Kun seuraa kirkollista kehitystä niin ei voi välttyä miettimästä, miten varautua tulevaisuuteen. Kuten olen jo aiemmin väsyksiin asti tolkuttanut, niin sanon vieläkin, että nykyinen kirkollinen hajaannus avaa raamattu-uskolliselle kristitylle tiettyjä uusia ja ennen arvaamattomia toimintamahdollisuuksia kirkon piirissä. Kun ääripäät kärjistyvät, rintamalinjat selkiytyvät. Kun on tarpeeksi pimeää, niin valokin näkyy kirkkaammin. Luterilaisen yhtenäiskulttuurin vedellessä viimeisiään tilanteesta löytyy herätyskristityn kannalta yllättävän paljon hyviä puolia.Jotta tilanne olisi riittävän sekava, niin kirkon johdon ongelmana eivät ole vain raamattu-uskolliset piirit, vaan kirkon ovi käy tiuhaan vähän joka suunnassa. Kirkon johtokin on viime aikoina herännyt huomaamaan sen, että myöhäismodernin urbaanin ihmisen uskonnollinen etsintä ei mitenkään ensisijaisesti ja automaattisesti kanavoidu kirkon suuntaan. Uudet uskonnot, vanha pakanuus ja ennen kaikkea näiden (tai periaatteessa minkä tahansa) sekoittaminen keskenään ovat tutkimusten mukaan tyypillisiä toimintavaihtoehtoja.
Tavallaan tässäkin on kyse eräänlaisesta protestista vallitsevalle uskonnolliselle instituutiolle (joka voi toki olla mikä muukin kuin vain evl. kirkko). Yhtä kaikki liipasimella on länsimaisen elämäntavan pinnallisuus, kulutuskeskeisyys ja sen materialistiset arvot. Näille etsitään vaihtoehtoja ja merkkinä tästä trendistä pakanauskonnot ovat yleistyneet 2000-luvulla. Uskonnolliselle kokemukselle ja hurmiolle (jopa hurmokselle) on tilausta tämänpuoleisuuden kanssa kipuilevalle nykyihmiselle, eikä lääke siihen tunnu löytyvän kuivan rapsakoista kirkon menoista.
Luterilaisten herätysliikejärjestöjen piirissä on jo pitempään (ja etenkin Timo Rämän viime kesäisen linjapuheen jälkeen) vannottu tiukasti sekä yhteistoiminnan kuin myös jumalanpalvelusyhteisöjen nimiin. Nämä toimivat tällä hetkellä monella paikkakunnalla paikallisen evl. seurakunnan yhteydessä, mutta tilanteen niin vaatiessa ne voitaisiin melko kätevästi irrottaa omiksi toiminnallisiksi kokonaisuuksikseen eri toimintamuotoineen, vastuunkantajineen ja ohjelmistoineen. Vain rahoitus olisi iso kysymysmerkki tuossa uudessa (ehkä joitakin jopa houkuttavassa) tilanteessa.
Maastamme löytyy kuitenkin lukuisia kristillisiä yhteisöjä, joilla on pitkällinen kokemus tämän kaltaisen toiminnan pyörittämisestä ilman verotuloja ja upporikkaan kirkkolaitoksen turvallista selkänojaa. Heiltä varmaan löytyy yllin kyllin asiantuntemusta ja konsulttiapuja uudessa tilanteessa toimimiseen. Toisaalta juuri tämä kuvio paljastaa koko jumalanpalvelusyhteisö-ajatuksen suuren ongelman. Siinä ei ole mitään uutta, eikä siinä ole ajan vaatima relevanssia. Sitä on jo pyöritetty tässäkin maassa vuosikymmeniä, jopa niin että monet vanhoihin rakenteisiin kyllääntyneet yhteisöt koko ajan miettivät ratkaisua perinteisen sapluunan toimimattomuuteen.
Jumalanpalvelusyhteisö-ajatus ei siis oikeasti edusta mitään vaihtoehtoa. Ei vaikka siinä kuinka voitaisiin ja haluttaisiin nähdä jotain sellaista kotoista pelastajaa, jolla evl. herätyskristityt voitaisiin tavoittaa ja turvallisesti ohjata vihreille laitumille ja virvoittavien vetten tykö ulos yhä kireämmäksi käyvästä kirkollisesta baabelista. Siinä tullaan auttamatta jälkijunassa, eikä sillä ole mitään tekemistä tulevaisuuden kanssa.
Jos nimittäin ajatellaan ilmapiirin ja arvo- ja asenneilmaston maassamme yhä enemmän tulevaisuudessa kiristyvän ja taloudellisten ja muiden painostuskeinojen kovenevan, niin tarvitsemme uudenlaista ajattelua ja uutta toimintatapaa. Joku voisi kutsua sitä uudeksi seurakuntakulttuuriksi ja tavallaan se on sitä. Tarvitsemme uutta avoimuuden seurustelu- ja kommunikointikulttuuria kristittyjen kesken. Kun tästä puhuu ihmisten kanssa, niin aina välillä kuulee sanottavan, että "onhan meillä pienryhmiä" tai että "meillä aletaan nyt panostaa solutoimintaan" jne. No, tämähän on tietysti sinällään ihan hyvä suuntaus (ja mitäpä muutakaan tuossa tilanteessa voitaisiin tehdä?), mutta pitemmän päälle tämä ei riitä. Tarvitsemme ennen kaikkea ajattelutavan muutosta, emme niinkään metodista kikkailua.
Esiin nousee kysymys mustekalasta ja meritähdestä: olisiko syytä hajauttaa organisaatioita ja rakentaa ennemmin versomaista verkostoa kuin hierarkkista pyramidiä? Monet perinteiset seurakunnat ja herätysliikejärjestöt muistuttavat niin rakenteeltaan kuin toimintatavoiltaankin perinteistä mustekala-mallia. Mustekala kykenee kasvattamaan poikkileikatun lonkeronsa tilalle uuden samanlaisen, mutta jos sen pää vahingoittuu, niin sen toimintakyky on mennyttä. Tämän tähden ne eivät tule pärjäämään tulevaisuudessa, koska ne ovat alttiimpia erilaisille taloudellisille tai median harrastamille painostuskeinoille. Erityisen haavoittuvia ne ovat suoranaisten vainojen kohdatessa niitä.
Hajautetun verkostomaisen seurakuntamallin kasvun näemme toiminnassa Apostolien teoissa. Näistä varmaan jossain vaiheessa myöhemmin lisää, mutta jo tässä vaiheessa voidaan todeta UT:sta löytyvän vain tämän kaltaisia seurakuntamalleja ja -rakenteita. Ne muistuttavat niin olemukseltaan kuin toiminnaltaan enemän meritähteä kuin mustekalaa. Meritähtihän kykenee, ei vain kasvattamaan poikkileikatun sakaransa tilalle uuden, vaan myös tuosta poikkileikatusta sakarasta kehittyy uusi samanlainen meritähti (jolla myös on tuo poikkeuksellinen kyky moninkertaistaa itseään loputtomiin).
Suosittelemme vilpittömästi luterilaisille veljillemme ja sisarillemme siirtymistä kevyempään, hajautettuun seurakunnalliseen rakenteeseen. Keskitetyn organisaatiomallin (so. mustekala) vahvuuksia ovat tietenkin nopeampi paikkakunnallinen näkyvyys ja helppous ihmisten samastua siihen, kuulua joukkoon. Mutta pitkässä juoksussa hajautettu verkosto (so. meritähti) tulee halvemmaksi, tuottaa helpommin satoa ja ennen kaikkea kestää erilaisia painostuskeinoja ja suoranaisia vainoja paremmin, koska se ei ole niin haavoittuva ulkopuolisen uhan suhteen.
Neil Cole ottaa mielenkiintoisessa kirjassaan Church 3.0 esille kaksi historiallista esimerkkiä näistä kahdesta mallista ja niiden toimivuudesta/toimimattomuudesta. Sekä Venäjällä että Kiinassa tapahtui 1900-luvulla kommunistinen vallankumous. Molemmat olivat verisiä ja sisällissodanomaisia, joiden yhteydessä kirkot suljettiin, ulkomaiset hengellisen työn tekijät karkotettiin, kirkon tulot katkaistiin ja kirkon johtajat pidätettiin.
Venäjällä kirkko toimi keskiteysti ja jumalanpalveluselämä keskittyi kirkkorakennuksiin yms. Siellä syntyi noin 70 vuoden kommunistisen vallan seurauksena valtava hengellinen tyhjiö ja kylmän sodan lakattua kristinuskosta ja sen mukaisesta elämästä ei ollut jäljellä paljoakaan. Kiinassa taas hengelliset johtajat (kuten esim. Watchman Nee) olivat varautuneet muuttuvaan tilanteeseen hyvissä ajoin etukäteen varustamalla verkostomaisen seurakuntarakenteen toimimaan kodeissa, työpaikoilla ja ylipäätään maan alla. Kun Kiinan tilanne alkoi pikku hiljaa vapautua (mitä se ei toki ole vieläkään kokonaan), Kiinan seurakunta oli voimissaan. Ilman kirkkorakennuksia, verotuloja tai ulkomaisia lähetystyöntekijöitä, omat johtajansa vankiloissa ja työleireillä seurakunta kasvoi kasvamistaan. Nykyisin Kiinan kristittyen määrä (erityisesti kotiseurakuntaliikkeiden piirissä) lasketaan ennemmin sadoissa kuin kymmenissä miljoonissa. Joskus v. 1949 tienoilla määräksi arveltiin parisen miljoonaa.
Pääpaino siis ennemmin raamatullisiin periaatteisiin ja prioriteetteihin kuin vaikkapa organisatorisiin, taloudellisiin tai traditiosta nouseviin. Hierarkkisen johtajuuden tilalle on tultava läpinäkyvyys ja keskinäinen tilivelvollisuus. Tämä on hajautetun verkostomaisen seurakuntamallin elinehto. Kyse on Kristuksen läsnäolosta Henkensä kautta, ei ohjelmista, toiminnasta tai palavereista. Kristinusko on aina löytänyt parhaan kasvupohjansa marginaaleista. Vastaavasti se on yleensä toiminut hyvin huonosti tullessaan osaksi jotain tämän maailman valtavirroista. Hänen kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta. Kaikki herätysliikkeet ovat alussa olleet protestiliikkeitä, eivät etuoikeutettuja kirkollisia piirejä. Tulevaisuudessa on ensiarvoisen tärkeää pitää rakenteet matalana ja joustavana.
Mikä estää elämästä Raamatun ilmoittamaa srk:n elämää? En ole löytänyt enkä kuullut vastaukseksi muuta kuin itsekkäitä ja muita syvältä olevia perusteluja.
ReplyDeleteRaamatun malli ja opetus asioista on hyvin yksinkertainen. Siinä on se "puute", että se ei jätä paljonkaan mahdollisuuksia ihmisen omalle pätemiselle ja muille omien salattujen tarkoitusperien toteuttamisille. Siksi se ei kelpaa ihmisille.
Minulla on se vakaa käsitys, että Jumala ottaa pois uskovilta uskonnolliset turvarakenteet, mutta on helpompi, jos luovutaan niistä vapaaehtoisesti. On syytä heittää pois uskonnon harjoittaminen ja tyytyä seuraamaan elävää Jeesusta.
Kari Kngshrj
Karin kommenttia hieman tarkentaen voisi sanoa, että eräs iso syy markkinoimani hajautetun srk-mallin epäsuosioon on uskovien passiviinen jämähtäminen vauva-asteelle. Ei edes haluta kasvaa hengelliseen vanhemmuuteen ja ottaa vastuuta nuoremmista uskovista. Näin nimenomaan ns. maallikkotasolla. On monesti helpompaa jäädä passiivisen rivisrk:laisen asemaan ja rooliin, jossa pastori tmv. on se, joka tekee kaiken puolestasi: tutkii sanaa ja jakaa, julistaa ja opettaa sitä muille, rukoilee puolestasi ja loppupelissä jopa uskoo puolestasi.
ReplyDeleteToisaalta keskitetyssä hierarkkisessa srk-rakenteessa, joka yleisesti on käytössä ns. perinteisissä kirkko- ja seurakunnissa, tähän ei tajoudu aina edes mahdollisuuksia. Esteeksi tulevat muodolliset koulutus- ja pätevyysvaatimukset, statukseen ja jopa reviirimustasukkaisuuteen liittyvät ongelmat.
Siinä olen Karin kanssa samaa mieltä, että "Jumala ottaa pois uskovilta uskonnolliset turvarakenteet, mutta on helpompi, jos luovutaan niistä vapaaehtoisesti." Meidän on vain yksinkertaisesti opeteltava elämään ikään kuin näitä haittaavia rakenteita ei olisikaan. Samaan hengenvetoon on sanottava myös se, että on oltava myös valmis maksamaan hinta siitä, että näin menettelee, koska väistämättä - valitettavasti! - tulemme näin tehdessämme tallomaan joskus jonkun hengellisile liikavarpaille.