Sunday, January 11, 2009

Auringon päivän mietteitä

Niin se vaan on, ystävät, että pakanuus on läsnä joka käänteessä ja kaikissa elämämme eri vaiheissa. Tämän tajuamiseksi ei välttämättä tarvitse lukea "PaganChristianity´ä", vaan ihan kalenteriin vilkaisu riittää. Tämänkin jutun otsikoksi meinasi ensin tulla "Sunnuntain mietteitä", mutta sitten päätin olla rehellinen ja tunnustaa vallitseva asiantila. Eli vikonpäivä sunnuntai, joka johdetaan aurinko-sanasta, tulee meille germaanisesta maailmasta, johon se tuli alunperin muinaisesta Egyptistä antiikin Rooman kautta. Katolisen kirkon myötä kaikki sai sitten myös tuiki tarpeellisen ja poliittisesti korrektin kristillisen pintasilauksen.

Eli hyvää auringonpäivää jokaiselle.

Olen tässä suunnitellut kaivavani esille vanhan ystäväni Virtasen, joka pitkän tauon jälkeen pääsi taas esittelemään joulusaunakokemuksiaan kaverinsa Poikolaisen kera. Virtasen saunareissu herätti useita perin mielenkiintoisia kommentteja, joista varsinkin "EU-viljelijä Einon" toteamus on ajatuksia herättävä. Eli jatkossakin siis tulemme varmaan kuulemaan lisää veli Virtasen edesottamuksista. Sanomattakin on selvää, että tämän blogin toimitus sanoutuu tarvittaessa irti Virtasen tai hänen keskustelukumppaniensa kommenteista, joiden voi katsoa häiritsevän yleistä kirkkorauhaa. Virtasen käsitykset ovat hänen omiaan ja myös pysynevät sellaisina - ellei hän sitten onnistu voittamaan jotain keskustelukumppaniaan oman asiansa puolelle.

Se sarkasmista ja muusta kieroutuneesta huumorista ja
sitten vakavampiin aiheisiin...

Katselin tuossa loppiaistiistaina (taas näitä pakanuuden sekoittaman kirkkohistorian nimeämiä "pyhäpäiviä") Yle Teemalta vuodelta 1929 peräisin olevaa suomalaista mykkäelokuvaa "Korkein voitto". Leffa on jännityselokuva vakoilusta talvisessa Helsingissä. Sen tekee erinomaisen nautittavaksi katsoa ja kuunnella Radion Sinfoniaorkesterin soittama
uusi musiikkitausta. Varsinkin talviset hiihtokohtaukset Suomenlahden rannikolla, joissa soi Sibeliuksen musiikki taustalla, ovat tosi nautittavia.

Elokuvassa suomalainen patriootti ja sotilas (Carl von Haartman) on rakastunut ulkomaiseen naiseen (Kerstin Nylander), joka osoittautuu bolshevikkien hyväksi työskenteleväksi vakoojaksi. Suurin osa elokuvasta tapahtuu siis Suomenlahden rannikolla, vanhassa hirsihuvilassa ja rannikkotykistön linnakkeiden tuntumassa. Elokuva on myös romanttinen tarina rakastumisesta ja sitoutumisen kysymyksistä, jotka tuohon aikaan olivat vakavasti otettavia aiheita. Lopussa, kun nainen on paljastumassa vakoojaksi rakastetulleen, tilanne kärjistyy. Mies löytää rakastetultaan piirroksia suomalaisen rannikkopuolustuksen sijoittelusta ja vahvuudesta, jotka ovat vaarassa joutua bolshevikkien kätyrien käsiin.

Päähenkilö, suomalainen patriootti ja sotilas joutuu lopulta haavoittamaan rakastettuaan kiväärillään estääkseen tämän paon bolshevikkien lentokoneella (tyylikäs I maailmansodan aikainen kaksitaso laskeutuneena Suomenlahden jäälle) mukanaan vakoiluaineisto, joka paljastaa rannikkolinnoitusten aseistuksen, sijainnin yms. Tämän jälkeen mies toimittaa rakastettunsa lääkärin hoitoon ja toipumaan haavoittumisestaan.

Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa silinteripäinen, siististi pukeutunut herrasmies odottaa vankilasta vapautuvaa rakastettuaan vankilan ulkopuolella. Rautaovet avautuvat, nainen saatetaan ulos, vartija vetää kättä lippaan ja ovi sulkeutuu. Mies ja nainen jäävät kahden vankilan ulkopuolelle. Molemmat vaikuttavat hämmentyneiltä. Sitten nainen sanoo: "Me molemmat saimme korkeimman voiton." Elokuva päättyy siihen, kun mies ja nainen kulkevat käsi kädessä pois. Ilmeisesti "he elivät onnelisina elämänsä loppuun asti".

Elokuvassa on (tietenkin) hyvin voimakas isänmaallinen paatos. Sen arvomaailma on selkeän mustavalkoinen - hiiteen lälläripuheet jostain "harmaasta vyöhykkeestä"! - ja sellaisena hyvin puhutteleva.
Se on hyvin kirkasotsainen ja puhdasmielinen kertomus oikeuden ja velvollisuuden taakasta ja kaiken voittavasta rakkaudesta. Miettikää vähän mitä elokuvan lopussa itse asiassa tapahtui.

Mies ampui rakastettuaan kylmän viileästi estääkseen vakoojan paon vihollisen puolelle. Isänmaan etu sen vaati. Onneksi nainen jäi henkiin ja toipui haavoittumisestaan. Vihollinen joutui palaamaan tyhjin käsin saastaiseen loukkoonsa punomaan uusia juoniaan vapaan isänmaamme kukistamiseksi. Sen jälkeen mies toimitti rakastettunsa virkavallan käsiin, jossa nainen sai oikeudenmukaisen tuomion vakoilusta vihamielisen ulkovallan (so. itäinen bolshevikkisuurvalta) hyväksi. Miehen rakastettu passitettiin vankilaan. Varmaan tuomio lyheni lieventävien asianhaarojen takia, mutta yhtä kaikki: mies, suomalainen patriootti ja sotilas, varmaan sydän verta vuotaen, ei epäillyt hetkeäkään oman velvollisuutensa täyttämisessä.

Tarina ei kuitenkaan pääty tähän, vaan mies on vastassa vankilasta vapautuvaa naista tuomion päätyttyä. Hän ei ole hylännyt rakastettuaan. Kaiken uhallakin hän on valmis jatkamaan suhdetta, jopa etenemään seuraavaan vaiheeseen tuon aikaisen arvomaailman mukaisesti: kosinta, kihlaus ja häät. Kun oikeus on toteutunut, avioliitolle ei ole mitään estettä. Siinä ovat sopusoinnussa ja harmoniassa totuus ja rakkaus, armo ja oikeudenmukaisuus, laki ja evankeliumi. Voi niitä aikoja, kun Suomikin oli vielä edes siinä määrin kristillinen maa, että tällainen arvomaailma nähtiin tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena ihmisen maanpäällisessä elämässä!

Siihen tilanteeseen naisen toteamus vankilatuomion kärsimisen jälkeen iskee kuin pommi:
"Me molemmat saimme korkeimman voiton." Kommentti iskee katujyrän lailla korville kaikkea oman aikamme relativismia, opportunismia, kyynistä pragmaattisuutta ja moniarvoisuutta. On olemassa ehdottomia arvoja, joita ihmisen tulee noudattaa, vaikka se tekisi kipeää, vaatisi paljon, jopa kaiken luovuttamista ja tuottaisi tuskaa - etenkään kun et voi olla satavarma onnellisesta lopputuloksesta. Mutta rakkaus uskaltaa silti. Kuvaavaa elokuvan arvomaailmalle on se, että ei anneta pienintäkään viitettä siitä, että mies olisi ajatellut päästää rakastettunsa ikäänkuin "koiran veräjästä" - rakkautensa tähden!

Olin tosi puhuteltu tuon leffan katsomisen jälkeen. Mieleen tulivat morsiamen sanat Laulujen laulusta: "rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus" (8:6). Mutta ennen kaikkea elokuva puhui minulle jotain hyvin syvällistä siitä päättäväisestä uhrautumisesta minunkin hyväkseni, jota Jeesus osoitti ristillä. Jumalan pyhyys vaati sen, mutta Hänen rakkautensa uskalsi sen.

Mieleen tulivat myös oman hengellisen isäni sanat jostain kaukaa nuoruudestani. Ne menivät jotenkin siihen tapaan, että sellaisella ei ole mitään arvoa, mikä ei kestä lähempää tarkastelua kaikkein kirkkaimmassa auringonvalossa. Näinhän Jumala tekee meidän jokaisen - minunkin! - elämän kohdalla, eikä se ole pisaraakaan pois Hänen armostaan. Tässä ei ole kysymys pelastumisesta, vaan siitä osasta, mikä arvioidaan minulle kuuluvaksi iankaikkisessa elämässä. (Voit halutessasi tarkastella tätä raamatullista totuutta lähemmin Paavalin ensimmäisestä kirjeestä Korinttin satamakaupungin uskoville, luvusta 2, jakeista 11-15.)

Haluan siis rakentaa kullasta, hopeasta ja jalokivistä saadakseni rakennukseni kestämään. Katson viisaammaksi olla rakentamatta puusta, heinistä tai oljista. Ne ovat tulenruokaa, eivätkä kestä Hänen edessään, jolle meidän kaikkien on tehtävä tili. Käytännössä haluan siis ojentaa elämäni näiden pyhimpien arvojeni mukaan.

No comments:

Post a Comment