Virtanen istui aikaisin pääsiäisaamuna olohuoneen hämärässä. Vaimo nukkui vielä ja hän istui sohvalla puoliksi mietteissään, puoliksi rukouksessa. Hän oli jälleen kerran herännyt aikaisin aamulla, eikä saanut enää nukutuksi. Menneisyyden haamut vaivasivat Virtasta.
Hän oli aiemmin ollut omistautunut sananjulistukselle ja kokenut sen tehtäväkseen. Hän oli saanut jonkinlaista kuuluisuuttakin julistajana ja opettajana ja hyvää palautetta kuulijoiltaan. Kyllähän hän ymmärsi tällaisen kuulijapalautteen hyvin usein olevan tuuliviirin kaltaista kansansuosiota, jolle ei kannattanut elämäänsä ja palvelustyötään laskea, mutta aika ajoin hän vain kävi kamppailuja oman kutsumuksensa kanssa. Viime aikoina niitä oli ollut vain enemmän ja useammin kuin ennen. Aivan kuin tultaisiin viimeiselle veräjälle, missä kaikki riisutaan. Kaikki mihin hän oli luottanut ja pannut toivonsa oli osoittautunut turhaksi. Asiat ja ihmiset, joihin hän oli turvannut olivat häipyneet. Toki hän näki itsessään, toimissaan ja motiiveissaan paljon lihallisuutta, mikä vain lisäsi häntä riivaavien epäilyjen painoa.
Virtanen näki itsensä mielessään yksinäisenä, kallioisena saarena aavojen ulapoiden ympäröimänä, jota kaikki ohipurjehtivat laivat kiersivät kaukaa...
Mikä pahinta, hän oli jopa alkanut epäillä aiemmin kuulemansa todellisuutta ja todenperäisyyttä. Nämä olivat niitä taisteluja, joissa hän ymmärsi, ettei juuri kukaan ihminen voinut häntä auttaa. Vaimolleenkin, joka muuten oli hänen uskollinen parinsa niin vaivassa kuin valtakunnassakin, hän oli vain todennut, että "nämä ovat niitä minun juttujani".
Jos Virtanen kerran olisi yksinäinen saari keskellä aavaa merta, niin hän rukoili mielessään, että Herra laskisi jalkansa hänen rannalleen ja pyhittäisi kaiken, mitä hänellä on. Jos Herra tulisi hänen lähteekseen, niin kaikki ohi kulkevat laivat jo kaukaa aistisivat puhtaan, tuoreen veden lähteen hänen saarellaan ja pysähtyisivät hänen rannoilleen täyttämään juomavesisäiliönsä tulevaa purjehdusta varten. Siinäpä saarelle siunattu syy olla olemassa!
Kuitenkin Virtanen halusi etsiä Herraa ja Hänen avullaan löytää tiensä ulos pimeästä. Enää ei sitten olisikaan niin tärkeää hänen kutsunsa ja mitä hänestä tulisi tai mitä hän tekisi, vaan se, että Hän olisi Virtasen kanssa. Ja mitä siitä sitten kumpuaisi uutta, se olisi sitten Hänen tekonsa.
Kiitos Timo!
ReplyDeleteLuin ensin lukihäiriöisesti otsikon, että Virtasen pääsiäissaari. Kyllä varmaan sillä saarella ollessa on pääsiäiselementtejä: katkera kalkki, risti, "Lama sabaktani", mutta myös ylösnousemus.
ReplyDeleteKari K
Virtanenhan alkaa körtistyä...
ReplyDeleteToivottavasti ei hirtä voivottelu päälle!
Miten niin taistelut jalostavat?
Eikö elämä ole kutsumus? Ei kai kutsumusta ole pelkkä saarnaaminen ja hengelliseksi vaikuttamiseksi luokiteltavat ilmiöt.
Miksi viimeisellä veräjällä pitäisi kaikki riisua?
Kuuluuko Jeesuksen kärsimysmalli kaikille?
Yhtä hyvin voisi kysyä, voimmeko kieltää Virtasta tuntemasta/kokemasta näin? Sielunhoidollisesti tämä ei liene kovin viisasta, koska olemme eri tavoin rakennettuja.
ReplyDeleteEmme saa absolutisoida kokemuksiamme ja tehdä niistä lakia muille, mitä on lupa tuntea ja kokea. Eihän Virtanenkaan niin tee, kertoo vain omista tunnoistaan.
Kieltämättä Virtanen on nyt körttiläisempi kuin aiemmin!
ReplyDeleteKörttisyydessä on paljon sellaista, joka ei ole körttiläisyyden synnyttämää, vaan paljon vanhempaa perua. Se on suomalaisuutta.
Kokemukset ovat muokanneet sukupolvet selviämään näissä oloissa. Vainolainen on tullut vuosisatojen ajan idästä jokia pitkin, kruunun verottajat ja sotaväen nostajat lännestä, nousukkaat puolilailliset ryöstelijät omista riveistä, kasvavan viljan pilaava maatumasade ylhäältä, kesäinen halla alhaalta suon silmäkkeistä ja ankara omantunnon tuomio syvältä syyttävästä sydämestä. Miten näistä olisi selvinnyt muuten kuin ottamalla, mikä annetaan - ja antamalla, mikä otetaan?
Körttiläisyys toi nähdäkseni lääkkeen tälle piestylle kansalle, tai ainakin lohdutuksen. Seuratupien mustien hirsien alla kovia kokenut kansa sai sielulleen lääkettä veisatessaan virsiä siitä, miten huonolla ja heikollakin on - jos ei muuta, niin ainakin toivo.
Kari Kangasharju
Virtanen ei nähdäkseni ole sen "körttiläisempi" kuin ennenkään tai mitä Raamattu itsekään on. Kun luemme Psalmien kirjoja, niin näemme siellä koko "ihmismielen anatomian" (Walter Trobisch) esiteltynä sellaisena kuin se on - ja lukemani perusteella siihen kyllä mahtuu melko lailla "körtähtäviä" sävyjä (jostain Valitusvirsistä puhumattakaan), samoin kuin Jumalan täydellisen hyvyyden ylistystä.
ReplyDeleteMutta kummastakaan näistä mielentiloista (tai mistään muustakaan mielentilasta) emme saa tehdä lakia itsellemme tai muille, että vain näin saa tuntea ja kokea tai että näin tunteminen tai kokeminen on epäkristillistä jne. Näinhän nimittäin näyttävät tekevän molemmat ääripäät: niin nöyryyttään määkivät tekohurskaat nykykörtit kuin yltiöpositiiviset karismaaniset hörhötkin. Hehän molemmat absolutisoivat ja kanonisoivat oman kokemuksensa ainoaksi oikeaksi.
Eli eiköhän anneta vanhan karismaatikko-Virtasen rauhassa soudela syvissä vesissään kun on niiden aika. Niihin ei ole kuitenkaan tarkoitus jäädä sutimaan loppuiäkseen, vaan tarkoitus on vaihe vaiheelta mennä eteenpäin.
Tokihan Virtanen kokee niin kuin kokee...ja saa tunnelmoida juuri niin kuin sisällä tunnustaa.
ReplyDeleteKyllähän se alakulo iskee jokaiseen joskus.
Mitään kristitylle luvallisen tunneskaalan kalibrointia ei kommentissani ollut tarkoitus tehdä. Sen valmistelu kuulunee hiippakuntasihteereille ja päätösvalta kaikkivaltialle piispainkokoukselle!!!
Haistelin vain Virtasen itsesäälissä hyppysellisen YLIHENGELLISYYTTÄ.
"Kaikki mihin hän oli luottanut ja pannut toivonsa oli osoittautunut turhaksi. Asiat ja ihmiset, joihin hän oli turvannut olivat häipyneet."
Miksi näin? Jeesuksen takiako? Ihanko varmasti?
Vai tekikö Virtanen "tiurat" ja itkeskeli itsekseen omaa sinisilmäisyyttään - tai tyhmyyttään? Ja saahan sitäkin - ja joutuukin - voivottelemaan. Hävisivätkö "merisalot" vaalien välillä tuonelan virtaan?
Mutta ei kai näillä kärsimyksillä / yksinäisyyden itkuilla välttämättä ole tekemistä Jumalan valtakunnan kanssa? Eivätköhän ne itkut kuulu ihmisyyteen? Urheilija on tappion hetkillä yksin, vanhus itkee sängyssään, lapsi pimeällä kadulla...
Moni kristitty uskoo omaan jumalalliseen näkyynsä ja hengellistää sen varjolla elämän luonnolliset vastoinkäymiset saatanan hyökkäyksiksi tai Jumalan koettelemuksiksi.
Mielenkiintoinen heitto Karilta körttiläisyyden noususta suomalaisuuden perustalle. Pitänee paikkansa. Eri asia sitten on, miksi huonouteen ja heikkouteen jäädään kiinni - ja sillä jopa kerskutaan. Tämä tukikeppi on jäänyt hidastamaan niin hengellistä kuin kansallistakin kasvua täysi -ikäisyyttä kohti...pelkään.
Terveeseen hengellisyyteen - kansallistuntoon - kuuluu omien viheliäisten taustojen realistinen arviointi, mutta luontainen kasvu vie terveeseen itsensä ja muiden arvostamiseen. Vahvuudet ja heikkoudet -niin omien kuin toistenkin - tunnustetaan ja niiden kanssa opitaan elämään.
Toivottavasti Virtanen ei jää "Minä vaivainen oon matomatkamies maan" -verkkoon kiinni. Siinä verkossa loppuu henki ja koittaa pitkä pimeys.
Loppuyhteenvedon "Kuitenkin Virtanen halusi etsiä Herraa ja Hänen avullaan löytää tiensä ulos pimeästä. Enää ei sitten olisikaan niin tärkeää hänen kutsunsa ja mitä hänestä tulisi tai mitä hän tekisi, vaan se, että Hän olisi Virtasen kanssa. Ja mitä siitä sitten kumpuaisi uutta, se olisi sitten Hänen tekonsa." viimeinen lause heijastelee roikkumista jossakin sellaisessa, mikä ei ole läsnä nyt.
Tarvitseeko koko elämä ODOTELLA jonkin uuden kumpuamista? Tai pitäisikö hela tiden olla jossakin hengellisessä muutoksessa ja murroksessa kohti jotakin muuta kuin mitä nyt on?
Tämäkin liittyy pääsiäissaari- ja körtistymisteemaan sekä alakuloon.
ReplyDeleteJo ennen körttisyyttä veisattiin Suomen kirkoissa:
"Mä korpin raato raihnainen
ja suuri synnin toukka.
Mä synnin imen itseeni
kuin rasvan imee nahka.
Mä haukun koira vaahtosuu.
Oi Herra anna armoluu
ja tartu piskin niskaan
ja taivaan iloon viskaa."
Kristillisyydessä helposti kanonisoidaan asioita, mutta itse peräänkuulutan normaalia suhtautumista normaaleihin asioihin. Oli sitten alakuloa tai yläkuloa (Röllipeikon termi), niin siihen pätee kehotus: "Itkekää itkevien kanssa ja iloitkaa iloitsevien kanssa." Jos olemme niin jäykkiä, ettemme taivu kumpaankaan, niin siinä on suuri kasvun mahdollisuus eli haaste muuttua.
Kari Kangasharju
Savolaisilla on eräs ihailtava taito, jota me muut heimot joudumme opettelemaan ison osaa elämäämme: Olemisen taito. Kuulemma siinä ajassa kun savolainen vie roskapussin ja jututtaa kaikki vastaantulijat, on pohjanmaalainen perustanut mattokutomon. Niinkuin Pekka toteaakin, on koko elämä kutsumusta. Olemme Jeesuksessa koko ajan. Emme silloin enemmän kun teemme jotakin ns.hengellistä toimitusta. Onhan lapsetkin koko ajan meidän lapsia, vaikka ne toheloisivat kuinka paljon tahansa. Tottahan toki Jumala haluaa, että kannamme hedelmää, mutta sehän tapahtuu aivan itsestään silloin kun juuret on Jeesuksessa. Ei omenapuunkaan tarvitse päättää ja kauheasti yrittää, että nytpä minä teenkin omenaa. Se tuottaa omenaa, koska se on luotu sitä varten. Suorituskeskeinen elämäntyyli on kuin muovikukka: se saattaa näyttää aidolle ja jopa hengelliselle, mutta siitä puuttuu tuoksu ja elämä. On vain kuollutta ainetta elävän solukon sijaan. Joten jos siis huomaa rakentaneensa uskonnollisia muotomenoja ym.(kuten me kaikki ajoittain tajuamme tehneemme) enemmän kuin elävää Kristuksen ruumista, niin onhan siitä syytäkin itse kunkin meistä masentua. Ei muuta kuin säkkikangas päälle ja tuhkaa ripottelemaan. Katumuksessa kun jo itsessään on uuden elämän siemen.
ReplyDeleteMargit k