Puristi

"Silloin olisimme ainakin raamatullisia."

Eräs ystäväni kutsui minua kerran "puristiksi" tarkoittaen sillä taipumustani jonkinlaiseen puhtauteen ja aitouteen asioiden ja ilmiöiden suhteen. Jonkinlaista ortodoksisuutta siis. Sanakirjan mukaan "purismilla" tarkoitetaan puhdaskielisyyttä ja "puristi" on kielenpuhdistaja.

Kyse oli tuolloin irlantilaisesta musiikista, jota aina silloin tällöin tykkään kuunnella. Ystäväni oli kiinnittänyt huomiota siihen, miten vaadin irlantilaiselta (kansan)musiikilta tietynlaista autenttisuutta, jota arvostan enemmän kuin tendikkyyttä, jopa kansansuosion ja levymyynnin kustannuksella. Eli käytännössä kuuntelen mieluiten vaikka arkaaista säkkipillin soittoa .- mikä muuten onkin yksi maailman ehdottomasti upeimpia soittimen ääniä! - kuin jotain syntikalla tehostettua "new age"-vaikutteista irkkupoppia.

Tunnustan mieluusti olevani puristi myös teologian ja kristillisen opin suhteen: haluan ehdottomasti päästä ilmiöiden juurille, uskon alkulähteille. Tiedostan vallan hyvin ko. ikuisuushankkeen vaikeudet ja vaarat. Olen uuvuksiin asti keskustellut aiheesta teologiystävieni kanssa ja kohdannut sen päivittelevän ja surkuttelevan asenteen, jolla minuun suhtaudutaan kuin tunnustan höyrähtäneeni moiseen. Varsinkin nykyisen postmodernin kyynisyyden aikana tähän törmää usein: aitouteen ja puhtauteen ei enää edes uskota. Tätä seuraa usein seurakuntatyön arkea saneleva kaiken voittava pragmaatisuus: jos jokin aiheuttaa väristyksiä, niin hyvä - stop asking questions!

Jos tilanne on tällainen, niin jokainen ymmärtää, että puristi on kirosana, pain in the ass ja takuuvarma ilonpilaaja uskonystävien synttärikahveilla alituisine ikävine kysymyksineen. Niin, jopa lapseni syyttävät minua siitä, että otan kaikki asiat niin vakavasti: edes "Star Wars´ia" ei voida käydä katsomassa ilmana analyysiä elokuvan edustamasta maailmankuvasta. (Heh heh...)

Mutta eikö uskonpuhdistuksessa olekin kyse juuri tästä? Menemme läpi tulen ja veden, kaikkia ajallisia ja ajattomia vastuksia uhmaten kohti uskomme aitoa ydintä, enkä ajattele sen tapahtuvan niinkään teologisen arkeologikaivausten avulla eri kerrostumien läpi. Uskon edelleen löytävämme tiemme Jumalan, ilmestyksen ja uskon Herran luo Sanan, Hengen, rukouksen ja uskovien yhteyden kautta. Haluan ehdottomasti korostaa tässä yhteydessä seurakuntayhteyden (en siis niinkään "teologiyhteyden"!) merkitystä: siinä, missä kaksi tai kolme on koolla Herran Jeesuksen nimessä, niin siinä on myös Jeesus Totuutena läsnä. Eli käytännössä yhteisen rukouksen ja Sanan tutkimisen kautta voimme päästä eteenpäin.

Niin, pyrkimys raamatullisuuteen tuntuu yllättävän monen nykyuskiksenkin mielestä olevan jo edeltä käsin tuhoon tuomittu hanke. Nykyinen kirkkokunta- ja tunnustuskuntasysteemi hyväksytään sen suuremmin sitä kyseenalaistamatta olkapäiden kohauttelun saattelemana. Saatetaanpa jopa ajatella tuollaisen yltiöpäisen hurmahenkisyyden johtavan joko uskossa harhateille tai ainakin ns. "uskovien yhteyden reuna-alueille". Näinhän minuakin aikanaan tälle tielle lähtiessäni varoiteltiin.

Usein kuulee myös sanottavan, että "tarviiko sitä nyt niin tarkasti ottaa...?" Ja: "ei kai meidän nyt sentään tarvitse toogaan pukeutua". Virallinen kirkkohistoria hyväksytään näillä ilmeisen populistisilla argumenteilla aika kevyesti. Nyt kun nämä kirkkokunnat ja muut järjestäytyneet seurakunnat ovat olemassa ja niillä on pitkä historia takanaan, niin niiden kauttahan se Jumalakin toimii ja piste.

Eräs virallisen kristinuskon puolustamisen argumentteja on myös se, että "jos kerran jotain asiaa ei erikseen ole kielletty Raamatussa, niin mitäs pahaa siinä nyt sitten on?" Tällä perusteella on sitten olemassa mitä ihmeellisempiä viritelmiä eri kirkkokuntien piirissä, joita ei kukaan ole uskaltanut tai tajunnut kyseenalaistaa Raamatun valossa. Mutta kun Jumala ei ole kutsunut tekemään meitä niitä asioita, joita Hän ei erikseen ole kieltänyt, vaan nimenomaan niitä asioita, jotka Hän on käskenyt tehdä.

Minua ei tällainen vaan vakuuta. Minua kiehtoo meneminen lähemmäs palavaa pensasta: "Minä olen se, joka Minä olen". Muistan nuoruudessani hengellisen isäni sanoneen omana periaatteenaan, että se, mikä ei kestä kaikkein kirkkaimman valon loisteessa, ei ole minkään arvoista. Jumala on Pyhä.

Lisäys edelliseen...

Eipä mennyt kauaa edellisestä postauksestani kun alakerrassa saunaa lämmittäessäni katselin toisella silmällä TV7:ä. Siellä oli päättymässä Derek Princen raamatunopetusohjelma, joka käsitteli vesikastetta. Silloin vanhat muistijäljet päässäni aktivoituivat ja muistin, että totta tosiaan, Princeltähän ilmestyi joskus 70-luvun alkupuolella (muistaakseni) neliosainen kirja nimeltä "Foundation Series", jonka neljä osaa käsittelivät raamatullista oppia juuri tuossa Hepr. 6:1-2:n mainitsemassa järjestyksessä.

Muistan myös joskus tuolloin lukeneeni ne. En ehkä kaikessa ajatellut täysin samalla lailla asioista kuin Prince, mutta muistan tuolloin joidenkin ystävieni kanssa todenneeni, että kiitettävää, että joku on lähestynyt asiaa juuri tästä näkökulmasta. Pelkästään tämän raamatullisen näkökulman nöyrä huomioon ottaminen on kannatettavaa.

Jos jostain bongaatte tuon opuksen, niin tsekatkaa itse.

Kristuksen opin alkeet vai systemaattinen teologia?

Luin tänä aamuna Raamattuani Heprealaiskirjeen 6. luvun alusta, jossa kehotetaan kasvamaan uskossa aikuisuuteen (5. luvun loppu!) ja jättämään "Kristuksen opin alkeet". Nämä "alkeet" luetellaan seuraavasti:
- parannus kuolleista töistä (so. parannuksen teko eli mielenmuutos suhteessa entiseen elämään)
- usko Jumalaan (so. usko Raamatun ilmoittamaan Jumalaan ja Hänen lähettämäänsä Vapahtajaan, Jeesukseen)
- oppi kasteista ja kättenpäällepanemisesta (sis. raamatullisen opetuksen kaikista eri UT:n mainitsemista kasteista, armolahjoista ja niiden välittämisestä ja toiminnasta)
- oppi kuolleitten ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta tuomiosta (eli kristillinen eskatologia)

Eli UT:n opetuksen mukaan tässä on kuvattuna "perustus", jolle meidän uskonelämme rakennus, mutta myös seurakunta "Jumalan asumuksena Hengessä" nousee. Tässä ovat alkeet ja kun halutaan "pyrkiä täydellisyyteen", niinkuin Hepr.kirjeen kirjoittaja asian esittää, niin se on sitten jotain ihan muuta. Ja kuitenkin näyttää siltä, että niin Suomessa kuin muuallakin - tai ainakin siinä osassa maailmaa, jonka kristillinen media meille välittää - puuhastellaan edelleen näissä alkeissa. Enkä sano tätä nyt mitenkään ivaillen, enkä vikoillen, koska olen itse samassa tilanteessa. Mutta näyttää siltä, että meillä ei Kristuksen ruumiissa (esim. täällä Suomessa) ole mitään yhteistä ymmärrystä ja sen pohjalta nousevaa toimintatapaa, mikä on totuus näistä "Kristuksen opin alkeista"? Ja edelleen: jos alkeet ovat nämä, niin mitä ihmettä sitten mahtaakaan olla se "täydellisyys", johon näitä heprealaiskristittyjä kehotetaan pyrkimään?

Nuoruudessani se mies, jota pidän hengellisenä isänäni, totesi minulle kerran, että hän on nähnyt monenlaisia kristillisiä uskonoppeja ja systemaattisia teologioita yms., mutta ei vielä ainuttakaan, joka perustuisi tässä esitettyihin "alkeisiin". Tämä on totta. Meidän länsimainen systemaattinen teologiamme on absoluuttinen pyhä lehmä, joka perustuu Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen ajatteluun ja skolastiikkaan (ja jota minä tässä varovasti yritän töniä hereille). Se näyttää kuitenkin edustavan vähän toisenlaista ajattelua, mitä tulee kristillisen uskonopin määrittelyyn, kuin mitä UT edustaa. Esimerkkinä tästä ajattelutavan erosta käynee em. Hepr. 6. luvun alun "Kristuksen opin alkeet" ja "täydellisyys" ja vastaavasti minkä tahansa teologisen seminaarin tai yliopiston teologisen tiedekunnan käyttämä systemaattisen teologian jaottelu.

Tässäpä olisikin mielenkiintoinen työsarka jollekin raamattu-uskolliselle teologille: millaiselta näyttäisi kristillinen uskonoppi tai systemaattisen teologian jaottelu pohjautuen em. Kristuksen opin alkeisiin? Entä kuka tekisi uskonelämän ABC:n äsken kääntyneelle juuri tämän raamatullisen jaottelun pohjalta? Silloin olisimme ainakin raamatullisia. Ja edelleen: mitä se "täydellisyys" sitten on? No, eikö Paavali Ef. 4:13:ssa kehotakin meitä kasvamaan "täyteen miehuuteen" ja "Kristuksen täyteyden täyden iän määrään"? Sinne kasvaessamme joudumme kyllä ottamaan ainakin etäisyyttä entiseen ajatteluun, ellemme peräti hylkäämään sitä tai osia siitä...

Sitä se "uskonpuhdistus" kaiketi olisi.

Kaksi vaaraa, osa II

Miettisen Jussi kirjoittaa viimeisimmän "Arkki"-lehden pääkirjoituksessa: "Hengellinen liike on mielenkiintoinen ilmiö. Siinä vallitsee samoja lainalaisuuksia kuin missä tahansa organisaatiossa, mutta samalla sillä on hengellinen luonne." Tämä on mielenkiintoinen lausuma, johon toisaalta ajatuksissani yhdyn, toisaalta taas en. En ole samaa mieltä siitä, että hengellisessä liikkeessä olisi "samoja lainalaisuuksia kuin missä tahansa organisaatiossa". Hengellisessä liikkeessä voi olla samoja lainalaisuuksia kuin missä tahansa muussa liikkeessä. Mutta liikkeessä ei ole samoja lainalaisuuksia kuin organisaatiossa. Liike ei nimittäin koskaan ole mikään organisaatio. Kun liike - periaatteessa mikä tahansa kansanliike tms. - alkaa organisoitua, niin se menettää liikkeensä. Se alkaa hakea vakiintuneita muotoja ja asettua aloilleen. Se jämähtää paikoilleen. (Tiedättehän te tuon irvisloganin: "Ensin oli herätys, sitten oli herätysliike, lopulta oli enää liike ja lopulta jäljelle jäi vain keskusorganisaatio ja painotalo"...)

Siinä kohtaa olen veljeni kanssa samaa mieltä, että lainalaisuudet ovat usein samoja niin hengellisessä kuin missä tahansa muussakin liikkeessä. Tämä johtuu yksinomaan siitä, että ihminen, niinkuin koko muukin luomakunta on Jumalan luoma, ihminen jopa Jumalan kuvaksi luotu. Lankeemuskaan ei kokonaan turmellut tätä Jumalan kuvaa ihmisessä. Niinpä esim. luonnossa esiintyvät luonnonmukaisen kasvun lainalaisuudet toteutuvat vastaavasti myös hengellisessä elämässä. Mietipä vaikka Jeesuksen vertausta kylväjästä Matt. 13:ssa. Samoin myös kaikki liikehdintä, joissa ihminen on moottorina, mukana tai muuten vaan seuraamassa tilannetta, noudattaa aina tiettyjä samoja lainalaisuuksia. Ja aivan niinkuin Jussi Miettinen toteaa, "samalla sillä on hengellinen luonne."

Edessämme on kaksi muutakin vaaraa - potentiaalista harhaa ja mahdollista metsäänmenoa - kuin mistä edellisessä postauksessani kirjoitin. Molemmat esiintyvät meidän aikamme kristillisyydessä eri kirkkokuntien ja herätysliikkeitten sisä- ja ulkopuolella. Molemmat löytyvät myös melkein mistä tahansa muustakin yhteisöstä tai liikehdinnästä. Meidän aikamme tuntuu monessakin kohtaa olevan varsinaista polarisoitumisen aikaa, jossa erilaiset ilmiöt kärjistyvät ääripäihinsä ja löytävät vastakohtansa, joiden peilikuvia ne myös usein ovat - niin yllättävältä kuin se kuulostaakin.

Tämän kertainen polarisoitunut vastakohtaparimme on toisaalta tiukasti hierarkkinen, pyramidimainen organisaatiomalli ja toisaalta kaikkea sitoutumista karttava irtolaisuus, jossa ihannoidaan kuviteltua täydellistä vapautta olla kuulumatta mihinkään. Nämä ovat molemmat oman myöhäismodernin kyynisen aikamme kulttuurisia ilmiöitä. Mutta taaskin voimme todeta Miettisen Jussia hieman muunnellen, että molemmilla niillä on myös uskonnollinen luonteensa.

Miksi valitsin termin "uskonnollinen", enkä "hengellinen"? Yksi syy on varmaankin edelliseen kirjoitukseeni tullut asiallinen kommentti, jossa todettiin, että on syytä erottaa toisistaan nämä kaksi: toisaalta uskonnollisuus ja hengellisyys sekä toisaalta uskonto ja usko, jonka Jeesus vaikuttaa. Tämä on totta. Toinen syy sanavalintaani onkin se, että en näe tässä polaarisessa käsiteparissa mitään aidosti hengellistä. Kyse on selkeästi ihmisen luontaisen uskonnollisuuden ilmenemismuodoista.

Oman aikamme hengellistä kentää tarkastellessamme näemme toisessa ääripäässä kultinomaisia yhteisöjä, joissa on pyramidimainen rakenne, tiukka hierarkkia, arviointi tehty mahdottomaksi ja kuuliaisuus johtajille absoluuttista. Tällaisissa kristillisissä yhteisöissä puhutaan vakavaan sävyyn kuuliaisuudesta johtajille ja sen mukanaan tuomasta "hengellisestä suojasta". Toisin päin käännettynähän tämä tarkoittaa sitä, että jos et tätä marssijärjestystä kiltisti noudata, Sinun käy huonosti.

Meillä ei ole nostaa tätä harhaa ja tuhoisaa käytäntöä vastaan ketään muuta kuin itse Kristus, joka on sielujemme paimen ja ainoa tosi hengellinen suojamme ja Seurakunnan Pää.

Toisessa ääripäässä näemme paljon hengellistä irtolaisuutta: levottomia sieluja, jotka harhailevat sinne tänne erilaisten "aaltojen", "siunausten" ym. heitteleminä. Nämä ihmiset ovat kenties niin pettyneitä kristillisiin seurakuntiin, että eivät usko enää koko seurakunnan ideaan ollenkaan. Samalla he ovat suuressa vaarassa luisua pois raamatulliselta hengellisen elämän pohjalta. Hyvin usein taustalla on voimakkaita kokemuksia hylätyksi tulemisesta, erilaisesta hyväksikäytöstä ja loppuunpalamisesta sellaisten vastuiden alla, jotka tuntuvat olevan hyvin kaukana omasta kutsumuksesta.

Mutta Paavali mainitsee juuri nämä esimerkkeinä hengellisestä kypsymättömyydestä, jonka vastalääkkeen hän esittää Ef. 4:11:stä eteenpäin. Seurakunta on Jumalan juttu , jopa siinä määrin , että sitä kutsutaan Kristuksen ruumiiksi. On kuitenkin tärkeää erottaa, mikä tämä seurakunta UT:n mukaan on. Eli palautetaanpa mieliin joskus aiemminkin esitetty kysymys:

Mistä näistä kolmesta UT ei puhu mitään:
- Kristuksen kaupunginlaaja seurakunta
- johonkin kirkkokuntaan kuuluva tunnustuskuntaseurakunta
- Kristuksen maailmanlaaja seurakunta?

Ei ole siis syytä mennä ojasta allikkoon. Tai jos lähtee sutta pakoon, niin tulee karhu vastaan. Eli nämä molemmat toisilleen vastakkaiset mallit ovat seurauksiltaan yhtä huonot: tiukasti kontrolloidut yhteisöt tuottavat rikki revittyjä ihmisiä, mutta myös kuviteltu "hengen täydellinen vapaus" on vain harhaa. Niin petollisen helposti nämä molemmat mallit - niin vastakohtia kuin ovatkin - ruokkivat toinen toistaan.

Pyhä Henki on "raittiuden Henki", kuten edellä totesimme. Hän "johdattaa meidät kaikkeen totuuteen". Tälle Totuudelle uskollisina elämässämme asettuvat oikeanlaiseen tasapainoon oppi ja elämä, Henki ja Kirjoitukset, laki ja armo, yhteisö ja yksilö, Ruumis ja Pää.

------------

Kotitehtävä: Meillä on nyt (I- ja II-osien pohjalta) edessämme kaksi polaarista käsiteparia:
- toisaalta väärä karismaattisuus ja kuollut uskonnollisuus,
- toisaalta taas tiukan hierakkinen organisaatio ja hengellinen irtolaisuus.

Mieleeni hiipii väistämättä hieman ilkikurinen ajatus, millaisen nelikenttäjaon tämän pohjalta saisi kehitettyä?

Kaksi vaaraa, osa I

Kun ajattelemme Kristuksen seurakuntaa Suomessa - ja luulen tämän olevan tilanne noin laajemminkin - niin näen edessämme ainakin kaksi sellaista vaaraa, jotka ovat ikäänkuin polaarinen käsitepari, vastakkaiset ääripäät, joiden välissä kulkee raittiin ja raamatullisen uskon tie. Paavali nimittäin kirjoittaa nuorelle kaimalleni, ettei Jumala ole antanut meille "pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden hengen" (2.Tim. 1:7). Sana "raittius" on esim. Raamattu kansalle-käännöksessä käännetty sanoilla "terveen ymmärryksen henki", RK92 taas kääntää "terveen harkinnan henki", millä tarkoitetaan järkevyyttä, ymmärtäväisyyttä, harkintakykyä, itsehillintää ja kohtuullisuutta.

Huomaan oman aikamme ilmiöitä tarkkaillessani entistä useammin peilaavani asioita tämän raamatullisen periaatteen kautta: Jumalan Henki on kaiken muun hyvän lisäksi myös voiman, rakkauden ja raittiuden Henki. Raamatullinen, Pyhän Hengen vaikuttama usko on aina raitista uskoa. Meille näytetään näin eri aikamme ääri-ilmiöiden välillä oleva raittiin uskon tie, josta ei puutu sen enempää voimaa kuin rakkauttakaan ja jossa asiat ovat raittiisti tasapainossa.

Muistan nuorena kaverina erään vanhan, kokeneen raamatunopettajan todenneen osuvasti, että "evankeliumi on kyllä hullutusta, mutta kaikki hullutus ei ole evankeliumia". Niinpä.

Näen edessäni siis kaksi ääripäätä ja vaaraa mennä harhaan toisaalta väärän karimaattisuuden ja toisaalta kuolleen uskonnollisuuden taholta.

Väärä karimaattisuus poikii pinnallista kuohua, sielullisia, jopa demonisia ilmiöitä, joiden arviointi ja koetteleminen usein kielletään esim. Pyhän Hengen pilkalla pelottelemalla. Tapaan tänä päivänä paljon uskovia, jotka elävät humussa ja sumussa todellisuudesta vieraantuen ja kokemuksesta toiseen kulkien ja kun tuo liikehdintä on loppuun kaluttu jäädään odottelemaan uutta. Samaan aikaan monet vilpittömät uskovat palavat sisimmässään karrelle tuossa sielullisessa kiihkossa.

Toinen harhaan menemisen vaara on sellainen kuollut uskonnollisuus, jossa pikku hiljaa luovutaan kaikista raamatullisen opin tunnusmerkeistä ja mukaudutaan mitään kyselemättä ympäröivän sekulaarin kulttuurin arvojen mukaan. Tämä harha vie mukanaan monia vilpittömiä uskovia, jotka pysyttelevät mukana mahdollisimman pitkään motiivinaan "olla suolana loppuun asti", eivätkä huomaa, miten tuo uskonnollinen luopumus hitaasti, mutta varmasti muuttaa myös heitä itseään.

Vain aito, raamatullinen paikalliseurakunta tulee kestämään tulevaisuudessa niin maallistuvan ja pakanallistuvan yhteiskunnan ja kulttuurin taholta tulevan paineen ja vainon. Samoin vain tämä Kristuksen seurakunta tulee yksin selviytymään voittajana noista kahdesta em. toisilleen vastakkaisesta harhasta, joilla kuitenkin on yksi ja sama alkuperä syvyydessä: saatanan hajottava ja eksyttävä toiminta.

Suuret, kirkkokunnallisesti järjestäytyneet yhteisöt ovat täysin pakanallisen valtion armoilla silloin, kun luopumus kasvaa ja laittomuus pääsee valtaan. Niiden varainkäyttöön, isoihin kiinteistöihin, perinteisiin etuihin yms. on lapsellisen helppo iskeä kiinni esim. verotuksellisin keinoin. Eikö meillä ole jo esimerkkejä tästä Euroopan Unioninkin alueella? Samoin ne tulevat olemaan tuomittuja näiden harhojen edessä, koska niiden organisatorisissa rakenteissa on jo nyt valmiina olemassa ne kanavat, joiden kautta väärä evankeliumi - niin uskonnollinen moniarvoisuus kuin tehokeinoin kiihotettu siellullisuuskin - voi nopeasti levitä suuriin massoihin. Julistetaan vain tällainen väärästä lähteestä siinnyt liikehdintä "oman kirkkomme tämän vuoden agendaksi" ja that´s it. Näin tavoitetaan helposti kaikki ikäryhmät "vauvasta vaariin".

Vääräksi evankeliumiksi sen tekee se, että ne molemmat edustavat halpaa armoa: kummassakaan ei nimittäin puhuta mitään Jeesuksen rististä ja sen merkityksestä. Risti ohitetaan aina siellä, missä jotkut muut asiat nousevat Jeesuksen seuraamista tärkeimmiksi. Kyseessä voivat olla omat kokemukset "hinnalla millä hyvänsä" tai yhtä hyvin halu harmonisoida kristinusko ympäröivän yhteiskunnan pakanallisten filosofioiden ja muiden uskontojen kanssa.

Minua on paljon puhutellut Paavalin kuvaus tulostaan julistamaan evankeliumia Korinttiin. Paavali sanoo päättäneensä "olla tuntematta mitään muuta kuin Jeesuksen - ja Hänetkin ristiinnaulittuna" (1.Kor. 2:2). Tämä - kuten monet muutkin tilanteet UT:n aikana - sopivat kiusallisen hyvin oman jälkikristillisen ja moniarvoisen aikamme tilanteisiin. Tänäänkin monet uskovat kyllä Jeesukseen ja vannovat Hänen nimiinsä, mutta kuka tuntee Hänet oikein - so. ristiinnaulittuna?

Jeesuksen risti nimittäin jakaa ihmiset tänäkin päivänä. Siinä kun on kysymys minun suhteestani Pyhään Jumalaan, ei enemmästä, eikä vähemmästä. Niinpä minäkin olen päättänyt tästä eteenpäin olla tuntematta mitään muuta kuin Jeesuksen ristiinnaulittuna.

Raamatun päivittäminen vai uskon puhdistaminen?

Olin tuossa viikolla kuuntelemassa Raamattuopiston aikaisen opiskelukaverini, sittemmin jo tohtoriksi väitelleen Timo Eskolan luentoa aiheesta "Pitäisikö Raamattu päivittää V.2.0.0.8?". Luento oli ihan jees ja mielenkiintoinenkin, joskin eräät ei-luterilaiset ystäväni kritisoivat Eskolaa vähän siitä, että hän ei oikeastaan sanonut mitään, eikä vastannut kiperiin kysymyksiinkään suoraan. Minä siihen vähän veljeäni puolustellen, että "eihän se edes ollut pahimmasta päästä, eikä meillä tässä tilanteessa ole juuri muutakaan tarjolla". Nimittäin vapaiden suuntien - Iso Kirja & Santala - teologian harrastuksen suunnalta ei näytä ainakaan nyt olevan tarjolla mitään varteenotettavaa vaihtoehtoa. Joten ainakin allekirjoittaneesta näyttää siltä, että Eskolan kaltaiset "vastavirtaan uivat teologit" evl. kirkon ja erityisesti Suomen teologisen instituutin piirissä näyttävät olevan ainoat vakavasti otettavat haastajat hesalaiselle yliopistoteologialle. Eipä silti, eipähän kummassakaan leirissä näytä olevan suurta hinkua verkottumiselle. Enemminkin jokainen pysyttelee omissa poteroissaan.

No, Eskola siis vain kuvasi teologian muuttumista valistuksen ajan humanismista ja rationalismista eksistentialistisen angstin kautta nykyiseen prostmoderniin teologiaan, jossa kieli on vallankäytön väline ja kaikki pyörii tämän ruumiinosan ympärillä. Mieleni teki kysyä veljeltäni, millaisena hän sitten näkee tulevaisuuden kehityksen - eli vähän profeetallisutta kehiin - ja miten hän näkee transmodernismiksi nimetyn suuntauksen vaikutukset teologiassa. Mutta en nyt sitten kuitenkaan kysynyt, kun monilla oli teräviä kysymyksiä esittää tohtorille.

Mutta joo, kyllä itsellenikin jäi vähän sellainen vaikutelma, että ei hän kovin suorasanaisesti viittonut suuntaa mihinkään päin tulevaisuudessa. Liekö sitten seurausta liian pitkälle jatkuneesta pyörimisestä pelkästään kirkollisissa ympyröissä? Mutta eikö tätäkin jonkun pitäisi tehdä? Uskon Jumalan ainakin joitakin ihmisiä Suomen Siionissa selkeästi kutsuneen tähän tehtävään - teologiankin alueella. Mutta jos historia ja nykyhetki ovat mitään minulle opettaneet, niin sen, että mikäli tällainen henkilö nousee vahvasti jonkun olemassaolevan, kiveen hakatun kirkkokunnan piiristä, hän tuppaa aina olemaan enemmän tai vähemmän perinteensä, asemansa ja oman kirkkonsa tulevaisuuden skenaarioiden kahlitsema. Tämän vastapainoksi tarvitsemme sellaisia hengellisiä johtajia, jotka näkevät laajempia kokonaisuuksia ja "metsän puilta" eli Kristuksen ruumiin kokonaisuuden pyhien seurakuntana ja tältä pohjalta ymmärtävät, mitä Henki sanoo seurakunnalle.

Mutta senhän Eskola toi selvästi esille, että hän suhtautuu hyvin kyynisesti kirkon nykytilanteeseen ja sen säilymiseen kokonaisena. Eli hänkin on näkevinään kirkon rapautumista useisiin pienempiin luterilaisiin yhteisöihin tulevaisuudessa. Tähän kyseenalaiseen "moninkertaistumiseen" liittyy eräs hauska piirre ja se on se, että nämä uudet yhteisöt useimmiten kopioivat toimintatapansa ja kulttuurinsa juuri siltä emoyhteisöltä, josta he enemmän tai vähemmän ovia paiskoen lähtevät. Käytännössä tämä näkyy sitten siinä, että niilläkin on pienehköstä koostaan ja volyymistään huolimatta kiusallinen tapa organisoitua kirkkokunnaksi tai ainakin sen kaltaiseksi, aivan niin kuin edeltäjänsäkin. Näin ne myös ovat tuomittuja toistamaan isiensä virheet.

Luen parhaillaan toista kertaa ruotsalaisen Peter Englundin historiallista tiiliskiveä "Voittamaton" ( WSOY 2001, 910 s.). Kirja kertoo eurooppalaisen suursodan kehittymisestä, käymisestä ja jälkipuinnista 1600-luvulla. Kirja on erinomaisen suositeltava jokaiselle historiasta kiinnostuneelle, sillä taaskin historia opettaa meille monia asioita. Englund tekee esim. selkoa Ukrainan kapinallisten kasakoiden ja talonpiokien irtautumispyrkimyksistä tuon ajan suurvallan, Puola-Liettuan orjuudesta. Kasakat halusivat kiihkeästi vapautta puolalaisten suurtilanomistajien yksityisarmeijoiden alaisuudesta, mutta niillä näytti olevan vain yksi yleisesti hyväksytty ulospääsy tuona aikana. Ja se oli yksinkertaisesti vain alistuminen jonkun toisen monarkin eli yksinvaltiaan kuuliaisiksi alamaisiksi. Ei olisi tullut kysymykseenkään irrottautuminen pois Puola-Liettuan vallan alta ja ryhtymisestä "vain" ukrainalaisiksi, jotka päättäisivät ja huolehtisivat itse omista asioistaan.

Ajattelutapa perustui Englundin mukaan sanalle "suvereniteetti". Englund kirjoittaa: "Valtakunta säästyisi tuholta ja heikkoudelta vain siinä tapauksessa, että yhden ainoan yhdistävän hallitsijan annettaisiin johtaa sitä. ... (Suvereniteetilla) tarkoitettiin riippumattomuutta ja itsenäistä päätösvaltaa. 1600-luvun ihmiselle oli itsestään selvää, ettei tämä suvereniteetti voinut perustua mihinkään abstraktiin ´kansaan´, vaan tunnustetun monarkin henkilöön." (emt. s. 95)

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Ukrainan kasakat etsivät liittolaisekseen jotain ulkomaista hallitsijaa. Heille ei tullut mieleenkään julistautua noin vain itsenäisiksi omin voimin, sillä tuon ajan yleisen ajattelutavan mukaan itsenäisyyteen tarvittiin laillinen hallitsija. Tuon ajan kirkollisessa elämässä oli vallalla sama näkemys: hengellisen elämän harjoittamiseen tarvittiin aina kirkko. Maallinen valta oli näet vain heijastumaa siitä Jumalan valtakunnasta, jonka edustaja kirkko (so. eritoten Rooman kirkko, mutta myös esim. evankelis-luterilainen tai reformoitu valtiokirkko) on maan päällä. Ne uskovien yhteisöt (esim. Sveitsin ja Etelä-Saksan anabaptistit eli kastajaliikkeet), jotka sanoutuivat uskonpuhdistuksessaan irti jopa tästä kirkollisen järjestyksen pyhäksi katsotusta periaatteesta, joutuivat kaikkein kovimman vainon kohteeksi.

Katolisessa kirkossa tätä ilmiötä kutsuttiin jo varhaiskeskiajalla monarkkiseksi piispuudeksi. Eli David Pawsonia lainaten näemme kyllä UT:n aikana useita kaitsijoita (kr. episkopos, josta sana piispa tulee) johtamassa yhtä seurakuntaa, kun taas jo 300 vuotta myöhemmin näemme yhden piispan johtavan useita seurakuntia. (Mikä sinällään on tietysti täysin epäraamatullinen käytäntö.)

Tämä sama ajattelutapa näkyy vielä nytkin, yli 300 vuotta em. tapahtumien jälkeen sellaisten kristittyjen otteissa, jotka hamuavat vapauteen heitä sitovien kirkkokunnallisten rakenteiden orjuudesta. Kun ne vihdoin, monen vuosien, jopa vuosikymmenien omantunnon kysymysten "jaakobin painien", eturistiriitoihin ja käytännön kysymyksiin liittyvien taisteluiden jälkeen uskaltavat ottaa tuon lopullisen askeleen vapauteen, niin ne järjestäytyvät itsekin uudelleen kirkkokunniksi. Tai ainakin ne uskollisesti hakevat itselleen sen entisen perinteisen seurakunnan formaatin. (Tässä kohtaa formaattia ei nimittäin muuteta lisäämällä diskopallot kattoon tai panostamalla uusiin tuoleihin tms. Kyllä muutoksen täytyy lähteä sisältä päin ja jatkua sieltä ulospäin.) Eli joka tapauksessa ne uudelleen kääntyvät tämän maailman alkeisvoimien puoleen. Kirkollinen monarkkinen piispuus löytää näin uudelleen vahvan jalansijan uusien, itsenäisten seurakuntien piiristä - vanhoista puhumattakaan.

Luulen, että tässä kohtaa on meillä siinä Kristuksen ruumiissa, joka on seurakunta myös paikallisella tasolla, edessämme suuri vanhasta poisoppimisen ja raamatullisen totuuden löytämisen paikka, mitä tulee siihen uskovien yhteyteen, mistä Uusi testamentti todistaa. Se vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä, horjumatonta uskoa ja erityisesti verkottumista käytännön ihmissuhteiden tasolla niiden uskovien kanssa, jotka kantavat sydämessään tätä samaa taakkaa Herran seurakunnasta. Tämä ei saa johtaa meitä mihinkään utopiaan täydellisestä riippumattomuudesta suhteessa muihin pyhiin, eikä ylihengelliseen irtolaisuuteen. Näiden raamatullisten totuuksien ymmärtäminen päinvastoin johtaa meidät syvempään yhteyteen muiden uskovien kanssa Kristuksen ruumiissa. Mutta tämän yhteyden tulee perustua johonkin enempään kuin muodolliseen paperijäsenyyteen, keinotekoiseen vastuunkantoon jopa ohi omien lahjojen tai organisaation luomaan kuvitelmaan "yhteydestä".

Raamattua ei siis tule päivittää, vaan sen sanoma ennemmin kaivaa esille. Aikanaan em. David Pawson tuli Suomeen mukanaan sanoma Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen loppuun saattamisesta. Tällä tiellä olemme edelleen uskoen, että Herra sen tulee tekemään ja minullakin oma paikkani siinä.

Vielä edelliseen liittyen...

Kuulen aina silloin tällöin puhuttavan seurakunnan ennalleen asettamisesta siinä merkityksessä, että se on merkki Jeesuksen lähestyvästä takaisin paluusta. Ymmärrän kyllä itsekin näin olevan (esim. seuraavien Raamatun kohtien perusteella: Ef. 4:11-16, 5:26-27, Room. 11:25), mutta vierastan ajatusta siitä, että meidän tulisi terästäytyä Raamatun mukaan elämisessä seurakunnassa vasta sitten, kun ajattelemme, että Herra tulee pian.

Tämä ei ole mielestäni oikea peruste - ikäänkuin lapset laittaisivat paikat kuntoon vasta sitten, kun varmasti tietävät isän olevan just tulossa kotiin. Mitä uskollisuutta se sellainen on? Meidän tulee elää todeksi Kristuksen ruumiin todellisuutta seurakuntana tuli Herra huomenna tai vaikka vasta sadan vuoden päästä. Kyse on uskollisuudesta Raamatun totuudelle seurakunnasta, ei niinkään minkään ajan merkkien mukaan ojentautumisesta.

Herra itse kyllä rakentaa seurakuntansa, siitä ei meidän tarvitse huolehtia. Tästä voimme olla varmoja. Meidän tehtävänämme on tässä ja nyt alkaa elää todeksi seurakuntaa Kristuksen ruumiina, jotta olemme valmiit silloin kun Herra tulee. On Raamatun mukaista hylätä erilaiset haihattelut siitä, että "sitten lopun aikoina" alkaisimmekin yllättäen elää yhteydessä kaikkien Jeesuksen omien kanssa tai että "vainon ajat" jollain mystisellä tavalla yhdistäisivät Herran omat. Ikäänkuin ajattelisimme saatanan kykenevän tekemään jotain sellaista, mitä kuvittelemme, ettei Herra omalla suvereenilla voimallaan kykenisi.

Jos emme halua, viitsi tai uskalla elää todeksi seurakuntaa Kristuksen ruumiina jo nyt - tässä ja nyt - niin miten ihmeessä kuvittelemme omassa voimassamme kykenevämme siihen joskus jossain hamassa tulevaisuudessa. Raitistutaan oikealla tavalla. Herra on viemässä meitä tähän, niinkuin omiaan kaikkialla muuallakin maailmassa. Kyse on Raamatun totuudesta seurakunnasta, eikä mistään nyt relevantista trendistä. Niitä olemme saaneet nähdä väsyksiin asti.

"Tämä salaisuus on suuri, minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa" (Ef. 5:31).

Kuluneen viikonlopun mietteitä - ja vähän kauempaakin


Olin eilen koko päivän kestäneessä orgaanisten ja kotiseurakuntien ihmisten tapaamisessa, joka oli hyvin rohkaiseva. En muista koskaan ennen olleeni tilanteessa, jossa niin selvästi ja monelta eri taholta vahvistettuna puhuttiin seurakunnasta Kristuksen ruumiina paikallisella tasolla.

Ei siis enää nähdä seurakuntaa Kristuksen ruumiina pelkästään universaalilla tasolla, vaan ymmärretään tämän raamatullisen totuuden velvoittavan meitä käytännössä johonkin myös omalla kotipaikkakunnallamme.

Eikä enää puhuta vain jostain "orgaanisista" tai "kotiseurakunnista" ikäänkuin jonain viimeisimpänä trendinä tai minkä tahansa organisaatioseurakunnan uudistamiseen soveltuvana vippaskonstina (vrt. esim. soluseurakunta).

Ymmärretään epäraamatullisen hierakkisen systeemin purkamisen välttämättömyys - "pyhä poisoppiminen". Ja vielä enemmän: ymmärretään, että seurakunnassa on kysymys Kristuksen ruumiista, jonka jäseniä kaikki olemme ja jonka kautta olemme myös toinen toistemme jäseniä ja johon me tulemme liitetyiksi uudestisyntymän kautta. Tämän seurakunnan pää Kristus on, ei minkään muun.

Itse näen kotiseurakunnan olevan askel oikeaan suuntaan paluussa seurakunnan raamatullisille juurille. Mutta ilman ymmärrystä seurakunnasta Kristuksen ruumiina paikallisella tasolla (kaupunginlaaja seurakunta) koko ajatus jää torsoksi. Sen tähden meidän täytyy mennä eteenpäin sen mukaan kuin Herra meitä johdattaa Sanansa ja Henkensä kautta. Tähän kuvioon ei sovi puhe vain kotiseurakunnasta Kristuksen ruumiina ikäänkuin toiset uskovat poissulkevana systeeminä. Meidän on opittava hyväksymään Jeesuksen uskovat yhteisöstä, taustasta ja korostuksista riippumatta. Muuten emme pääse tässä kohtaa eteenpäin, vaan jäämme pyörimään lapsenkenkiimme. Pahinta mitä meille voi tapahtua, on vieraantua todellisuudesta ja muuttua lahkoksi.

Mutta on hyvä ymmärtää myös se, että Kristuksen morsiusseurakunta ei ole mikään tunnustuskunta tai hierakkinen organisaatio, eikä se myöskään tule olemaan hajallaan ripoteltuna sinne tänne eri kirkkokuntien ja seurakuntien joukkoon kun Herra tulee takaisin. Se on itsellään jännä tunne, kun on tavallaan tiennyt nämä asiat jo pitempään, vuosikausiakin, mutta nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa tapaa vähän isomman joukon uskovia eri puolilta Suomea ja eri taustoista, joiden kanssa voit jakaa nämä asiat ja tulla ymmärretyksi. Tämä oli monen muunkin paikalla olleen kokemus.

Mitä tähän vielä sanoisin? Mieleen tulevat profeetta Miikan sanat tulevasta Messiaasta ja siitä, mitä Hän tulee tekemään: "Minä tahdon tarkoin koota sinut, Jaakob, kaikkinesi, visusti kerätä Israelin jääneet, saattaa heidät yhteen, niinkuin lampaat tarhaan, niinkuin lauman laitumellensa: on oleva ihmisten kohina! Tien aukaisija käy heidän edellänsä; he aukaisevat tiensä, kulkevat portille ja lähtevät siitä ulos. Heidän kuninkaansa käy heidän edellään, ja Herra heitä johdattaa" (Miika 2:12-13).

Kristuksen ruumiin ykseys - haihatteluako...?

Omalla kohdallani eräs uskonelämäni perusvire ja kaikkeen ulottuva läpäisyperiaate on aina ollut näkemys Kristuksen ruumiista yhtenä hengellisenä kokonaisuutena niin koko maailmaa ajatellen kuin paikallisellakin tasolla. Se on ollut kovinta ydintä uskossani aina siitä lähtien kun tulin Jeesukseen uskovaksi 17.3.1978. Itse asiassa olen ymmärtänyt tuon raamatullisen totuuden jo ennen uskoontuloani. Uskova uskonnonopettajani esitti näet tämän asian oppitunnilla kaavakuvana, jossa eri kirkkokuntiin oli piirretty pieniä ristejä kuvaamaan uudestisyntyneitä Kristuksen omia ja miinuksia kuvaamaan ei-uskovia, jotka kuitenkin muodollisesti paperilla kuuluivat noihin yhteisöihin (evl. kirkkoon, helluntai- ja vapaaseurakuntaan jne.). Uudestisyntyneet ristit kuvasivat aitoa Kristuksen ruumista, joka elää olemassaolevien seurakuntarakenteiden keskellä ikään kuin niitä ei olisikaan. (Tosin ne ovat olemassa ja vaikuttavat monella tapaa, myös hidastavasti ja jopa estävästi Kristuksen ruumiin elämään käytännössä.)

Olin siis jyvällä Kristuksen ruumiista seurakuntana ja hengellisenä yhteisönä, organismina jo jonkin aikaa ennen uskoontuloani. Lucky me. Ja Jumala siunatkoon tuota uskonnonopettajaani. Hänen kaltaisiaan apostolisia tienraivaajia tämänkin päivän koululaitos tarvitsee. Olen sitten uskossaoloaikanani tavannut uskovia, joille tämä raamatullinen totuus on päivänselvä ja kristallinkirkas. Olen myös tavannut uskovia, jotka tästä aiheesta puhuttaessa alkavat liikehtiä vaivautuneesti ja etsivät perusteita nykyisille tunnustuskuntarajoille kirkkohistoriasta. Kumpaan joukkoon Sinä kuulut?

Watchman Nee totesi jossain yhteydessä, että "niille, jotka ymmärtävät, asiaa ei tarvitse selittää ja niille, jotka eivät ymmärrä sitä, ei hyödytä, vaikka kuinka selittäisikin". Jos jostain saat käsiisi Kari Kangasharjun hyvän kirjasen "Yksi seurakunta", niin siinä asia on esitetty sekä raamatullisesti että käytännöllisesti oikein.

Sitten on niitä, jotka ymmärtävät asian ikäänkuin puolittain, osittain. Eli hyväksytään Kristuksen ruumiin ykseys "hengessä", jonkinlaisena hengellisenä totuutena, mutta ei nähdä sillä olevan mitään yhteyttä käytännön elämään. Että ykseyden tulisi olla todellisuutta myös käytännössä, se menee liian vaikeaksi. Vedotaan uskollisuuteen omalle hengelliselle kodille, kuuliaisuuteen omille pastoreille, nykytilanteen muuttamisen "mahdottomuuteen", kirkkohistorian valtavaan painolastiin etc.

En ymmärrä, mihin se Raamatun ohjeellisuus oikein on unohtunut? Mitä ihmettä ne oikein opettavat noissa raamattukouluissaan nykyään?

Sitten on niitä uskovia, jotka tekevät eräänlaisia "raamatullis-älyllisiä" kuperkeikkoja tämän näennäisen ristiriidan edessä. He joko ymmärtävät Kristuksen ruumiin olevan yksi ja jakamaton universaalilla tasolla, mutta ei paikallisella. Uusi testamentti taas tuo esille käytännössä nämä molemmat tasot, sekä universaalin Kristuksen ruumiin että Kristuksen ruumiin paikallisseurakuntana. Tai sitten he näkevät, että Kristuksen ruumiin ykseys toteutuu siinä, kun olemassaolevat tunnustuskunnat tekevät yhteistyötä "yli kirkkokuntarajojen" esim. jossain yhteiskristillisessä evankelioimiskampanjassa, kristittyjen yhteyden rukousviikolla jne. Tämähän muistuttaa vähän sitä, kuin Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen 3.luvun alussa mainitsemat keskenään nahistelevat puolueet - "minä olen Apolloksen, minä Paavalin, minä Keefaan ja minä Kristuksen puolta" (ks. 1.Kor. 1. ja 3. lukuja) - olisivat tehneet välirauhan "ja yhdistäneet voimansa koko kaupungin voittamiseen Kristukselle". Kaunis ajatus ja hyvät aikeet, mutta mitään todellista parannuksentekoa uskovien hajaannuksen suhteen ei ole tehty.

Eikö Paavali aiheellisesti kysykin: "Onko Kristus jaettu? Ei kaiketi Paavali ole ristiinnaulittu teidän edestänne? Vai oletteko te kastetut Paavalin nimeen?" (1.Kor. 1:13). Jos haluamme siis olla nimettyjä jonkun muun kuin Kristuksen mukaan, niin olkaamme varovaisia. Muistakaamme silloin Herran sanat Samuelille, kun Israelin kansa pyysi Häneltä itselleen kuningasta ollakseen niinkuin muutkin kansat: "sinua he eivät ole pitäneet halpana, vaan minut he ovat pitäneet halpana olemaan heidän kuninkaanansa" (1.Sam. 8:7).

Eräs tuttu pastori sanoi kerran, kun kysyin hänen mielipidettään aidosta kristillisestä paikallisseurakunnasta, että "se on seurakunta, jossa on raamatullinen vanhimmisto". Harmi vain, kun koko UT ei edes tunne mitään "vanhimmisto"-instituution käsitettä. Se puhuu kyllä seurakunnan kaitsijoista (episkopos), vanhimmista (presbyteros) ja paimenista (poimen) ja tarkoittaa yhtä ja samaa; he olivat UT:n aikana miehiä, jotka apostolit olivat asettaneet seurakunnan keskelle vanhimmiksi. He olivat sitä hengellisen vanhemmuutensa ja kypsyneisyytensä perusteella, eivät koulutuksen, oppiarvon, työsopimuksen tmv. perusteella.

En edelleenkään ymmärrä sitä, missä kohtaa nämä opetukset on peruttu?

No, tuo viime mainittu oli kuitenkin jo hyvä yritys oikeaan suuntaan, koska nyt ollaan jo oikeilla jäljillä. Ja pudottaahan se pois pelistä ainakin isot valtionkirkot, joiden raamatullisuutta ei enää pitkiin aikoihin kukaan ole tosissaan yrittänyt perustella. Mutta sitten on tosin sellaisia spiritualisteja ja hurmahenkiä, joille seurakunnan ulkoiset rakenteet ovat samantekeviä, koska henki, rukous ja erilaiset näkymättömän maailman asiat ovat tärkeämpiä kuin Kristuksen ruumis ja elämä siinä. Joskus selityksenä on myös ajattelu, että kun kerran seurakuntaympyröissä on niin mahdottoman paljon erilaista hämminkiä, sekasotkua ja väärinkäytöksiä, niin on parempi kun unohdetaan koko juttu ja keskitytään vaan näkymättömään todellisuuteen ym. mukavampiin asioihin.

Jos Paavali eläisi nyt, hän nuhtelisi tällaisia ylihengellisiä menemisestä "yli sen, mikä on kirjoitettu" (1.Kor. 4:6). Useimmiten Raamattu on enemmänkin virike- ja leikekirja tällaisille hahmoille, ei ohjeellista Jumalan ilmoitusta, joka sekä pitää että voidaan elää todeksi käytännössä.

Luin tuossa viime viikolla Matti Pyykösen helluntailiikkeen nykytilaa ja sen kirkollistumiskehitystä syväluotaavan kirjan "Herätysliikkeen huominen" (Kuva ja sana, 2008). Menemättä nyt sen enempää tuohon pentekostaaliproblematiikkaan, sanottakoon vain se, että kirjoittajalla tuntuu olevan - osin varmaan ihan aiheellisestikin - syvä huoli helluntailiikkeen suunnasta, painotuksista ja muuttumisesta yhä enemmän kirkkokunnaksi muiden joukkoon. Omassa vasta-argumentoinnissaan hänellä on kovat piipussa: hän nimittäin siteeraa ahkerasti W. Neen teosta "Apostolinen lähetystyö", kun hän vyöryttää kerta toisensa jälkeen esiin raamatullista opetusta koskien esim. juuri kristillistä paikallisseurakuntaa ja sen elämää käytännössä. Eli hän näyttää ymmärtäneen monet UT:n seurakuntamallin oleelliset jutut ihan oikein Sanasta.

Mutta mutta... Sitten kirjoittaja - kaikki kunnia hänen pitkälle elämäntyölleen sananpalvelijana - tekee hyvin tyypillisen ja ainakin itseäni turhauttavan "raamatullis-älyllisen" kuperkeikan ajattelussaan. Hän nimittäin kylmän rauhallisesti soveltaa kaikkea sitä UT:n mukaista opetusta, jota Nee kirjassaan käyttää, koskemaan vain ja ainoastaan paikallista helluntaiseurakuntaa! Minun ymmärrykseni ei riitä käsittämään moista logiikkaa. Sen täytyy olla sokeutta nähdä asioiden oikeaa tilaa hengellisesti, ihmiset eivät voi olla näin yksinkertaisia.

Mutta näin hän tekee, yksinkertaisesti ja anteeksipyytämättä. Lukekaa itse. Se ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että nuo opetukset, joita Pyykkönen esim. sivuilla 42, 57-64, 77-83 siteeraa, koskettavat vain ja ainoastaan Kristuksen ruumista eli koko seurakuntaa paikallisella tasolla. Eli loppujen lopuksi aika tyypillinen ilmiö kirkkohistoriassa: oikea opetus väärässä kontekstissa. Siirrä tuo opetus takaisin sen oikeaan asiayhteyteen ja se toimii, eikä ristiriitaa ole.

Mutta palataanpa alkuun. Onko näky "Kristuksen ruumiin ykseydestä" haihattelua? Joku voisi puhua "unelmoimisesta" tässä yhteydessä, mutta se ei ole sitä. Meidän Mestarimme nimittäin rukoili viimeisenä yönään, että kaikki Häneen uskovat olisivat yhtä, niinkuin Hän ja Isä ovat yhtä. Siinä tilanteessa kaikki haihattelu oli kaukana.

Kun Paavali moittii Korinttin seurakunnan jäseniä siitä, heidän keskuudessaan on kateutta ja riitaa, hajaannusta ja jakaantumista keskenään kilpaileviin ryhmiin, niin hän sanoo syyksi sen, että he eivät ole uskossaan kyllin kasvaneita. He eivät ole hengellisiä, vaan lihallisia, kuin pieniä lapsia Kristuksessa. Pieni lapsi voi olla hellyyttävä, mutta ei pienokaiselle mitään vastuuta voi uskoa. Pieni lapsi - niin hengellinen kuin biologinenkin - juo maitoa, eikä hänelle vielä sovi varsinainen ruoka, kiinteä ravinto.

Kun korinttilaisten keskuudessa siis oli riitaa ja hajaannusta, niin he olivat Paavalin mukaan kypsymättömiä uskossaan. Se on Paavalin mukaan pääasiallinen ja tärkein syy uskovien hajaannukselle ja riidoille: ei olla kasvettu tarpeeksi. Enkä usko, että tilanne on siitä paljoakaan muuttunut. Perussyy on edelleen sama.

Tämähän tuleekin nyt aika lähelle sitä loppuunveivattua kohtaa Efesolaiskirjeessä, jossa Paavali puhuu seurakunnan rakentamisesta siihen malliin, että uskovat tulisivat "täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen". Tavoitteena olisi sellainen olotila, jonka Paavali omana aikanaankin näki olevan vasta tulevaisuudessa toteutumassa: "kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään". Paavali mitä ilmeisemmin näki omassa lähiympäristössäänkin uskovia, jotka olivat vielä "alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa".

Paavali näkee vain yhden tien ulos tästä noidankehästä: "että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on". Tämä on meillekin ainoa tie: lähemmäs Kristus, lähemmäs toisiamme.

Luuletko, että tuohon Jeesuksen "ylimmäispapilliseen rukoukseen" koskaan oikein kunnolla vastataan? Minä uskon. Ai milloin Jumala tämän tulee tekemään? No viimeistään vähän ennen seurakunnan ylösottoa, luulisin. Eikö Paavali toisaalla kirjoitakin: "että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton".

"Näin minä uskon, totisesti uskon..."

Riisuttu mies

Katselin eilen tv:stä kolmosen leffaa "Riisuttu mies", joka kertoo uraputkessa olevasta pappismiehestä Suomen Turussa. Samaan aikaan mies on kuitenkin sisältä täysin hajalla, ulkoa päin muiden ihmisten ohjattavissa ja sinne tänne heiteltävissä, vaimonsa kunnianhimon eteenpäin piiskaamana piispaputkessa, emerituspiispa-appiukkonsa halveksima jne. Eikös siinä nyt olekin yhdelle pappiparalle kylliksi?

Elokuva antaa kieltämättä aika lohduttoman kuvan kansankirkkomme nykytilasta. TV1:llä pyörii samaan aikaan 60-luvulla jumalanpilkasta syytetyn kirjailija Hannu Salaman elämästä kertova kolmiosainen dramatisointi. Tuolloin mm. evl. kirkko reagoi arkkipiispa Martti Simojoen johdolla voimakkaasti Salaman kirjaan "Juhannustanssit", joka johtikin Salaman tuomitsemiseen jumalanpilkasta. Nyt ei ko. uskonnollinen instituutio enää eväänsä lotkauta, kun sen virkamiehet kuvataan rappeutuneena ja omaa etuaan ajavana loiseläjinä.

Ehkä on hyvä, että ymmärrämme mikä ero on pilkata toisaalta itseään Jumalaa ja toisaalta degeneroitunutta kirkkolaitosta. Ehkä kirkon ja sen edusmiehien vaiteliaisuus selittyykin juuri tällä. Ehkä pääosaa näytellyt Samuli Edelman saikin juuri tämän roolin tähden pari cd:llistä virsiä levytettäväkseen - vaikka en ymmärräkään, miksi sama hemmo piti roudata "Urbaaniin unelmaan" niitä esittämään viime kesänä.

"Riisuttu mies" tuo hyvin esille virkapapin vihoviimeisen riesan: hän on oikeasti "ajettu mies" - muiden ihmisten näkyjen ja tarpeiden loppuunajama uskonnollinen virkamies voimansa äärimmilleen pinnistäen... Jostain kaukaa kuuluvat "Ateenalaisten laulun" mieltä kohottavat ja työperäiseen burnout-marttyyriuteen innostavat sanat: "Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin. Nuorukaiselle kuolla kuuluu..." Tässä leffassa eteenpäin ajajina toimivat vaimo, appiukko, kollegat, ja itse asiassa koko yhteisö roolipaineiden siimaruoskan voimin.

Elokuva nostaa esille myös pari muuta kipupistettä suomalaisesta kristillisyydestä. Ensinnäkin minun kaltaiseni "raamattu-uskolliset" herätyskristityt kuvataan joko ahdasmielisinä, muut tuomitsevina fanaatikkoina tai sitten vain vilpittöminä ja hyväätarkoittavina, naiiveina hörhöinä. Tämä kuva uskovista vaikuttaa syvästi monen nuoren ja nuoren aikuisen uskovan identiteettiin ja rohkeuteen tunnustaa yleisestä valtavirrasta poikkeava uskonsa ja arvonsa. Jollei juuret ole oikeasti syvällä Sanassa, niin oikea uskovan minäkuva horjuu, muuttuu ja vääristyy.

Toiseksi se nostaa lyhyessä, ohimenevässä kohtauksessa esille erään luterilaisen nuorisotyömme kipeimmistä vammoista, nimittäin ns. "seurakuntanuori"-vaiheen. Samuli Edelmanin näyttelemä pappi nimittäin löytää työtoverinsa levyhyllystä jonkun vanhan hengellisen vinyylilevynsä, jolla hän vaimoineen ja kavereineen esiintyy. Tämä työkaveri, mediaan menevällä tavalla poikkeava naisteologi (Laura Malmivaara punatukkaisena. lesbahtavana ja anarkistisia näkemyksiä viljelevänä hahmona) toteaa vähän naureskellen, että se oli kovaa kamaa silloin kun hän itse oli kahdeksantoistavuotias. Niinpä niin, maailma on muuttunut ja seurakuntanuoren mustavalkoinen maailmankuva ja fundamentalistinen uskontulkinta ovat vaihtuneet maailmaa nähneen ja elämää kokeneen naisen moniarvoiseksi ja suvaitsevaksi humanismiksi. Miten se Paavali kirjoittikaan galatalaisille: "kuka esti teitä olemasta totuudelle kuuliaisia?"

Lohduttomin kuva nousee esille siinä, että loppujen lopuksi kukaan ei edusta totuutta. Roomalaiskirjeen sana toteutuu elokuvan edetessä lahjomattomalla tavalla: "ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään ymmärtäväistä". Korkeintaan sellaiseksi paljastuu "sydämensä ääntä" seuraava ihminen, joka Wille-piispan tavoin on valmis ottamaan sen riskin, että syntiä siunatessaan toimii vastoin Jumalan tahtoa. Näin poikkeavuudesta tulee normaaliutta, marginaalista keskivertoa, häpeästä kunniallista jne.

Jotenkin tahattoman profeetallisella tavalla tämän kaiken kirkollista rappiota kuvaavan elokuvan kanssa korreloi esim. kirkon toimintakertomus v. 2004-2007.