoa ja ennen kaikkea kestää erilaisia painostuskeinoja ja suoranaisia vainoja paremmin, koska se ei ole niin haavoittuva ulkopuolisen uhan suhteen.

Neil Cole ottaa mielenkiintoisessa kirjassaan Church 3.0 esille kaksi historiallista esimerkkiä näistä kahdesta mallista ja niiden toimivuudesta/toimimattomuudesta. Sekä Venäjällä että Kiinassa tapahtui 1900-luvulla kommunistinen vallankumous. Molemmat olivat verisiä ja sisällissodanomaisia, joiden yhteydessä kirkot suljettiin, ulkomaiset hengellisen työn tekijät karkotettiin, kirkon tulot katkaistiin ja kirkon johtajat pidätettiin.

Venäjällä kirkko toimi keskiteysti ja jumalanpalveluselämä keskittyi kirkkorakennuksiin yms. Siellä syntyi noin 70 vuoden kommunistisen vallan seurauksena valtava hengellinen tyhjiö ja kylmän sodan lakattua kristinuskosta ja sen mukaisesta elämästä ei ollut jäljellä paljoakaan. Kiinassa taas hengelliset johtajat (kuten esim. Watchman Nee) olivat varautuneet muuttuvaan tilanteeseen hyvissä ajoin etukäteen varustamalla verkostomaisen seurakuntarakenteen toimimaan kodeissa, työpaikoilla ja ylipäätään maan alla. Kun Kiinan tilanne alkoi pikku hiljaa vapautua (mitä se ei toki ole vieläkään kokonaan), Kiinan seurakunta oli voimissaan. Ilman kirkkorakennuksia, verotuloja tai ulkomaisia lähetystyöntekijöitä, omat johtajansa vankiloissa ja työleireillä seurakunta kasvoi kasvamistaan. Nykyisin Kiinan kristittyen määrä (erityisesti kotiseurakuntaliikkeiden piirissä) lasketaan ennemmin sadoissa kuin kymmenissä miljoonissa. Joskus v. 1949 tienoilla määräksi arveltiin parisen miljoonaa.

Pääpaino siis ennemmin raamatullisiin periaatteisiin ja prioriteetteihin kuin vaikkapa organisatorisiin, taloudellisiin tai traditiosta nouseviin. Hierarkkisen johtajuuden tilalle on tultava läpinäkyvyys ja keskinäinen tilivelvollisuus. Tämä on hajautetun verkostomaisen seurakuntamallin elinehto. Kyse on Kristuksen läsnäolosta Henkensä kautta, ei ohjelmista, toiminnasta tai palavereista. Kristinusko on aina löytänyt parhaan kasvupohjansa marginaaleista. Vastaavasti se on yleensä toiminut hyvin huonosti tullessaan osaksi jotain tämän maailman valtavirroista. Hänen kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta. Kaikki herätysliikkeet ovat alussa olleet protestiliikkeitä, eivät etuoikeutettuja kirkollisia piirejä. Tulevaisuudessa on ensiarvoisen tärkeää pitää rakenteet matalana ja joustavana.

Teologia huipussaan

Ortodoksinen teologia on saavuttanut tähän astisen huippunsa. Mikään bysanttilaisen tradition teologinen, kirkkomusiikillinen tai arkkitehtuurinen saavutus ei yllä samalle tasolle, kuin munkkiveli Serafimin viiltävä analyysi Mikael Granlundin ilmaveivistä pelissä Venäjää vastaan.

Munkki Serafimin mukaan Mikael Granlundin jääkiekon MM-kisoissa esittämä ilmaveivi on "Suomen itsenäisyyden ajan suurin yksittäinen uroteko, jota on muisteltava vielä juhannuksenakin". Hän pohdiskelee leikkimielisesti Ortodoksiviestissä (5/11) ilmaveivin filosofiaa. Munkki analysoi Granlundin osuman vaikutusta, miksi venäläisten peli muuttui maalin jälkeen päättömäksi yksinyrittämiseksi. Hän määrittelee maalin olleen runollinen "tyttömäisen kepeästi heitetty leivonen".

Näin munkkiveljemme analyysissään: "Silloin kun miehinen voima ja uho hajoavat herkän kauneuden voimasta, tuho on totaalinen. Kun miestä lyödään nyrkillä, hän nousee. Mutta kun miestä lyödään herkkyydellä, hän ei enää nouse." Historiallinen maali oli hänestä "hengen voitto aineesta ja herkkyyden voitto öykkäröinnistä". Serafim yltyy toteamaan Suomen kulttuurihistorian jakautuvan jatkossa kahtia: "aikaan ennen ja jälkeen ilmaveivin". Nyt käsillä on kauneuden ja herkkyyden voiman aikakausi, jolloin hänen mielestään on hienoa olla ortodoksi. Herkkyydelläkin pärjää, tiivistää jääkiekosta hurmaantunut ortodoksimunkki.

Tämän jälkeen on selvää, että munkkiveli Serafimilla on aina vip-kortti Leijonien matseihin ja jos joskus etsitään lätkän maajoukkueelle kappalaista, niin ei ole epäilystäkään kuka siihen kelpuutetaan.

Askeleita taas tiellä eteenpäin...

Helsingin luterilainen piispa Irja Askola vastaa juhannusaaton Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa mm. maahanmuuttoaiheisiin kysymyksiin. Askola kannattaa sitä, että islamin teologiaa opetettaisiin Suomessa yliopistoissa. Häneltä kysyttiin myös, voisiko islamilainen yhteisö käyttää luterilaisen seurakunnan tiloja omiin tilaisuuksiinsa. Askola muistuttaa ensin, että siitä päättävät kirkkoherrat luottamushenkilöitten kanssa.

- Mutta voin kuvitella, että sekin olisi mahdollista. Pitää vain puolin ja toisin katsoa, mitkä ovat sellaiset pyhät toimitukset, joita ei voi toisen tiloissa tehdä, Askola sanoo Helsingin Sanomille.

- Luulen, että se olisi monelle kirkossa outo asia. Mutta itse ajattelen, että kirkon tehtävä on luoda tilaa kohtaamiselle. Moniin meidän tilaisuuksiin voisi yhä useammion kutsua myös islamilaisia mukaan keskustelemaan. Vieraanvaraisuus kuuluu kristinuskoon: oveni ovat auki, sydämeni on ennakkoluulottomasti auki, ja joskus myös kukkaronnyörini ovat auki, hän jatkaa.

Tämä Askolan kristinuskoon oikeutetusti liittämä asia ei vain koske kaikkia. Samaan aikaan kirkossa näet kuuluvat toisenlaisetkin äänenpainot. Kun toisille näytetään vihreää valoa, toisille taas punaista. Vanha lainalaisuus "kun toiselle kumarrat, niin toiselle pyllistät" käy toteen. Esimerkkinä tästä kirkkohistorian dosentti, herätysliikeasiantuntija ja pastori Esko M. Laine ottaa kantaa Kotimaa-lehdessä kirkossa käytävään keskusteluun herätysliikkeiden asemasta. Hän väittää mielipidekirjoituksessaan, että herätysliikkeet ovat "omaksuneet klassisesta kristinuskosta poiketen itselleen kirkon tehtäviä ja alkaneet vaatia, että kirkko tukee tätä". Dosentti käy läpi herätysliikkeiden ja kirkon suhteiden historialliset päävaiheet ja päätyy lopuksi kysymään kenen etu on, että "herätysliikkeet ovat muuttuneet teini-ikäisiksi käenpoijiksi kirkossa". Laineen mukaan herätysliikkeiden pitäisikin palata omimpaan identiteettiinsä eli yksinkertaiseen evankeliumiin ja liikkeiden omiin virsiin pitäytyviksi seuraliikkeiksi.

Samoin Naisasialiitto Unioni paheksuu, että Suomen valtio rahoittaa lähetystyötä, joka on heidän näkemyksensä mukaan ristiriidassa tasa-arvo - ja yhdenvertaisuusperiaatteiden kanssa. Järjestön mukaan ulkoasiainministeriö myönsi viime vuonna 470 000 euroa kehitysyhteistyövaroja Suomen evankelisluterilaiselle Kansanlähetykselle (SEKL). Opetusministeriö taas myönsi 1,33 miljoonaa euroa SEKL:in ylläpitämälle ja sen periaatteisiin sitoutuvalle Kansanlähetysopistolle. Vyörytys jatkuu siis eri rintamalohkoilla.

Naisasialiitto Unioni pitää ongelmallisena, että SEKL:in mukaan "naisten tulee olla alamaisia miehille perheessä ja seurakunnassa". Unioni katsoo järjestön vastustavan naispappeutta ja kehottavan jäseniään ja työntekijöitään kieltäytymään jumalanpalvelusyhteistyöstä naispappien kanssa. Kansanlähetys ei Naisasialiiton tulkinnan mukaan myöskään "hyväksy seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten ottamista järjestönsä tai kirkon työntekijöiksi". Naisasialiitto katsoo Kansanlähetyksen sitoutuneen syrjiviin oppeihin toimiessaan kehittyvissä maissa, joissa YK:n jäsenjärjestöt ja ihmisoikeusjärjestöt samanaikaisesti ponnistelevat naisten ja vähemmistöjen ihmisoikeuksien parantamiseksi. Kehittyvissä maissa elävien naisten ja vähemmistöjen omat tasa-arvoliikkeet ovat mahdollisesti myös vaarassa heikentyä "syrjivän lähetystyön" seurauksena. Tämän uuden termin ansaan Espoon piispa Mikko Heikkakin meni niin, että loukku kolahti. Unionin tiedotteessa vaaditaan, että valtiovallan tulee lopettaa syrjivien asenteiden ja käytäntöjen levittämisen ja vahvistamisen rahoittaminen.

Järjestön vs. pääsihteeri Johanna Pakkasen mukaan kannanoton tarkoitus on herättää yhteiskunnallista keskustelua. Kovin hyvin se sopii yhteen myös muun kirkossa meneillään olevan syrjintäprosessin kanssa. Hän toteaa "koko järjestön olevan asiassa yhteisessä rintamassa", mikä lieneekin enemmän kuin varmaa. Lisäksi Paakkanen muistuttaa, että "Naisasialiitto aikoinaan kannatti uskonnollisesta sitoutumattomuudestaan huolimatta naispappeutta jo ennen sen toteutumista Suomessa". Tämä herättääkin kysymyksen, miksi - jos kerran halutaan olla uskonnollisesti sitoutumattomia? Nykyisellään se ei näytä siltä lainkaan. Tasa-arvokysymyksiä kirkon sisällä toistuvasti esilläpitänyt muun muassa Vantaan yhteisen kirkkovaltuuston jäsen Sari Roman-Lagerspetz on myös Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen.

Näin se homma etenee. Tähän samaan nousevaan trendiin kirkossa on jo aiemmin kiinnittänyt huomiota mm. dogmatiikan professori Miikka Ruokanen. Hän puolustaa voimakkaasti herätysliikkeiden asemaa kirkossa. Hän kysyykin Kotimaa-lehden kolumnissaan, onko konventikkeliplakaatin henki palaamassa kirkkoon? Niin kutsuttu konventikkeliplakaatti oli voimassa 1726-1869. Tuolloinhan kirkollinen puhdasoppisuus yhdistyneenä valtiokirkollisuuteen yritti kuristaa herätyskristillisyyden olemattomiin.

Ruokasen mukaan erityisesti suurissa seurakuntayhtymissä herätysliikkeiden ”syrjiminen näyttää vahvistuvan vaarallisesti”. Hänen mukaansa herätysliikkeisiin kuuluvilla kirkollisveron maksajilla olisi täysi oikeus odottaa, että tietty osa kirkon vero- ja kolehtituloista käytetään heidän kannattamansa nuorisotyön, evankelioimistyön, raamattuopetuksen tai lähetysjärjestöjen toiminnan tukemiseen.

- Ellei näin tapahdu, herätyskristityt voivat oikeutetusti kysyä, mitä mieltä on rahoittaa kirkkoa, joka ylenkatsoo heidät, dogmatiikan professori paukuttaa.

Taas on otettu askeleita tiettyyn suuntaan, mutta mihin?

Oikea istutus

Juttelin hiljattain erään nuoremman veljen kanssa seurakunnan istuttamisesta. Hän esitti minulle kysymyksen, tulisiko seurakuntia ollenkaan istuttaa? Uusi testamenttihan ei tästä mitään puhu. Esim. Paavali toteaa korinttilaisille, ettei hän tullut edes kastamaan, vaan julistamaan evankeliumia. (Ks. 1.Kor. 1:14-17.) Kastaminenhan voidaan hyvällä syyllä liittää erääksi seurakunnan peruskivijalaksi. Näin voimme sanoa, vaikka emme pitäisikään kastetta minään initaatioriittinä johonkin yhdistyspohjaiseen yhteisöön. Eihän se sitä olekaan, vaan liittämistä uskon kautta Kristukseen. (Ks. 1.Kor. 12:12-13.)

Vastaavasti Paavali sanoo kutsumuksensa olevan evankeliumin julistaminen ja tämä viittaa selvästi johonkin muuhun kuin jonkin toiminnan käynnistämiseen. Evankeliumissa on kyse Kristuksesta ja uskon syntymisestä Häneen. Ihminen pelastuu tämän kautta, ei minkään toiminnan, jossain käymisen tai johonkin kuulumisen kautta. Paavalin toiminta näyttäisi siis viittaavaan siihen, että on syytä istuttaa jotain muuta kuin sitä, mitä perinteisesti on ymmärretty seurakuntien istuttamistyöllä.

Älä siis istuta seurakuntaa, vaan istuta Kristus ihmisten sydämiin. Istuta heidän sisimpänsä maaperään Jumalan valtakunnan siemen. Jos ihmisestä tulee uskon kautta osallinen Kristuksesta, niin hän on osa sitä seurakuntaa, joka muodostaa Kristuksen ruumiin – ja näin myös paikallisella tasolla. Pelkkä seurakunnallistaminen ei auta mitään, koska jollei hänestä tule Jumalan lasta, niin kaikki muu on turhaa.

Kun toimit näin, niin seurakunta kasvaa automaattisesti tältä pohjalta ja tuottaa myös jatkossa samanlaista satoa. Jumalan seurakunnan sisin ei ole siinä, miten uskovat ovat organisoidut, autetut tai sitoutetut, vaan siinä, miten he seuraavat, rakastavat ja tottelevat Jeesusta. Kaikki muu on enemmänkin seurausta kuin syytä. Kaikki alkaa Sinun suhteestasi Jeesukseen – ”Kuka Jeesus on Sinulle?”

Usko huviksesi: tämä ei ole mitään semantiikkaa.

Apostolien teoissa näemme tämän mallin toiminnassa käytännössä. Opetuslasten evankelioinnin tuloksena ihmiset tulivat uskoon ja sitä kautta muodostui seurakunta. Seurakunnassa Jeesus on Päänä ja Hänen Henkensä innoittamana eri armolahjat toimivat, hengellinen vanhemmuus nousee esille ja seurakunta kasvaa. Seurakunta siis syntyy ikään kuin evankeliumin julistuksen kylkiäisinä. Teologisesti voisimme siis sanoa oikeaa kristologiaa seuraavan – ei ekklesiologia! – vaan missiologia.

Kun katsomme Apostolien teoista evankeliumin voittokulkua itäisen Välimeren alueella, niin aluksi huomio kiinnittyy seurakunnan kasvun mittaamiseen tarkkoina lukuina. (Ks. Apt. 2:41, 4:4, 5:14 ja 6:7.) Myöhemmin tuloksia mitattiinkin esim. sanomalla, että ”Herran sanaa levitettiin koko siihen maakuntaan” (so. Pisidia nyk. Turkin keskiosissa). (Ks. Apt. 13:49.)

Kun seurakunnan luonnollinen kehitys oli mennyt eteenpäin, voitiin todeta, että ”seurakunnat vahvistuivat uskossa ja uskovien määrä lisääntyi päivä päivältä” (Apt. 16:5). Tämä näyttäisi viittaavaan jonkinlaiseen (inhimillisesti katsottuna) hallitsemattomaan kasvuun, jossa ei ollut mitään keskitettyä johtoa, eikä kontrollia. Evankeliumi meni eteenpäin seurakuntalaisten toimesta – ei niinkään apostolien itsensä työn tuloksena. Lopulta seurakunnan kasvua mitattiin sillä, että parin kolmen vuoden aikana ”kaikki Aasian (maakunta nyk. Turkin länsiosissa) asukkaat, sekä juutalaiset että kreikkalaiset, saivat kuulla Herran sanan” (Apt. 19:10).

Kaikki tämä tapahtui aikana, jolloin Paavalin itsensä pääasiallinen vaikutus tapahtui Efesoksessa. Muuten evankeliumi levisi maakuntaan ja sen muihin kaupunkeihin (esim. Filadelfia, Laodikea ja Kolossa) muiden, kuin Paavalin toimesta. Esim. Epafraksen toiminnan tuloksena syntyi seurakunta Kolossaan (Kol. 1:7). Näiden kaupunkien uskovat eivät itse asiassa olleet koskaan nähneetkään Paavalia kasvokkain. (Ks. Kol. 2:1.) Se ei kuitenkaan ollut este evankeliumille.

Esimerkkinä tästä seurakunnan orgaanisesta kasvusta voidaan ottaa esille ilmeisesti kreikkalainen kaveri nimeltä Epainetos (Room. 16:5). Paavalin sanojen mukaan tässä oli kaveri, joka kirjaimellisesti oli ”Aasian ensi hedelmä Kristukselle”. Hän oli tullut uskoon sen kolmen vuoden ajanjakson alussa, jotka Paavali vietti Efesossa. Hän oli siis ollut uskossa enintään kolme vuotta, kun Paavali jo lähettää hänelle terveisiä – Roomaan.

Mitä ihmettä Epainetos Roomassa teki? Ehkä kyseessä on ollut nuori kaveri, joka oli yksinkertaisesti lähetetty kotiseudultaan Aasiasta suurelle pääkaupunkiseudulle tekemään hengellistä työtä. Ehkäpä Paavali tässä Roomalaiskirjeen 16. luvussa lähettääkin terveisiä seurakuntaverkoston johtajille eri puolilla tuota isoa metropolia. Nämä seurakunnat kokoontuivat kodeissa (esim. Room. 16:5) ja verkoston malli oli hajautettu ja toiminta-ajatus levittää evankeliumia pääkaupunkiseudulla. Ehkä Epainetos oli yksi tällaisen kotona kokoontuvan verkostoseurakunnan vetäjistä?

Virtanen futismatsissa

Virtanen istui kakkosdivarin futismatsissa, tällä kertaa katetun katsomon puolella, kun oli niin sateista. Normaalisti hän viihtyi paremmin aurinkokatsomon puolella, mutta nyt asetti keli omat rajoituksensa. No, olihan täällä paremmat istuimet ja ympärillä ottelutolkulla paikallista futistietämystä, kun monet entiset sarjajyrät, valmentajat ja muut seura-aktivit tykkäsivät istuskella täällä puolella. Miten sitä sanottiinkaan? Että parhaat valmentajat ja pelaajat istuvat aina katsomon puolella. Ehkäpä juuri sen tähden hän viihtyi paremmin ns. tavallisen kansan keskellä.

Peli sinällään oli viihdyttävä, mutta vaikea kotijoukkueelle. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, totesi Virtasen kahdeksankymppinen isäukko usein näitä matseja katsellessaan. Vastustaja roikkui sarjataulukossa viimeisenä ja kotijoukkue toisena, joten asetelmat otteluun olivat selvät. Ehkä juuri se tekikin matsista niin vaikean kotijoukkueelle, jossa monia Virtasellekin tuttuja nuoria miehiä pelasi. Kotijoukkue ei nimittäin meinannut millään saada aikaiseksi maalia, vaikka poikkipuut kolisivat ja pallot viuhuivat ohi pystytolppien - väärältä puolelta. Vastustajan siilipuolustus kun piti kuin pitikin ja sitten kävi niin kuin niin kovin usein tällaisissa matseissa käy. Nopean vastahyökkäyksen päätteeksi vierasjoukkue onnistui ujuttamaan pallon lähes toimettomana muuten seisseen kotijoukkueen maalivahdin taakse. Tämän jäädessä harmistuneena potkimaan maalitolppaa vierasjoukkue kokoontui juhlimaan maalia.

Tämän jälkeen paine vierasjoukkueen maalilla kasvoi entisestään. Kulmurit, sivurajaheitot ja vapaapotkut seurasivat toisiaan ja näytti olevan vain ajan kysymys, kunnes kotijoukkue saisi värkätyksi ensin tasurin ja sitten voittomaalin. Peliä oli jäljellä varttitunti kun kotijoukkueella oli taas kulmapotkutilanne hyökkäyspään oikeasta kulmasta. Tämäkin tilanne missattiin niin kotiyleisön, vaihtopenkin kuin kenttäpelaajienkin harmiksi ja taas vierasjoukkue näytti olevan lähempänä arvokkaita kolmea sarjapistettä. Jälkitilanteessa eräs kotijoukkueen nuori pelaaja sitten ylireagoi harmistustaan ja tönäisi voimakkaasti vierasjoukkuueen puolustajaa seurauksena suora punainen kortti ja ulosajo.

- Katos mitä nyt seuraa, Virtanen tokaisi vieressään istuvalle puolitutulle kaverille. Tämä oli näitä futismatsin kairoshetkiä, jolloin ottelun suunta ja painopiste voisi kääntyä mihin suuntaan hyvänsä. Erittäin opettavaisia hetkiä seurata syrjästä.

Ulosajettu pelaaja lähti kävelemään pää painuneena kohti omaa vaihtopenkkiä. Kotijoukkueen valmentajasta näki hyvin mitä tämän päässä liikkui kun hän seurasi tilannetta. Varmasti teki mieli antaa palautetta hölmösti käyttäytyneelle pelaajalle, jonka takia koko muu joukkue kärsi. Virtanen tunsi sympatiaa valkkua kohtaan, koska tiesi kotijoukkueessa olevan monia nuoria, nopeasti kehittyviä pelaajia, joilla oli kuitenkin liian iso ego, eivätkä hermot aina pysyneet kontrollissa.

- Pitäisköhän sille antaa nyt vähän palautetta? arveli eräs lähellä istuva kotiseuran toimihenkilö.

- En usko, että kannattaa. Luulen, että hän saa ihan tarpeeksi palautetta pelin jälkeen kopissa. Virtanen totesi yskantaan.

Kotijoukkueen valmentaja ei mitenkään reagoinut ulosajettuun pelaajaan (mikä ehkä olikin riittävä rangaistus tuossa tilanteessa), vaan keskittyi antamaan ohjeita muulle joukkueelle, erityisesti puolustajille. Nyt piti pitää pää kylmänä ja keskittyä omaan peliin, kuten futislatinan alkeissa kuuluu sanoa.

No, loppujen lopuksi peli päättyi tasapeliin 1-1, kun eräs toinen nuori lupaus sai tasoitettua pelin minuutti ennen täyttä peliaikaa. Eli kaikki poistuivat paikalta jotakuinkin tyytyväisinä, olihan nähty ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita”. Kotimatkalla Virtanen ei voinut olla miettimättä, miten homma etenisi tämän jälkeen. Virtanen arvosti kotijoukkueen valmentajaa, joka oli hienosti osannut hillitä itsensä ja keskittyä olennaiseen. Johtaminen tiukoissa tilanteissa, kovan hermopaineen alla toi esille johtajan ja valmentajan todellisen laadun ja luonnon. Palautteen antamiselle oli hyvä antaa oma aikansa ja paikkansa, eikä sitä saanut tehdä suutuspäissään ja kaikkien kuullen. Katsomosta poistuessaan Virtanen kuuli jonkun kotiseuran kannattajista sanovan jotain ”pojan ottamisesta luokalle”, tarkoittaen kopissa tapahtuvaa valmentajan isällistä puhuttelua kotijoukkueen kuumakallelle.

Kotitietä ajellessaan Virtanen ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan tilannetta kotijoukkueen pukukopissa. Oppirahat olisi maksettava ja kukko joskus kynittävä, jotta nuoresta höyrypäästä saataisiin jalostettua hyvä pelimies, joka ei vähästä hätkähdä ja jonka hermo tiukassa paikassa pitää. Samaan aikaan Virtasen mieleen nousi muuan tapahtuma, jota ajatellessa nyt saattoi jo hymyillä, mutta joka silloin, noin 35 vuotta sitten oli ollut kova paikka. Silloin myös Virtanen ”oli otettu luokalle”.

Virtanen oli ollut nuori uskonveli, innokas ja palava niin että rätisi ja kipinät lentelivät ympärille, noin kuvaannollisesti puhuen. Eikä se nyt kaikki aina niin vertauskuvallistakaan ollut, vaan monet aidosti innostuivat uskonasioista ja kiinnostuivat Jumalasta Virtasen ja kumppaneiden palavuuden takia. He olivat karismaattisia niin Uuden testamentin tarkoittamassa mielessä kuin muutenkin persoonaltaan, mikä näkyi heidän ympärillään parveilevien uskonsisarten lukumäärässä. Heillä oli valtava intoa lukea Raamattua ja rukoilla ja heidän evankelioimisintonsa oli vaikuttavaa. Heillä oli vilpitön usko siihen, että Jeesus tulisi hyvin pian ja jo tämän sukupolven aikana koko maailma voitettaisiin Kristukselle.

Kuitenkin samaan aikaan tuohon Virtasen & co touhuun liittyi paljon lihallista mieltä, oman itsensä korottamista ja hengellistä ylpeyttä. He kuvittelivat olevansa valiojoukko, ”the chosen ones” ja maan nuorten hengellinen eliitti. Monet jopa myönsivät suoraan tämän olevan asiantila ja pitivät oikeutenaan ja velvollisuutenaan aina tilanteen tarjoutuessa ojentaa muita, mielestään vähemmän palavia uskonveljiä ja –sisaria.

Virtanen oli tuohon aikaan erään raamattukoulun kevätkurssilla ja jo lyhyessä ajassa kerännyt siellä mainetta lupaavana voimaveljenä (tämä noin hengellisesti ymmärrettynä). Hän suhtautui myös hyvin kriittisesti raamattukoulun hengelliseen perintöön ja piti sitä aika paljon, jos ei nyt kuolleena, niin ainakin ”vanhana viininä”. Tämän näkemyksensä Virtanen usein sen kummemmin miettimättä toi esille, varsinkin omille opetuslapsilleen, joita oli lyhyessä ajassa kerännyt raamattukoululaisten joukosta. Erään viikoittaisen iltatilaisuuden jälkeen Virtasen eteen sitten oli yllättäen istunut eräs raamattukoulun opettajista, tuolloin nelissäkymmenissä ollut mies, joka muitta mutkitta oli kysynyt Virtaselta tiukasti:

- Miksi sinussa on tuo vastahenki?

Kysymys oli kerta kaikkiaan saanut Virtaselta jauhot suuhun ja lyönyt jalat alta (ei siinä perinteisessä karismaattisessa mielessä, vaan ennen kaikkea henkisesti). Hän joutuikin nyt ensimmäistä kertaa perustelemaan omia näkemyksiään ja asenteitaan jollekulle sellaiselle, jonka hengellinen kasvu ja arvovalta tuntuivatkin olevan jossain korkealle puiden latvojen yläpuolella hänen pensasmaiseen, villiin kasvustoonsa nähden. Yhtäkkiä tuosta tavallisesta kansankirkon pastorista kuoriutuikin ulos Jumalan sotaurho ja paimen, joka oli valmis sauvallaan näpäyttämään omille teilleen tempoilevaa karitsaa. Tuossa kohtaamisessa oli jotain sellaista, mitä vastaan ei käynyt väittäminen.

Tuosta keskustelusta oli sitten alkanut Virtasen kohdalla hengellinen kasvuprosessi, josta seurasi ymmärryksen kasvu ja näkökentän laajeneminen. Hengen luomaa uutta elämää oli muuallakin kuin vain heidän oman pienen piirinsä sisällä. Jotkut muutkin olivat jo ennen heitä oivaltaneet joitain oleellisia totuuksia Jumalan Sanasta. Kaikki ei ollutkaan yksin heidän varassaan. Se oli ollut Virtasen kohdalla sellainen ”pojan luokalle ottaminen”, jonka seurauksena Virtasesta löytyi ihan uusia puolia suhteessa aiempaan kristilliseen perintöön ja toisiin yhteisöihin kuuluviin uskoviin. Ei se välttämättä tarkoittanut sitä, että hän olisi ajatellut kaikesta samalla tavoin kuin nämä kirkolliset piirit (tai edes tuo hänen ”valmentajansa”), mutta hän alkoi pikku hiljaa näkemään oman aiemman hengellisen ylpeytensä ja kovan asenteensa toisiin nähden. Se, mikä kentällä näytti nuoren pelaajan lupaavilta kyvyiltä, näkyikin katsomoon vain tuittuilemisena ja turhana kukkoiluna.

Kotipihaan kurvatessaan Virtanen saattoi sanoa hyvillä mielin olevansa kiitollinen ”luokalle ottamisesta”. Aivan niin kuin tuo äsken kesken pelin kentältä ulos lentänyt nuori lupaus ei enää sillä kaudella uusinut töppäilyjään (muuten hänellä kyllä oli vielä paljon kasvunvaraa edessään), vaan oppi pelaamaan omalle joukkueelleen, niin Virtanenkin pikku hiljaa (tosiasiassa: vuosien mittaan) oppi ajattelemaan laajemmin, Jumalan valtakunnan etu mielessään.

Kotisaunan lauteilla Virtasen mieleen pätkähti vielä karmaiseva ajatus hengelliseen ylpeyteen liittyen: miten paljon edellisten polvien hengellistä hyvää heitettiinkään hukkaan, kun asenne oli väärä ja ylpeys sokaissut silmät. Kun se ei muotonsa puolesta ollutkaan uutta ja (post)modernia, niin ei siinä olevaa Jumalan tarkoittamaa siunaustakaan otettu vastaan, vaan ”lapsi meni pesuveden mukana”. Näin kävi nykyäänkin valitettavan usein.