Kansanliikkeestä vielä...

Sain eräältä ystävältäni Suomen ulkopoliittisen instituutin julkaisun Ulkopolitiikka numeron 2/2010. Toimittaja Liisa Liimataisen mielenkiintoinen artikkeli Iranin opposition tilanteesta (s. 34-35) tarjosi muutamia osuvia rinnastuksia eilisiin pohdiskeluihini kansanliikkeestä. Iranin oppositioliike on nimittäin edelleen tolpillaan, vaikka ainakin 5000 sen kannattajaa istuu vankilassa ja liki 200 on kuollut katumellakoissa tai kidutuksissa.

Noin vuosi sitten yhdistynyt oppositioliike ei tavoittele uutta vallankumousta, vaan muutoksia yritetään saada aikaan rauhanomaisesti ja askel kerrallaan. Tämän liikkeen ydinjoukon muodostavat nyt sellaiset uudistajat, jotka vielä viime vuoteen saakka ajoivat muutoksia Iranin hallinnon sisäpuolella. Kaikki nämä henkilöt tietävät sen, että ilman kansanliikettä he eivät voi saada aikaiseksi mitään. Laajassa, ilman näkyviä johtajia toimivassa kansanliikkeessä on mukana iranilaisia hyvin erilaisista ryhmistä: on sivistyneistöä, talouskriisin uhreja, nuoria ja tavallisia kansalaisia, jotka eivät enää siedä nykyjohdon politiikkaa. Jopa eräs entinen presidenteistä on liittynyt tähän uudistajien joukkoon.

Näin syntynyt ns. vihreä liike (millä ei ole mitään yhteistä meidän tuntemamme vihreän liikkeen kanssa) on tuonut suuria joukkoja kaduille väkivällasta, pidätyksistä ja sen seurauksista huolimatta. Uudistajien johtajat sanovat mielellään, että he eivät ole liikkeen johtajia, vaan ainoastaan sen edustajia. Jokainen mielenosoittaja nähdään nyt liikkeen johtajana ja vastaavasti jokainen johtaja on samalla mielenosoittaja. Siinäpä muutamia hyviä tunnusmerkkejä aidolle kansanliikkeelle.

Iranin sisäpoliittinen tilanne muistuttaa uskonnollista (tai muuta) pakkovaltaa missä hyvänsä yhteisössä, suuremmassa tai pienemmässä. Iranilaiset voivat äänestää vain hengellisten johtajien nimittämän vartijoiden neuvoston (autsch, mikä nimi!) hyväksymiä ehdokkaita. Oppositioliike puolestaan vaatii ehdokkaiksi vaaleissa myös henkilöitä ns. virallisen järjestelmän ulkopuolelta. Eletään siis selvästi siirtymäkautta, jonka lopputulema voi olla eri skenaarioiden mukaan hyvin erilainen. Ääripäissä ovat vaihtoehdot joko opposition kukistaminen häikäilemättä Chilen tyyliin tai sitten olojen liberalisoituminen ja yhteiskunnan avautuminen, minkä toivotaan johtavan demokratisoitumiseen.

Opposition kansanliikkeen pitää eräiden asiantuntijoiden mukaan ymmärtää, että muutoksia voi tapahtua, vaikka järjestelmä ei muutukaan heti.

Mielenkiintoinen artikkeli, joka toimii ainakin allekirjoittaneelle eräänlaisena peilinä omaan hengelliseen tilanteeseemme Suomessa. Olen nimittäin näkevinäni yli kirkkokunta- ja seurakuntarajojen ulottuvan uudistusliikehdinnän nostavan päätään eri puolilla Suomea eri yhteisöjen piireissä. Tämä liikehdintä omaa jo nyt tiettyjä kansanliikkeen ominaispiirteitä (esim. sen että jokainen mielenosoittaja nähdään liikkeen johtajana ja vastaavasti jokainen johtaja on samalla mielenosoittaja). Sen suurin aallonharja on kuitenkin vasta edessäpäin.

Ratkaisevaa on kuinka se otetaan vastaan perinteisten kirkkojen, herätysliikkeiden ja seurakuntien piirissä:
- nähdäänkö se uhkana vai mahdollisuutena?
- onko se osoitus halusta muuttua vai pyritäänkö sillä torjumaan muutosta?

Vaikka kuinka rakastaisimme omia vanhoja yhteisöjämme, niin olkaamme realisteja ja rehellisiä. Meidän on myönnettävä, että instituutioilla on aina omat institutionaaliset käytäntönsä suhtautua toisinajattelijoihin. Vaikka kyse ei olisikaan (aina) mistään henkilökohtaisuuksiin menevästä vainosta, niin organisaation lainalaisuudet pakottavat sen toimimaan tietyllä (ennustettavalla) tavalla muutospaineet kohdatessaan. Tässä kohtaa rinnastus Iranin pappisvallan yrityksiin tukahduttaa uudistusmieliset pyrkimykset väkivalloin toimii - ajatellaanpa vaikka toisinajattelijoiden kohtaloa evl. kirkon sisällä (oltiin esim. naispappeudesta sinänsä mitä mieltä hyvänsä).

Se, mikä itseäni eniten askarrutti tuossa artikkelissa on ajatus siitä, että muutoksia voi tapahtua, vaikka järjestelmä ei muutukaan heti. Tämä nimittäin näyttää joskus olevan jonkinlainen "kanto kaskessa" monelle meistä, jotka tarkkailemme perinteisiä kirkkoja niiden ulkopuolelta. Tiedän tämän käytännössä keskusteluista monien henkilöiden kanssa; ajatus verkottua johonkin kirkkoon kuuluvien uskovien kanssa tuntuu mahdottomalta ajatukselta - ennen kuin ollaan ensin totaalisesti romutettu vallitseva uskonnollinen järjestelmä. No, ainakin noin mielikuvien tasolla... mutta tällaista yhteistä konsensusta edellytetään usein ennen kuin mitään voidaan tai halutaan tehdä.

Mitä jos alkaisimme elää ikäänkuin noita erottavia raja-aitoja ja kirkkokunnallisia rakenteita ei olisikaan olemassa? Mitä jos alkaisimmekin olla kiinnostuneita ihmisistä, Jumalan kuvaksi luoduista ja Kristuksen ruumiin jäsnistä? Mitä jos heidän kutsumuksensa löytäminen olisikin meille suurempi intohimo kuin yrittää kalastaa heitä pois kirkosta?

Eikö Jeesus menetellyt juuri näin? Tätähän Paavalikin ajatteli kirjoittaessaan Kolossan kaupungin kristityille: "Kristus teissä, kirkkauden toivo. Ja häntä me julistamme, neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella, asettaaksemme esiin jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa." (Kol. 1:27-28)

Joskus nimittäin näyttää siltä, kuin UT:n edustamalle ajattelulle seurakunnan orgaanisesta rakenteesta löytyisikin yllättäen enemmän ymmärrystä ja vastaanottavaista maaperää vanhojen kirkkokuntien sisä- kuin ulkopuolelta. Ehkä hengellinen nälkä niiden sisällä on suurempi...?