Eräässä alkuviikon Hesarissa oli mielenkiintoinen uutinen, joka tulee rakkaasta länsinaapuristamme.
"Ruotsin evankelisluterilainen kirkko kärsii jäsenkadosta, kertoo Sydsvenskan-lehti. Kirkon mukaan sillä on jäsenenään 6,7 miljoonaa ruotsalaista, mikä on noin 72 prosenttia väestöstä. Kymmenessä vuodessa osuus on laskenut kymmenen prosenttiyksikköä. Myös ruotsalaiset vapaakirkot ovat kutistuneet. Kymmenessä vuodessa kuusi suurinta vapaakirkkoa on menettänyt 70 000 jäsentä, mikä on 15 prosenttia niiden jäsenkunnasta.
Islamilaisilla seurakunnilla menee sen sijaan paremmin. Vuonna 2000 Ruotsissa oli 90 000 uskoa harjoittavaa muslimia, kun nykyään heitä on jo 110 000."
Tekstimme herättää kysymyksiä.
Tähän liittyy myös ongelma nimeltä todellisen hengellisen johtajuuden puute. Sellaista tai sellaisia kun ei ole näköpiirissä. Kuka olisi meille Suomen Siionissa tien näyttäjä, rohkea visionääri ja raitis vanhin, ilman vallankäyttöä, manipulointia ja politikointia? Tai oikeampaa olisi edelleen puhua monikossa: yksijohtajuusmallista hengellisissä piireissä kun on riittävästi huonoja esimerkkejä. Uusitestamentillinen johtajuus taas on aina kollektiivista. Vasta kirkkohistoriallinen degeneraatio on turmellut tämän aidon raamatullisen mallin. David Pawsonia lainaten, alussa yhdellä seurakunnalla oli useita kaitsijoita (kr. episkopos, josta johdettu sana "piispa"), mutta aikaa myöten päädyttiin ihan toisenlaiseen malliin, jossa yhdellä kaitsijalla oli monta seurakuntaa kaitsettavanaan.
Nyt jos koska on tilausta aidolle vanhemmuudelle Kristuksen ruumiissa.
Mutta rehellinen ollakseni, kun kuuntelen vasta valitun evl. arkkipiispa Kari Mäkisen kommentteja kirkon tilaan ja tulevaisuuteen liittyen, en voi olla kovin toiveikas. Edelleen minun on kaikessa rakkaudessa ja rauhassa sanottava, että - valitettavasti - näköpiiriini ei ole ilmaantunut myöskään muiden kirkkojen, herätysliikkeiden ja seurakuntien piiristä varteenotettavaa haastajaa nykyiselle henkiselle ja hengelliselle kehitykselle maassamme. Olen pahoillani (enkä niinkään siksi, että kenties pahoitin jonkun mielen, vaan ennen kaikkea maamme takia).
Yksi tulevaisuuden skenaario, mitä en aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi, on roomalaiskatolisen kirkon ja uskonnon vaikutuksen voimistuminen Suomessa. (Itse asiassa Mirkka Lappalaisen teos Susimessu sai minut ajattelemaan tätäkin vaihtoehtoa.) Perustelen tätä ounasteluani sillä, että tosi asiassa valtaosa ajattelevista ihmisistä sisimmässään halveksii sellaista uskonnollista yhteisöä, joka on yleisen mielipiteen vietävissä ja jatkuvien opillisten, moraalisten ja eettisten uudelleen arviointien armoilla. Monien ei-uskovienkin ihmisten mielestä kirkon pitää (tai pitäisi) edustaa pysyvyyttä, yliajallisuutta ja lahjomattomuutta suhteessa sen omiin perusarvoihin. Kun nyt kaikesta päätellen näyttää siltä, että evl. kirkko ei tätä vakautta enää kykene tarjoamaan, niin mitäpä jos Rooma...?
Joten ehkäpä minunkin on hyvä päivittää omia skenaarioitani maamme tulevasta hengellisestä ja muusta kehityksestä. Itsellänikin kun on usein sellainen yksipuolinen näkemys jäsenten ulos virtaamisesta kirkosta, että se suuntautuu aina ns. vapaisiin suuntiin tai ns. uusiin seurakuntiin. Kuitenkin monen suomalaiseen älymystöön kuuluvan tie voi yhtä hyvin johtaa Roomaankin. Ja onhan meillä tästä kehityksestä jo esimerkkejäkin. Joka tapauksessa hengellinen pirstaloituminen maassamme tulee entisestään lisääntymään ja tässä kehityksessä on tietty niin huonot kuin hyvätkin puolensa, uhkakuvansa ja myös mahdollisuutensa Jumalan valtakunnan todellisuuden murtautua esille keskellämme.
Näistä Timon skenaarioista tulee mieleen, että elämme Rooman viimeisen nousun ja tuhon välistä aikaa. Rooman valtakunta on nostanut päätään maailman merestä vuodesta 1957 alkaen. Sen selässä ratsastavana on tullut myös Rooman uskonnollisuus.
ReplyDeleteNäkyvissä on myös Googin nousu yhdessä Persian kanssa. Libya on koko ajan tarjolla taustalla. Etiopia taitaa odottaa vielä vuoroaan.
Erityisesti tänä pääsiäisenä on harpannut ison askeleen juutalaisten kolmannen temppelin puuhaaminen. Sitähän mainostettiin avoimesti Jeruselemin bussienkin kyljissä.
Saa nähdä, missä määrin nämä maailmanlaajuiset skenaariot näkyvät meillä Suomessa.
Oletteko Timo ja muut lukeneet kirjaa Kadonneet kronikat? Se kertoo niistä ajoista Ruotsissa ja Suomessa, joista Susimessu jatkaa.
Kari Kangasharju
This comment has been removed by the author.
ReplyDeleteEipä ole Kadonneet kronikat tuttu, täytyypä tutustua. Mutta tuohon Karin kommenttiin (ja koko postaukseni loppuosaan) liittyen tuli mieleeni päivällä lukemani lainaus Veikko Litzenin kirjasta Tie Nikeaan (Kirja-Aurora, 2009):
ReplyDelete"Viime aikoina palatessani näköalapaikalle Gianicololle olen nähnyt Italian lipun, valtiovallan virallisen symbolin rinnalla yhä useammin hulmuavan Euroopan unionin tunnuksen, Neitsyt Marian sinisen, kahdentoista tähden koristaman viitan. Maanosamme näyttää etsivän yhteistä ominaislaatuaan ja yhteisen kristinuskon asema on keskustelun kohteena. Onko kristittyjen Jumala vielä koko eurooppalaisuudenkin tunnus? Olisiko Kristuksen nimi kiinnitettävä sotalippuun, niin kuin sanotaan keisari Konstantinuksen aikanaan tehneen, ja jos, niin kenen lippuun?" (s. 30)
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Turun yliopiston kulttuurihistorian professori ja Suomen Rooma-instituutin johtaja ja asuu edelleen osan vuotta Roomassa. Tuo hänen em. kirjansa käsittelee mielenkiintoisella tavalla kristinuskon muotoutumista hengellisestä liikkeestä valtionuskonnoksi kolmen ensimmäisen "kristillisen" vuosisadan aikana.
Jätän jokaisen itsensä (ja varsinkin jokaisen kirjan lukijan) arvioitavaksi, missä määrin hänen edustamansa kristillisyys sopii yhteen Raamatun ilmoituksen kanssa. Hän kuitenkin edustaa mielestäni hyvin esimerkkiä siitä mainitsemastani "suomalaiseen älymystöön kuuluvasta" henkilöstä, joka tuntee kovaa vetoa Rooman suuntaan, ei vain kulttuurisesti, vaan myös uskonnollisesti.
Käytännössä tämä ilmenee esim. siten, että tuodaan esille voimakkaat sympatiat roomalaiskatolilaisuutta kohtaan EU:a koossapitävänä voimana ja perinteisten kristillisten arvojen puolestapuhujana Euroopan parlamentissa.
Niin että onko Suomen luterilaisuus enää niin itsestään selvää 10-15 vuoden kuluttua? Tai mihin suuntaan Suomen evl. kirkko tuolloin on voimakkaimmin kallellaan? Ns. vapaat suunnatkin kun alkavat yllättävän paljon muistuttaa evl. kirkkoa toimintatavoiltaan, kommenteiltaan ja ulkonäöltään. Rooman edustamasta "hengellisyydestä" voi monelle suomalaiselle tulla yllättävän nopeasti turvapaikka nykyistä mediaa nuoleskelevaa limsaluterilaisuutta vastaan.
Timo Koivisto kirjoitti:
ReplyDeleteEdelleen minun on kaikessa rakkaudessa ja rauhassa sanottava, että - valitettavasti - näköpiiriini ei ole ilmaantunut myöskään muiden kirkkojen, herätysliikkeiden ja seurakuntien piiristä varteenotettavaa haastajaa nykyiselle henkiselle ja hengelliselle kehitykselle maassamme. Olen pahoillani (enkä niinkään siksi, että kenties pahoitin jonkun mielen, vaan ennen kaikkea maamme takia).
Miksei esim. Nokia missiossa ja joistain muistakin vapaan suunnan edustajista löytyisi tällaista suuntaa antavaa hengellistä johtajuutta? Erityisesti tarkoitan nyt ensin mainittua.
Anonyymi kysyy: "Miksei esim. Nokia missiossa ja joistain muistakin vapaan suunnan edustajista löytyisi tällaista suuntaa antavaa hengellistä johtajuutta? Erityisesti tarkoitan nyt ensin mainittua."
ReplyDeleteNiinpä, miksei? Tarkoitan, että minulla ei olisi mitään sitä vastaan, jos näin kävisikin. Totean vain, että tähän mennessä en näe näin käyneen.
Vai kuka tunnettu kristitty johtaja em. yhteisöjen piirissä olisi hiljattain julkisesti korottanut äänensä nykykehitystä vastaan?