Elämä on

Eilen oli koolla Siikaniemessä väkeä eri puolilta Suomea ja mietimme yhdessä orgaanisen seurakunnan elämään liittyviä juttuja. Näyttää siltä kuin maailmanlaajasti, USA:sta alkaen olisi menossa buumi, jossa uskovat enenevässä määrin luopuvat institutionalisoituneesta kristinuskosta ja hakeutuvat pienempiin, lähempänä toisiaan eläviin ryhmiin, jossa he voivat kokea yhteyttä ja elää todeksi uskoaan eri tavalla kuin massakokouksissa. On selvää, että jos ja kun kirkkokunnalliset ylärakenteet alkavat murtua, niin tilalle tulee jotain muuta. Suosittelen tilalle Kristuksen koko ruumiin yhteyden harjoittamista oman paikkakunnan tasolla. Seurakunta on UT:n mukaan aina ensisijaisesti paikallinen uskovien yhteisö. Ajattelepa vaikka Paavalin kirjeitä, jotka oli osoitettu aina jonkun kaupungin koko seurakunnalle. Uskovien (so. Kristuksen seurakunnan) tehtävänä on seisoa kaupungin porteissa ja harjoittaa esirukousta oman kotipaikkakuntansa puolesta.

Toisin sanoen, kokous- ja toimintakeskeisyydestä elämäkeskeisyyteen. Aidossa yhteydessä on pakko olla itse läsnä, jotta homma pelaisi. On oltava valmis myymään nahkansa, enkä tarkoita nyt sen "myymistä mahdollisimman kalliisti", vaan yksinkertaisesti sitä, että yhteys on aitoa, kun minä olen aito ja läsnä, enkä vain paikalla. Kyse on elämään opettelusta Kristuksen ruumiin jäsenenä. Olet seurakuntaruumiin jäsen 24/7, et vain jonkun kokouksen, seremonian tai toiminnan ajan.

Yhdessä syöminen, kaikenlaisten elämään kuuluvien asioiden jakaminen, ylistys, rukous ja toinen toistemme palveleminen - tästä on kyse. Valitettavan usein ns. kotiseurakuntaympyröissäkin törmää siihen, että ollaan menty yli siitä, missä aita on matalin. Se perinteinen kokoussapluuna on vain siirretty pyörimään jonkun olohuoneeseen. Jos tältä pohjalta sitten ajatellaan, että "ollaan luovuttu baabelista" tai "poisopittu konstantinolaisesta paradigmasta", niin kukaan ei voisi pettää itseään pahemmin.

Tässä mielessä eilisen parasta antia edusti kolmen nuoremman kaverin jakamat kokemukset siitä, miltä tuntui jakaantua isommasta yhteisöstä kolmeen pienempään ryhmään, opetella elämään läheisemmässä yhteydessä toistensa kanssa ja muutenkin luopua perinteisestä ajattelusta, jossa vain yhteinen viikottainen kokoontuminen on se seurakunta. Kavereiden rehellisyys ja avoimuus puhutteli ja oli esikuvallista meille vanhemmille. Huomaan usein ihailevani 20-30v. nuorten aikuisten ennakkoluulottomuutta ja avoimuutta uusille jutuille. Siinä on jotain sellaista tuoreutta, mitä itsekin kaipaan. Aika ajoin on hyvä sekottaa pakka oikein kunnolla ja alkaa kysellä Jumalan johdatusta siltä pohjalta.