Raamatun päivittäminen vai uskon puhdistaminen?
Olin tuossa viikolla kuuntelemassa Raamattuopiston aikaisen opiskelukaverini, sittemmin jo tohtoriksi väitelleen Timo Eskolan luentoa aiheesta "Pitäisikö Raamattu päivittää V.2.0.0.8?". Luento oli ihan jees ja mielenkiintoinenkin, joskin eräät ei-luterilaiset ystäväni kritisoivat Eskolaa vähän siitä, että hän ei oikeastaan sanonut mitään, eikä vastannut kiperiin kysymyksiinkään suoraan. Minä siihen vähän veljeäni puolustellen, että "eihän se edes ollut pahimmasta päästä, eikä meillä tässä tilanteessa ole juuri muutakaan tarjolla". Nimittäin vapaiden suuntien - Iso Kirja & Santala - teologian harrastuksen suunnalta ei näytä ainakaan nyt olevan tarjolla mitään varteenotettavaa vaihtoehtoa. Joten ainakin allekirjoittaneesta näyttää siltä, että Eskolan kaltaiset "vastavirtaan uivat teologit" evl. kirkon ja erityisesti Suomen teologisen instituutin piirissä näyttävät olevan ainoat vakavasti otettavat haastajat hesalaiselle yliopistoteologialle. Eipä silti, eipähän kummassakaan leirissä näytä olevan suurta hinkua verkottumiselle. Enemminkin jokainen pysyttelee omissa poteroissaan.
No, Eskola siis vain kuvasi teologian muuttumista valistuksen ajan humanismista ja rationalismista eksistentialistisen angstin kautta nykyiseen prostmoderniin teologiaan, jossa kieli on vallankäytön väline ja kaikki pyörii tämän ruumiinosan ympärillä. Mieleni teki kysyä veljeltäni, millaisena hän sitten näkee tulevaisuuden kehityksen - eli vähän profeetallisutta kehiin - ja miten hän näkee transmodernismiksi nimetyn suuntauksen vaikutukset teologiassa. Mutta en nyt sitten kuitenkaan kysynyt, kun monilla oli teräviä kysymyksiä esittää tohtorille.
Mutta joo, kyllä itsellenikin jäi vähän sellainen vaikutelma, että ei hän kovin suorasanaisesti viittonut suuntaa mihinkään päin tulevaisuudessa. Liekö sitten seurausta liian pitkälle jatkuneesta pyörimisestä pelkästään kirkollisissa ympyröissä? Mutta eikö tätäkin jonkun pitäisi tehdä? Uskon Jumalan ainakin joitakin ihmisiä Suomen Siionissa selkeästi kutsuneen tähän tehtävään - teologiankin alueella. Mutta jos historia ja nykyhetki ovat mitään minulle opettaneet, niin sen, että mikäli tällainen henkilö nousee vahvasti jonkun olemassaolevan, kiveen hakatun kirkkokunnan piiristä, hän tuppaa aina olemaan enemmän tai vähemmän perinteensä, asemansa ja oman kirkkonsa tulevaisuuden skenaarioiden kahlitsema. Tämän vastapainoksi tarvitsemme sellaisia hengellisiä johtajia, jotka näkevät laajempia kokonaisuuksia ja "metsän puilta" eli Kristuksen ruumiin kokonaisuuden pyhien seurakuntana ja tältä pohjalta ymmärtävät, mitä Henki sanoo seurakunnalle.
Mutta senhän Eskola toi selvästi esille, että hän suhtautuu hyvin kyynisesti kirkon nykytilanteeseen ja sen säilymiseen kokonaisena. Eli hänkin on näkevinään kirkon rapautumista useisiin pienempiin luterilaisiin yhteisöihin tulevaisuudessa. Tähän kyseenalaiseen "moninkertaistumiseen" liittyy eräs hauska piirre ja se on se, että nämä uudet yhteisöt useimmiten kopioivat toimintatapansa ja kulttuurinsa juuri siltä emoyhteisöltä, josta he enemmän tai vähemmän ovia paiskoen lähtevät. Käytännössä tämä näkyy sitten siinä, että niilläkin on pienehköstä koostaan ja volyymistään huolimatta kiusallinen tapa organisoitua kirkkokunnaksi tai ainakin sen kaltaiseksi, aivan niin kuin edeltäjänsäkin. Näin ne myös ovat tuomittuja toistamaan isiensä virheet.
Luen parhaillaan toista kertaa ruotsalaisen Peter Englundin historiallista tiiliskiveä "Voittamaton" ( WSOY 2001, 910 s.). Kirja kertoo eurooppalaisen suursodan kehittymisestä, käymisestä ja jälkipuinnista 1600-luvulla. Kirja on erinomaisen suositeltava jokaiselle historiasta kiinnostuneelle, sillä taaskin historia opettaa meille monia asioita. Englund tekee esim. selkoa Ukrainan kapinallisten kasakoiden ja talonpiokien irtautumispyrkimyksistä tuon ajan suurvallan, Puola-Liettuan orjuudesta. Kasakat halusivat kiihkeästi vapautta puolalaisten suurtilanomistajien yksityisarmeijoiden alaisuudesta, mutta niillä näytti olevan vain yksi yleisesti hyväksytty ulospääsy tuona aikana. Ja se oli yksinkertaisesti vain alistuminen jonkun toisen monarkin eli yksinvaltiaan kuuliaisiksi alamaisiksi. Ei olisi tullut kysymykseenkään irrottautuminen pois Puola-Liettuan vallan alta ja ryhtymisestä "vain" ukrainalaisiksi, jotka päättäisivät ja huolehtisivat itse omista asioistaan.
Ajattelutapa perustui Englundin mukaan sanalle "suvereniteetti". Englund kirjoittaa: "Valtakunta säästyisi tuholta ja heikkoudelta vain siinä tapauksessa, että yhden ainoan yhdistävän hallitsijan annettaisiin johtaa sitä. ... (Suvereniteetilla) tarkoitettiin riippumattomuutta ja itsenäistä päätösvaltaa. 1600-luvun ihmiselle oli itsestään selvää, ettei tämä suvereniteetti voinut perustua mihinkään abstraktiin ´kansaan´, vaan tunnustetun monarkin henkilöön." (emt. s. 95)
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Ukrainan kasakat etsivät liittolaisekseen jotain ulkomaista hallitsijaa. Heille ei tullut mieleenkään julistautua noin vain itsenäisiksi omin voimin, sillä tuon ajan yleisen ajattelutavan mukaan itsenäisyyteen tarvittiin laillinen hallitsija. Tuon ajan kirkollisessa elämässä oli vallalla sama näkemys: hengellisen elämän harjoittamiseen tarvittiin aina kirkko. Maallinen valta oli näet vain heijastumaa siitä Jumalan valtakunnasta, jonka edustaja kirkko (so. eritoten Rooman kirkko, mutta myös esim. evankelis-luterilainen tai reformoitu valtiokirkko) on maan päällä. Ne uskovien yhteisöt (esim. Sveitsin ja Etelä-Saksan anabaptistit eli kastajaliikkeet), jotka sanoutuivat uskonpuhdistuksessaan irti jopa tästä kirkollisen järjestyksen pyhäksi katsotusta periaatteesta, joutuivat kaikkein kovimman vainon kohteeksi.
Katolisessa kirkossa tätä ilmiötä kutsuttiin jo varhaiskeskiajalla monarkkiseksi piispuudeksi. Eli David Pawsonia lainaten näemme kyllä UT:n aikana useita kaitsijoita (kr. episkopos, josta sana piispa tulee) johtamassa yhtä seurakuntaa, kun taas jo 300 vuotta myöhemmin näemme yhden piispan johtavan useita seurakuntia. (Mikä sinällään on tietysti täysin epäraamatullinen käytäntö.)
Tämä sama ajattelutapa näkyy vielä nytkin, yli 300 vuotta em. tapahtumien jälkeen sellaisten kristittyjen otteissa, jotka hamuavat vapauteen heitä sitovien kirkkokunnallisten rakenteiden orjuudesta. Kun ne vihdoin, monen vuosien, jopa vuosikymmenien omantunnon kysymysten "jaakobin painien", eturistiriitoihin ja käytännön kysymyksiin liittyvien taisteluiden jälkeen uskaltavat ottaa tuon lopullisen askeleen vapauteen, niin ne järjestäytyvät itsekin uudelleen kirkkokunniksi. Tai ainakin ne uskollisesti hakevat itselleen sen entisen perinteisen seurakunnan formaatin. (Tässä kohtaa formaattia ei nimittäin muuteta lisäämällä diskopallot kattoon tai panostamalla uusiin tuoleihin tms. Kyllä muutoksen täytyy lähteä sisältä päin ja jatkua sieltä ulospäin.) Eli joka tapauksessa ne uudelleen kääntyvät tämän maailman alkeisvoimien puoleen. Kirkollinen monarkkinen piispuus löytää näin uudelleen vahvan jalansijan uusien, itsenäisten seurakuntien piiristä - vanhoista puhumattakaan.
Luulen, että tässä kohtaa on meillä siinä Kristuksen ruumiissa, joka on seurakunta myös paikallisella tasolla, edessämme suuri vanhasta poisoppimisen ja raamatullisen totuuden löytämisen paikka, mitä tulee siihen uskovien yhteyteen, mistä Uusi testamentti todistaa. Se vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä, horjumatonta uskoa ja erityisesti verkottumista käytännön ihmissuhteiden tasolla niiden uskovien kanssa, jotka kantavat sydämessään tätä samaa taakkaa Herran seurakunnasta. Tämä ei saa johtaa meitä mihinkään utopiaan täydellisestä riippumattomuudesta suhteessa muihin pyhiin, eikä ylihengelliseen irtolaisuuteen. Näiden raamatullisten totuuksien ymmärtäminen päinvastoin johtaa meidät syvempään yhteyteen muiden uskovien kanssa Kristuksen ruumiissa. Mutta tämän yhteyden tulee perustua johonkin enempään kuin muodolliseen paperijäsenyyteen, keinotekoiseen vastuunkantoon jopa ohi omien lahjojen tai organisaation luomaan kuvitelmaan "yhteydestä".
Raamattua ei siis tule päivittää, vaan sen sanoma ennemmin kaivaa esille. Aikanaan em. David Pawson tuli Suomeen mukanaan sanoma Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen loppuun saattamisesta. Tällä tiellä olemme edelleen uskoen, että Herra sen tulee tekemään ja minullakin oma paikkani siinä.
>> David Pawson tuli Suomeen mukanaan sanoma Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen loppuun saattamisesta. <<
ReplyDeleteMitähän Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen loppuunsaattaminen tarkoittaisi käytännössä?
-markku
Sen, mitä David Pawson itse tarkoitti tuolla Lutherin uskonpuhdistuksen loppuunsaattamisella, saa parhaiten selville kuuntelemalla ko. opetukset Nokia Mission helatorstain 2007 tilaisuudesta. (Minullakin ne ovat jossain cd:llä.) Kannattaa ehdottomasti kuunnella.
ReplyDeleteItse näen asian niin, että kesken on pahasti jäänyt uskonpuhdistus liittyen raamatulliseen totuuteen seurakunnasta Kristuksen ruumiina niin universaalilla kuin myös paikallisella tasolla. (Esim. Kristuksen ruumis Lahdessa = kaikki Jeesukseen uskovat Lahdessa.)
Tähän liittyy kysymys kasteesta, koska sen oikein ymmärtäminen vaikuttaa väistämättä ymmärryykseemme srk:sta, Pyhän Hengen toiminnasta, pyhityksestä jne.
Uskonpuhdistus...hmm...uskonpuhdistaja...hmmmmrrr....Ehkäpä Lutherin tehtävä alunalkaenkaan ei ollut puhdistaa uskoa vaan etsiä paluuta tilaan, missä usko voisi puhdistaa Lutherin, sekä kaikki ne jotka uskovat..hmmmm....näin sen täytyy olla!
ReplyDelete