"Aikain merkeistä..."

Vietimme eilen seurakuntana ehtoollista yläsalissa ja luimme porukalla läpi koko Kristuksen kärsimyskertomuksen Luukkaan mukaan. Keskusteluissa putkahti (taas kerran!) esille opetuslasten valvomattomuus ja epähuomio Emmauksen tiellä: "Eikö sydämemme ollut meissä palava, kun hän puhui meille tiellä ja selitti meille kirjoitukset?" (Luuk. 24:32) Usein tämä tulee itsellenikin niin lähelle: miksi en ollut korvat ja silmät auki...?

On hyvä tunnustaa omaa kyvyttömyytensä nähdä ja kuulla, koska se on ainut tie parannukseen, toisin kuin se, ettei joko näe omaa todellista tilaansa tai että uskottelee itselleen (ja muille) naiivisti jotain muuta.

Aamulla Raamattua lukiessani saman evankeliumin luvussa 11 Jeesus puhuu siitä, miten samalla tavoin kuin Joona oli merkkinä, todistuksena erään oman aikansa metropolin asukkaille, samalla tavoin Hänkin tulee olemaan merkkinä oman sukupolvensa ihmisille. (Luuk. 11:29-32) Tätä merkkiä ei otettu vakavasti, tunnetuin seurauksin. Niiniven asukkaat taas ottivat Joonan parannussaarnan vakavasti. Tältä pohjalta nousee kysymys: mitkä ovatkaan sellaisia oman sukupolvemme merkkejä, joita meidän pitäisi vakavasti tarkkailla ja joiden suhteen meidän olisi oltava hereillä? Ettemme vain itse kulkisi ohi sen takia, ettei sydämemme ollut meissä palava.

Elämme ennätysmäisen suuren kulttuurisen murroksen aikaa. Sitä voisi verrata jättiläismäisen tsunamin synnyttäneeseen mannerlaattojen yhteenosumiseen. Elämme kulttuurisen ja yhteiskunnallisen tsunamin aikaa, jonka on saanut aikaan valtavan laajojen kulttuuristen mannerlaattojen iskeytyminen yhteen, irti toisistaan repeileminen ja uudelleen yhteen iskeytyminen: moderni - postmoderni, perinteinen, vanha maailmankuva ja uusi, vielä selkiintymätön kuva todellisuudesta ja sitä kautta myös tulevaisuudesta.

Eräs tälle murrokselle ominainen piirre on monien perinteisten suurten kertomusten ja niiden pohjalta nousevien totuuksien, arvojen ja käytäntöjen uudelleenarviointi. Tämä on tapahtunut ja tapahtuu niin maailmankatsomusten kuin arkipäivän elämänkin tasolla ja näkyy esim. täällä Suomessa suurina muutospaineina kirkkoa, perinteistä puoluejärjestelmää tai vaikkapa ihmisten kulutustottumuksia kohtaan. Omalla kohdallani olen törmännyt tähän uudelleenarvioinnin mielentilaan historiantutkimuksen piirissä. Esimerkkeinä vaikkapa nuo aiemmissa postauksissa mainitsemani kirjat Susimessu ja Tie Nikeaan tai ystäväni Karin mainitsema Kadonneet kronikat, (millä ei kylläkään ole mitään tekemistä Dragonlancen kanssa).

No niin, tämähän on vanhan kertausta ja todettu myös monen muun minua viisaamman suulla. Kuitenkin nämäkin vanhat muistijäljet aktivoituivat, kun luin jostain uuden arkkipiispa Kari Mäkisen haastattelusta, jossa hän toteaa, että "kulttuurisen muutoksen keskellä kirkon on oltava avoimessa vuorovaikutuksessa sen todellisuuden kanssa, missä me elämme". Yhteisön perinteiset vaihtoehdot suhtautua ulkoapäin tuleviin muutospaineisiin ovat olleet joko muuttua tai mukautua. Evl. kirkko on mitä ilmeisemmin valinnut viime mainitun selviytymisstrategian. Tuossa vaihtoehdossa on vain se huono puoli, että sille tielle ei näy loppua. Pelko on todellisuudessa sen kantava voima. Se taas on eräs epäuskon lapsista.

Jotkut kristilliset yhteisöt, niin suuret kuin pienetkin, näyttävät valinneen kolmannen tien, joka lienee kaikkein ongelmallisin. Tarkoitan silmien sulkemista ympäröivältä todellisuudelta ja oman itsensä ympärille käpertymistä: "kas kuusen latvassa oksien alla, on pesä pienoinen oravalla" jne. Käytännössä tilanne on sama kuin nopeasti etenevän vihollisen linojen taakse mottiin jääneellä joukko-osastolla: on vain ajan kysymys, milloin "ne jyrää meitin". Siinä tilanteessa voi olla vaikea mieltää itsensä voittoisan kuninkaan armeijan osaksi, mikä taas helposti näkyy ko. yhteisön identiteetissä ja toiminnassa.

Muuttuminen ei merkitse mukautumista, mutta se merkitsee väistämättä uudistumista, liikkeelle lähtemistä - ja liikkeellä olemista. Tässä ajassa ei voi tulla eteen tilannetta, jossa voisimme todeta Pietarin sanoin: "Herra, meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin minä teen tähän kolme majaa, sinulle yhden ja Moosekselle yhden ja Eliaalle yhden" (Matt. 16:4) Kun luet esim. Roomalaiskirjeen 8. lukua, jossa kuvataan uskovan ihmisen uutta elämää Pyhässä Hengessä, niin rivien välistä aivan kuin huudetaan Sinulle: jos et muut, niin mukaudut! Mikä ei edisty, se taantuu. Paikalleen pysähtyminen voi näyttää siltä, mutta vain hetken. Todellisuudessa se on taantumista.

Itselleni on viimeksi kuluneen reilun kymmenen vuoden aikana ollut valtava helpotus ja suuri ilon aihe huomata, että Jumala ei ole lainkaan neuvoton tai hädissään tämän kulttuurisen tsunamin keskellä. Pyhä Henki on edelleen täysin kykenevä kommunikoimaan evankeliumin vanhat totuudet meidänkin tilanteeseemme kulttuurisesti sopivalla tavalla ja yliluonnollisesti - ilman että kristinuskon perustotuuksista ja -arvoista luovutaan pätkääkään.