Vanhojen nuorten tapaaminen

Olimme eilen vaimoni kanssa Jovin 50v.-nuorten illassa. Mukana paljon vanhoja (so. yli 50v.) tuttuja kultaiselta 70-luvulta. Ai miten niin kultaiselta? No, kun aika kultaa muistot...

On nimittäin jännä nähdä, miten lähes tulkoon jokainen meistä tutkailee menneisyyttään nykyhetkestä käsin ja antaa sille tämän päivän prosesseista, väännöistä, kiitosaiheista tai mistä muusta hyvänsä sisältöjä ja tulkintoja, joita sillä hetkellä joskus v. -75 ei takuulla ollut. Tämä tuli kyllä esille monissa muistelopuheenvuoroissa tuon illan aikana, enkä tiedä tehdäänkö sillä aina oikeutta historialle. Nykypäivän jälkiviisas nenännyrpistely tai etusormen heristely ei aina edusta aikuisuutta (varsinkaan hengellistä sellaista).

Kirjoitan tätä sunnuntai-iltana. Joku kysyi aionko piankin laittaa jotain blogiin tuosta eilisillasta ja vastasin, että siihen saattaa mennä aikaa. No, tässä sitä nyt ollaan. Kuitenkin monenlaiset tunteet ja ajatukset ovat pinnassa. Viime yönä aika monet vanhat jovilaiset kolistelivat meidänkin vanhassa rintamamiestalossamme. En puhu nyt mistään konkreettisesta "kolistelusta" (mistään "kummittelusta" puhumattakaan), vaan noin vertauskuvallisesti. Kun yhtäkkiä tapaa ison liudan ihmisiä vuosikymmenien takaa, niin kyllä se ainakin meikäläisen mieleen jättää jälkensä.

Näin siellä kirkon tarjoilusalin seinällä vilisseessä slideshowssa kuvan itsestäni Jovin kirkon rappusilla joskus 70-luvun puolivälissä: pitkä tukka, leveälahkeiset farkut, ruutupaita ja iso saarnaajaraamattu... Valmiina valloittamaan koko maailma Kristukselle ja mieluiten jo tämän sukupolven aikana. (Jarse, jos luet tämän, niin haluaisin kovasti tuon kuvan itselleni - jos ei muuten niin facebookstatuksen päivittämistä varten.)

Joku sanoi, että meidän nuoruudellemme 70-luvulla oli leimallista kaksi asiaa. Ensimmäinen oli Neuvostoliiton miehityksen pelko (mikä näin jälkikäteen katsottuna ei ollut mitenkään niin perusteetonta), mikä synnytti monissa meissä sekä vainoromantiikkaa että -hysteriaa. Leikittelimme ajatuksella uskovien vainoista ja miten kestäisimme ne kieltämättä Kristusta. Useimmat meistä eivät kyllä oikeasti tarvinneet mitään vainoja uskonsa koettelemiseksi, vaan elämässä itsessään oli ihan kylliksi.

Toinen leimallinen juttu oli voimakas Jeesuksen toisen tulemuksen odotus. Muistan kun kysyin eräältä kaveriltani syksyllä -74 Jovin kirkon pihassa, että kauanko hän kuvittelisi kuluvan aikaa ennen kuin Jeesus tulisi takaisin, hän (nykyään suuren yläasteen rehtori pääkaupunkiseudulla) vastasi, että "jotain kolme vuotta". Niinpä kun aloitin nuorisonohjaajaopinnot Kauniaisten Sisälähetysopistossa syksyllä -75, niin olin melko matti siitä, etten ehtisi valmistua kun jo Herra saapuisi. Vaan toisin kävi: aika kului, tuuli kääntyi ja maailma muutti muotoaan... Meidän piti muuttaa maailma, mutta maailma muuttikin meidät.

Eihän se meidän vikamme ollut. Me olimme oman aikamme lapsia ja elimme sen aikaisen valon mukaan. Silloin koko suomalainen herätyskristillisyys yli kirkkokuntarajojen oli täynnä pian koittavan paruusian odotusta. Hal Lindsey oli juuri julkaissut suomeksi bestsellerinsä Maa, entinen suuri planeetta, Lähi-idässä oli ihan muutaman vuoden sisällä käyty kaksi dramaattista sotaa jne.

Joidenkin meidän kohdallamme tämä kaikki vaikutti suhtautumiseemme tulevaisuuteen, ammatinvalintaan, opiskeluihin jne., mutta ei enää esim. 2-3 vuotta myöhemmin uskoontulleiden kohdalla. Jonkinlaista karrelle palamista siinä varmasti joidenkin kohdalla tapahtui, niin kuin karismaattisuudenkin alueella. Kun kokee riittävästi epäonnistumisia, ylilyöntejä ja mokia, niin tulee helposti kiusaus heittää lapsi pois pesuveden mukana. Kuitenkin näin tehdessämme menetämme suuren siunauksen elämästämme ja uskonelämämme jää toispuoleiseksi.

Itselleni eräs suurimpia opetuksia tuollaisen hyvin menestyvän nuorisoseurakunnan hengellisistä puutostaudeista oli hengellisen vanhemmuuden puuttuminen. Itselläni ei siten parikymppisenä ollut oikeaa mallia siitä, miten elää uskovana kolmekymppisenä tai nelikymppisenä. Tai entä sitten kun syntyy eletään avioliitossa ja lapsia? Joidenkin kohdalla tämä näkyi - ja näkyy edelleen - siinä, että uskonelämä surkastui kun kasvettiin aikuiseksi ja muutettiin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Joko uudelta paikkakunnalta ei löytynytkään heti "riittävän hyvää" (vrt. aiempi!) hengellistä kotia tai sitten uudessa elämäntilanteessa kiinnostus ja paukut eivät tuntuneet vain riittävän uuden seurakuntayhteyden etsimiseen.

Luulen, että tämä on muutenkin ongelmana tällaisen menestyvän nuorisoseurakunnan kasvatille; kun on oppinut vaatimaan ja saamaan jotain tasoa, niin voi olla vaikea sopeutua uusiin, pienempiin puitteisiin - jonkinlaisesta pioneerihenkisestä uudisraivaamisesta puhumattakaan. Siinä se nimittäin vasta veri punnitaankin.

Millaisia mietteitä siitä jäi mieleen?

Pääasiassa hyviä. Jumalan armo on ja pysyy ja kannattaa. Luterilaisen kristillisyyden sangen hyvin tuntevana ei-kirkollisena persoonana tuohon perään täytyy kuitenkin heti huomauttaa, että tällä perinteisellä evl. sloganilla ei ole hyvä kuitata kaikkea. Tarkoitan tätä: kyllä meidän edelleenkin - ja tarkoitan tällä "meitä" nyt yhden ja saman Kristuksen ruumiin jäseninä, en niinkään minkään kirkko-organisaation rekisterijäseninä - täytyy kysyä, mitä Herra haluaa meidän tekevän nyt ja tulevaisuudessa omalla kotipaikkakunnallamme, tässä maassa ja "aina maailman ääriin saakka". Emme me mitään sellaista ole saavuttaneet, että voisimme alkaa lepäämään laakereillamme.

Se, joka laskee kätensä auraan ja alkaa katsella taaksepäin, ei ole sovelias Jumalan valtakuntaan. Hän nimittäin näin tehdessään menettää oman käyttökelpoisuutensa evankeliumin työtä ajatellen. Meidän täytyy mennä eteenpäin. Meidät on kutsuttu muuttumaan ja kasvamaan. Se, mikä ei edisty, se taantuu.

Ajattelen eilisillan pohjalta kuitenkin, että kyllä meidän tulisi olla enemmän armollisia itsellemme. Nuoruuden mustavalkoisuus ja ehdottomuus eivät ole mitään kuolemansyntejä, joita ei voisi saada tai antaa itselleen anteeksi. Niille voidaan jälkikäteen jopa hymyillä, mutta ei sen tule johtaa aidoista raamatullisista arvoista luopumiseen. Ei meitä ole kutsuttu perfektionismiin, vaan Kristuksen kaltaisuuteen. Luulen, että Herramme ei tuomitse meitä monistakaan niistä asioista, joissa nipotamme ja asetamme riman niin itsellemme kuin muillekin hirveän korkealle. Loppupelissä kaikki on kuitenkin Jumalan työtä Pyhän Hengen kautta Jeesuksessa, ei omassa itsessämme.

Paavali puhuu Efesolaiskirjeen 4. luvussa koko Kristuksen ruumiin kasvusta hengelliseen täysi-ikäisyyteen. Ajattelen, että sille on ominaista myös se, että osaamme laittaa nämäkin kaksi asiaa tasapainoon keskenään.