- Mutta voin kuvitella, että sekin olisi mahdollista. Pitää vain puolin ja toisin katsoa, mitkä ovat sellaiset pyhät toimitukset, joita ei voi toisen tiloissa tehdä, Askola sanoo Helsingin Sanomille.
- Luulen, että se olisi monelle kirkossa outo asia. Mutta itse ajattelen, että kirkon tehtävä on luoda tilaa kohtaamiselle. Moniin meidän tilaisuuksiin voisi yhä useammion kutsua myös islamilaisia mukaan keskustelemaan. Vieraanvaraisuus kuuluu kristinuskoon: oveni ovat auki, sydämeni on ennakkoluulottomasti auki, ja joskus myös kukkaronnyörini ovat auki, hän jatkaa.
Tämä Askolan kristinuskoon oikeutetusti liittämä asia ei vain koske kaikkia. Samaan aikaan kirkossa näet kuuluvat toisenlaisetkin äänenpainot. Kun toisille näytetään vihreää valoa, toisille taas punaista. Vanha lainalaisuus "kun toiselle kumarrat, niin toiselle pyllistät" käy toteen. Esimerkkinä tästä kirkkohistorian dosentti, herätysliikeasiantuntija ja pastori Esko M. Laine ottaa kantaa Kotimaa-lehdessä kirkossa käytävään keskusteluun herätysliikkeiden asemasta. Hän väittää mielipidekirjoituksessaan, että herätysliikkeet ovat "omaksuneet klassisesta kristinuskosta poiketen itselleen kirkon tehtäviä ja alkaneet vaatia, että kirkko tukee tätä". Dosentti käy läpi herätysliikkeiden ja kirkon suhteiden historialliset päävaiheet ja päätyy lopuksi kysymään kenen etu on, että "herätysliikkeet ovat muuttuneet teini-ikäisiksi käenpoijiksi kirkossa". Laineen mukaan herätysliikkeiden pitäisikin palata omimpaan identiteettiinsä eli yksinkertaiseen evankeliumiin ja liikkeiden omiin virsiin pitäytyviksi seuraliikkeiksi.
Samoin Naisasialiitto Unioni paheksuu, että Suomen valtio rahoittaa lähetystyötä, joka on heidän näkemyksensä mukaan ristiriidassa tasa-arvo - ja yhdenvertaisuusperiaatteiden kanssa. Järjestön mukaan ulkoasiainministeriö myönsi viime vuonna 470 000 euroa kehitysyhteistyövaroja Suomen evankelisluterilaiselle Kansanlähetykselle (SEKL). Opetusministeriö taas myönsi 1,33 miljoonaa euroa SEKL:in ylläpitämälle ja sen periaatteisiin sitoutuvalle Kansanlähetysopistolle. Vyörytys jatkuu siis eri rintamalohkoilla.
Naisasialiitto Unioni pitää ongelmallisena, että SEKL:in mukaan "naisten tulee olla alamaisia miehille perheessä ja seurakunnassa". Unioni katsoo järjestön vastustavan naispappeutta ja kehottavan jäseniään ja työntekijöitään kieltäytymään jumalanpalvelusyhteistyöstä naispappien kanssa. Kansanlähetys ei Naisasialiiton tulkinnan mukaan myöskään "hyväksy seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten ottamista järjestönsä tai kirkon työntekijöiksi". Naisasialiitto katsoo Kansanlähetyksen sitoutuneen syrjiviin oppeihin toimiessaan kehittyvissä maissa, joissa YK:n jäsenjärjestöt ja ihmisoikeusjärjestöt samanaikaisesti ponnistelevat naisten ja vähemmistöjen ihmisoikeuksien parantamiseksi. Kehittyvissä maissa elävien naisten ja vähemmistöjen omat tasa-arvoliikkeet ovat mahdollisesti myös vaarassa heikentyä "syrjivän lähetystyön" seurauksena. Tämän uuden termin ansaan Espoon piispa Mikko Heikkakin meni niin, että loukku kolahti. Unionin tiedotteessa vaaditaan, että valtiovallan tulee lopettaa syrjivien asenteiden ja käytäntöjen levittämisen ja vahvistamisen rahoittaminen.
Järjestön vs. pääsihteeri Johanna Pakkasen mukaan kannanoton tarkoitus on herättää yhteiskunnallista keskustelua. Kovin hyvin se sopii yhteen myös muun kirkossa meneillään olevan syrjintäprosessin kanssa. Hän toteaa "koko järjestön olevan asiassa yhteisessä rintamassa", mikä lieneekin enemmän kuin varmaa. Lisäksi Paakkanen muistuttaa, että "Naisasialiitto aikoinaan kannatti uskonnollisesta sitoutumattomuudestaan huolimatta naispappeutta jo ennen sen toteutumista Suomessa". Tämä herättääkin kysymyksen, miksi - jos kerran halutaan olla uskonnollisesti sitoutumattomia? Nykyisellään se ei näytä siltä lainkaan. Tasa-arvokysymyksiä kirkon sisällä toistuvasti esilläpitänyt muun muassa Vantaan yhteisen kirkkovaltuuston jäsen Sari Roman-Lagerspetz on myös Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen.
Näin se homma etenee. Tähän samaan nousevaan trendiin kirkossa on jo aiemmin kiinnittänyt huomiota mm. dogmatiikan professori Miikka Ruokanen. Hän puolustaa voimakkaasti herätysliikkeiden asemaa kirkossa. Hän kysyykin Kotimaa-lehden kolumnissaan, onko konventikkeliplakaatin henki palaamassa kirkkoon? Niin kutsuttu konventikkeliplakaatti oli voimassa 1726-1869. Tuolloinhan kirkollinen puhdasoppisuus yhdistyneenä valtiokirkollisuuteen yritti kuristaa herätyskristillisyyden olemattomiin.
Ruokasen mukaan erityisesti suurissa seurakuntayhtymissä herätysliikkeiden ”syrjiminen näyttää vahvistuvan vaarallisesti”. Hänen mukaansa herätysliikkeisiin kuuluvilla kirkollisveron maksajilla olisi täysi oikeus odottaa, että tietty osa kirkon vero- ja kolehtituloista käytetään heidän kannattamansa nuorisotyön, evankelioimistyön, raamattuopetuksen tai lähetysjärjestöjen toiminnan tukemiseen.
- Ellei näin tapahdu, herätyskristityt voivat oikeutetusti kysyä, mitä mieltä on rahoittaa kirkkoa, joka ylenkatsoo heidät, dogmatiikan professori paukuttaa.
Taas on otettu askeleita tiettyyn suuntaan, mutta mihin?
Surullista luettavaa, Timo. Rukoilen luterilaisten sisarusteni puolesta, vain Jumalan väliintulo voi muuttaa heidän kirkkonsa suuntaa.
ReplyDeleteSamoin teen minäkin, Cai. Heitä on lähipiirissäni paljon. Kirkon nykyinen kehitys ei kuitenkaan ole mikään sattuma, eikä edes yllättävä juttu. Olen seurannut kirkon tilannetta jo 70-luvun puolivälistä ja hyvin läheltäkin (esim. kirkon työntekijänä). Jälkiviisaasti voidaan näitä kehityksen alkeita sanoa olleen nähtävissä jo tuolloin. Tässä suhteessa en siis ole kovin toiveikas. Luulen, että seuraavan puolen vuoden - vuoden periodilla tulemme näkemään tämän kehityksen vain voimistuvan ja polarisoituvan entisestään.
ReplyDeleteTämä poikii todennäköisesti myös uusia ja yllättäviäkin tilaisuuksia toimia kristillisten arvojen pohjalta kirkon kentässä. Ehkä tulevaisuuden lähetyskenttämme onkin siis kirkon piirissä?