Riisuttu mies
Katselin eilen tv:stä kolmosen leffaa "Riisuttu mies", joka kertoo uraputkessa olevasta pappismiehestä Suomen Turussa. Samaan aikaan mies on kuitenkin sisältä täysin hajalla, ulkoa päin muiden ihmisten ohjattavissa ja sinne tänne heiteltävissä, vaimonsa kunnianhimon eteenpäin piiskaamana piispaputkessa, emerituspiispa-appiukkonsa halveksima jne. Eikös siinä nyt olekin yhdelle pappiparalle kylliksi?
Elokuva antaa kieltämättä aika lohduttoman kuvan kansankirkkomme nykytilasta. TV1:llä pyörii samaan aikaan 60-luvulla jumalanpilkasta syytetyn kirjailija Hannu Salaman elämästä kertova kolmiosainen dramatisointi. Tuolloin mm. evl. kirkko reagoi arkkipiispa Martti Simojoen johdolla voimakkaasti Salaman kirjaan "Juhannustanssit", joka johtikin Salaman tuomitsemiseen jumalanpilkasta. Nyt ei ko. uskonnollinen instituutio enää eväänsä lotkauta, kun sen virkamiehet kuvataan rappeutuneena ja omaa etuaan ajavana loiseläjinä.
Ehkä on hyvä, että ymmärrämme mikä ero on pilkata toisaalta itseään Jumalaa ja toisaalta degeneroitunutta kirkkolaitosta. Ehkä kirkon ja sen edusmiehien vaiteliaisuus selittyykin juuri tällä. Ehkä pääosaa näytellyt Samuli Edelman saikin juuri tämän roolin tähden pari cd:llistä virsiä levytettäväkseen - vaikka en ymmärräkään, miksi sama hemmo piti roudata "Urbaaniin unelmaan" niitä esittämään viime kesänä.
"Riisuttu mies" tuo hyvin esille virkapapin vihoviimeisen riesan: hän on oikeasti "ajettu mies" - muiden ihmisten näkyjen ja tarpeiden loppuunajama uskonnollinen virkamies voimansa äärimmilleen pinnistäen... Jostain kaukaa kuuluvat "Ateenalaisten laulun" mieltä kohottavat ja työperäiseen burnout-marttyyriuteen innostavat sanat: "Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin. Nuorukaiselle kuolla kuuluu..." Tässä leffassa eteenpäin ajajina toimivat vaimo, appiukko, kollegat, ja itse asiassa koko yhteisö roolipaineiden siimaruoskan voimin.
Elokuva nostaa esille myös pari muuta kipupistettä suomalaisesta kristillisyydestä. Ensinnäkin minun kaltaiseni "raamattu-uskolliset" herätyskristityt kuvataan joko ahdasmielisinä, muut tuomitsevina fanaatikkoina tai sitten vain vilpittöminä ja hyväätarkoittavina, naiiveina hörhöinä. Tämä kuva uskovista vaikuttaa syvästi monen nuoren ja nuoren aikuisen uskovan identiteettiin ja rohkeuteen tunnustaa yleisestä valtavirrasta poikkeava uskonsa ja arvonsa. Jollei juuret ole oikeasti syvällä Sanassa, niin oikea uskovan minäkuva horjuu, muuttuu ja vääristyy.
Toiseksi se nostaa lyhyessä, ohimenevässä kohtauksessa esille erään luterilaisen nuorisotyömme kipeimmistä vammoista, nimittäin ns. "seurakuntanuori"-vaiheen. Samuli Edelmanin näyttelemä pappi nimittäin löytää työtoverinsa levyhyllystä jonkun vanhan hengellisen vinyylilevynsä, jolla hän vaimoineen ja kavereineen esiintyy. Tämä työkaveri, mediaan menevällä tavalla poikkeava naisteologi (Laura Malmivaara punatukkaisena. lesbahtavana ja anarkistisia näkemyksiä viljelevänä hahmona) toteaa vähän naureskellen, että se oli kovaa kamaa silloin kun hän itse oli kahdeksantoistavuotias. Niinpä niin, maailma on muuttunut ja seurakuntanuoren mustavalkoinen maailmankuva ja fundamentalistinen uskontulkinta ovat vaihtuneet maailmaa nähneen ja elämää kokeneen naisen moniarvoiseksi ja suvaitsevaksi humanismiksi. Miten se Paavali kirjoittikaan galatalaisille: "kuka esti teitä olemasta totuudelle kuuliaisia?"
Lohduttomin kuva nousee esille siinä, että loppujen lopuksi kukaan ei edusta totuutta. Roomalaiskirjeen sana toteutuu elokuvan edetessä lahjomattomalla tavalla: "ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään ymmärtäväistä". Korkeintaan sellaiseksi paljastuu "sydämensä ääntä" seuraava ihminen, joka Wille-piispan tavoin on valmis ottamaan sen riskin, että syntiä siunatessaan toimii vastoin Jumalan tahtoa. Näin poikkeavuudesta tulee normaaliutta, marginaalista keskivertoa, häpeästä kunniallista jne.
Jotenkin tahattoman profeetallisella tavalla tämän kaiken kirkollista rappiota kuvaavan elokuvan kanssa korreloi esim. kirkon toimintakertomus v. 2004-2007.
Taivaallisen Isän yhteisöllinen perhe
ReplyDeleteIlmoitus ja sen vastaanottaminen ovat kaksi eri asiaa. Olemme sidoksissa moniin opillisiin ja perinteistä johtuviin asioihin myöskin uskonnon alueella. Jos henkilö on määritellyt itselleen uskonnon opillisesti tiukkarajaiseksi, uusien käsitysten vastaanottaminen on lähes mahdotonta.
Itse olen omaksunut jo lapsuudesta saakka uskon yhteytenä Jeesukseen. Tämä johtuu kotiseutuni herännäisyysliikkeen vaikutuksesta. Tässä liikkeessä oli monia tekijöitä, jotka ohjasivat ihmisiä henkilökohtaisen kasvun tielle. Vaikka uskoa ei tuotu esille arkielämässä, se kuitenkin näkyi kaikessa toiminnassa ja suhtautumisessa kanssaihmisiin Jumalan luotuina. Lapsia ei peloteltu rankaisevalla Jumalalla. Jeesuksen rakkaus ihmisiä kohtaan tuotiin selkeästi esiin. Vaikka tämä herännäisyys oli harmaata arkielämän uskoa, oli siinä monia kasvuun johdattavia tekijöitä kuten totesin.
Itse olen työstänyt tätä suhdettani uskoon yhteytenä Jeesukseen kirkollista opillista taustaa vasten elämäni aikana.
Tekeekö ihmisen halu rakentaa opillisia määrityksiä myöskin uskon alueella harhautuksen pois yksinkertaisesta totuudesta.
Jeesus julisti taivaallisen Isämme rakkautta luotujaan kohtaan ja ihmisten keskinäistä veljellistä Taivaallisen Isän perheyhteyttä. Hän antoi Totuuden Hengen uskovilleen valaisemaan kasvun tietä.
Meillä myöskin Suuntaajamme, jumalallinen esipersoonallinen henki opastajanamme. Iankaikkisen Hengen henki Pyhä Henki. Mielenauttajahenget ovat paikallisuniversumin Äiti-Hengen seitsenkertainen mieleen liittyvä anti Luoja-Pojan ja tämän Luovan Äiti-Hengen yhdessä luomille elollisille olennoille, kerrotaan Urantia-kirjassa. Kun saavutamme kolmannen psyykkisen kehän kasvussamme, saamme henkilökohtaisen Serafisuojelijan.
Kun ihmiset ovat luoneet opillisen, dogmatisoidun uskonnon itse Jeesuksesta, joka sovitti syntimme ristillä kuolemalla puolestamme, on usko sementoitu opiksi ja kasvun näköala on tällöin kadoksissa. Kaikki on jo tehty Jumalan puolesta ja ihmisen osuus on vain passiivisesti vastaanottaa ”pelastus”. Uskon vastaanottajasta tulee tällöin ”peräkamarin poika tai tytär”, joka jää Taivaallisen Isän ”elätettäväksi”. Missä on tällöin aktiivinen ponnistelu kasvun löytöretkellä. Lisäksi kristinuskoon liittyy monia myyttisiä käsityksiä, jotka muistuttavat kalevalaista mytologiaa. Ne henkilöt, jotka ovat lähteneet vilpittömästi etsimään totuutta uskoon liittyvissä asioissa, ovat voineet luopua näistä monista sidonnaisuuksistaan uskon alueella.
Taivaallinen Isä esitetään kristinuskossa rakastavana isänämme. Kuitenkin kristillisten kirkkojen piirissä on ristiriitaisesti julistettu rankaisevaa, pelottavaa jumalaa ja kadotustuomiota syntisille.
Lisäksi tuo käsitys, että Jumala uhraa oman Poikansa syntiemme vuoksi, on pakanalliseen uhrikulttuurin liittyvä ihmisten oma käsitys.
Tarvitaan tosiaan pohdiskelua, aktiivista ajattelua ja asioiden tiedostamista ihmisten oppina, jotta voi päästä eroon uskonnon oppien aiheuttamista harhaan johtavista riippuvuuksista. Tässä irtipääsemisessä Urantia-kirja on selkeä opastaja pois ihmisten luomista opeista kasvun tielle.
Uskontoon liittyvät käsityksemme johtuvat myös kasvatusperinteestämme. Autoritaarisessa kasvatuskulttuurissa Jumalastakin muodostuu pelottava, rankaiseva Isä. Selän takana on koko ajan virheitämme rekisteröivä Jumala, ei rakastava Isä.
Parhaimmillaan yhteisöllisessä perheessä vanhemmat kannustavat lapsiaan eteenpäin ja tukevat heidän kasvuaan. Koko perhe on kannustava yhteisö, joka tukee jokaisen lapsen kasvua ja ponnistelua rakentaa omaa elämäänsä. Tällainen perhe on myös hyvä kasvualusta, joka estää lapsia joutumasta huonoille teille.
Edellä kuvaamallani tavalla voidaan myös ajatella Taivaallisen Isän suurta perhettä, joka käsittää kaikki ihmiset, joita Hän kutsuu kasvamaan yhteyteensä.
Kaukana on vielä planeettamme tästä valon ja elämän aikakaudesta.
Kun lähdemme uskon ratkaisun kautta kasvun löytöretkelle oppaanamme Ajatuksensuuntaajamme, olemme osaltamme edistämässä tätä valon aikakauden tuloa.
Meidän on kasvettava aikuiseksi myös hengellisessä mielessä. Emme ole vain passiivisia vastaanottajia, vaan aktiivisia etsijöitä ja toimijoita Isän perheen jäseninä. Olemme kylläkin tällaisenaan Isä perheen jäseniä ilman ehtoja. Meillä ei ole pääsykoetta tähän jäsenyyteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jäämme laiskoiksi ja välinpitämättömiksi kasvustamme ja perheen muista jäsenistä.
Taivaallisen Isän perhe toimii parhaimmillaan kuten maallinen, yhteisöllinen perhe. Aikuiset tukevat lasten kasvua ja edistymistä elämässään. Saamme taivaallista opastusta ja varjelusta yllin kyllin. Lapset ovat toisilleen tukea antava kasvualusta myös. Perheessä kunnioitetaan jokaisen yksilöllisyyttä ja ponnistelua elämässään eteenpäin. Välillä lapset kulkevat harhaan. He ovat kuitenkin aina perheen jäseniä. Harhautunutta lasta opastetaan oikealle tielle. Koska kaikki kasvavat perheen jäsenet ovat vajavaisia olentoja, ollaan armahtavia ja anteeksiantavia itseä ja toisia kohtaan.
Myöskin vastoinkäymisten kautta kasvetaan ja kyetään kohoamaan niiden avulla yhä korkeammalle tasolle kasvussa.
Vaikka emme aina onnistu päämäärissämme, oikean suuntaiset pyrkimyksemme kylläkin noteerataan henkiopastajiemme taholta.
Miten sitten kasvu näkyy meissä. Hengellisyys ei näy sellaisina ulkoisina asioina kuten esiintyminen hurskaana ”kirjanoppineena”. Tällaiset asiat ovat ihmisten toimintaa.
Kuitenkin hengellinen kasvu tulee meissä esiin. Suhteemme kanssaihmisiin muuttuu. Näemme jokaisen lähimmäisenämme. Tapamme elää ja ajatella muuttuu. Eettiset ja moraaliset arvomme muuttuvat kasvun myötä.
Tuleeko uskomme näkyviin elämässämme. Tätä kysytään Urantia-kirjassa. Sitä on myös kysyttävä itseltään. Kysymys ei kuitenkaan ole väkinäisestä yrittämisestä. Kasvu ja yhteyden kokeminen tuo elämäämme ilon ja ylistyksen lahjan.