Vielä edelliseen liittyen...
Eilisillan kirjoittelusta innostuneena vanhat muistijäljet aktivoituivat ja kaivoin olohuoneen kirjahyllystä esille Viktor Rydbergin kootut teokset ja sieltä hänen ehkä kuuluisimman teoksensa, historiallisen romaanin nimeltä "Viimeinen ateenalainen". Tämä kertomus kuvaa ajanjaksoa 300-luvulla jKr., jolloin kristinuskosta erilaisten vaiheiden kautta tuli valtionuskonto Rooman keisarikunnassa. Tällä "paradigman muutoksella", jollaisena sen nyt jälkiviisaasti näemme, oli heti kättelyssä kahdenlaiset seuraukset.
Toisaalta se virallisti - etten sanoisi sarkastisesti "pyhitti" - jo pitempään vallalla olleen prosessin, nimittäin platonilaisuuden (& muun hellenistisen filosofian) tunkeutumisen sisälle kristilliseksi kirkoksi kutsuttuun organisaatioon, joka piti pääpaikkaansa Roomassa ja jonka piispa oli julistautunut kaikkien kristityiksi itseään kutsuvien pääksi. (No, jo em. tekstistä voi jokainen lukea sen tosiasian, että todelliset Herran omat olivat jo aika päivää sitten jättäneet ko. uskonnollisen organisaation.)
Toisaalta tämä "konstantinolaisen paradigman" synty merkitsi entistä julmemman vainon aikaa ns. eriuskolaisliikkeille, kuten novatianolaisille ja donatolaisille. Tätä todellista luontoaan ja dna:taan laitoskirkko on sitten uskollisesti toteuttanut halki kirkkohistorian - ja siinä sivussa kirjoittanut ns. virallisen kirkkohistorian sivuille "oman kertomuksensa".
Rydbergin kertomus päättyy kuitenkin näihin hyvin kuvaaviin sanoihin:
"Teodoros oli Italiasta lähtenyt Afrikkaan. Luopumalla pappispuvustaan ja ottamalla toisen nimen hänen onnistui välttää vainot, mutta hän olisi täysin ansainnut sellaisen kunnian, että olisi kaatunut `kirkon ja tunnustuksen yhteyden` tunnustajain uhrina, sillä hän eli ja vaikutti siunauksellisesti vanhuuteensa asti Kristuksen hengessä ja on yhtenä renkaana siinä protestanttien sarjassa, joka jatkuu siihen tapaukseen asti, jota sanotaan uskonpuhdistukseksi - ja sehän oli etuvartio-ottelua, kunnes alkaa tulevaisuuden suuri taistelu Kristuksen seurakunnan ja pakkokeinoja käyttävän kirkon välillä.
...
Uusi päivä on tullut. Antiikki ja kristinusko sulautuivat toisiinsa. Niiden totuudet yhtyvät sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, ja se asia, jonka puolesta viimeinen ateenalainen taisteli epätoivoisen taistelunsa - valtiollisen, uskonnollisen ja tieteellisen vapauden asia - taistelee yhä vielä, mutta ei enää epätoivoisena, vaan voitosta varmana."
En malta olla kuvittelematta, että jollain tavalla, jossain määrin ja jollain tasolla ympyrä on sulkeutumassa. Katselemmeko me, 2000-luvun ihmiset sen saman maailman rapistumista ja mailleen vaipumista, jonka uutta, uljasta nousua Rydberg kuvaa tuossa n. 150 vuotta sitten kirjoittamassaan teoksessa "Viimeinen ateenalainen"? Puhun siitä länsimaisesta sivistyksestä, jonka lapsia mekin olemme ja joka on saavuttanut huippunsa valistuksen ajan jälkeisessä humanismissa.
Itse en ole huolissani tästä kehityksestä. Emme saa olla niin rakastuneita tähän maailmaan, että roikkuisimme kouristuksenomaisesti kiinni jossain ajallisessa, kuten esim. länsimainen sivistys. Enemmänkin ajattelen sitä, mitä Herra itse on tekemässä ja tulee jatkossa tekemään tämän aikakauden kulttuurisen myllerryksen keskellä, mutta myös sen kautta. Ennustan kirkollisten instituutioiden entistä rankempaa murtumista. Samalla kun ne muuttuvat entistä enemmän irvikuvakseen, ne tulevat lopulta paljastamaan todelliset pedon kasvonsa ja toteuttamaan entistä julmemmin tämän ajan eriuskolaisten uskovien vainon. Puhun nyt niistä Jeesukseen uskovista, jotka haluavat pitää kiinni uskostaan Kristukseen ja Jumalan Sanaan.
Mutta samaan aikaan kun tämä tapahtuu, Herra rakentaa itse oman seurakuntansa. Tähän tosiasiaan sieluni huutaa täysillä "Halleluja! Amen!".
Monday, September 29, 2008
Sunday, September 28, 2008
Minä, Ateena & apologia
Muuan bloginpitäjä Vesa on omalla sivustollaan hieman kommentoinut aiempaa postaustani liittyen Paavalin Ateenassa kokemiin juttuihin. Vesa esittää lukuisia huomionarvoisia kommentteja liittyen toisaalta sekä Ateenan tapaukseen että sitten myös apologiaan noin yleensä. Kiitos niistä. Useimmissa kohdissa olen veljeni kanssa täysin samaa mieltä. (Muutenkin ko. blogi on aktiivisen seuraamisen vaivan arvoinen. Näin teen itsekin.)
No, eihän minulla oikeesti ole mitään apologiaa vastaan, kaukana siitä. Olen ollut itse pastorina ollessani perustamassa apologeettisia nettisivuja tavoittamaan netissä surffailevaa postmodernia ihmistä (www.onkosetotta.net). Seuraan aktiivisesti keskustelua apologian rintamalla ja olen kyllä Schaefferini, Gustavssonini, Lewisini, Ollilaiseni (sic!), Puolimatkani, Turuseni etc. lukenut. Minulla ei siis ole mitään apologiaa vastaan sinänsä, päinvastoin. Ajattelen kyllä, että nykyisessä postmodernissa tilanteessa, johon Vesakin ansiokkaasti kirjoituksensa kolmannessa osassa viittaa ja joka meillä perinteisesti kristillisissä länsimaissa on yhä enemmän todellisuutta, apologialla olisi edessään ihan uusi sarka kynnettävänään. Tämä on kristillisinä pitämiemme tapojen ja käytäntöjen pintaa syvällisempi tutkiminen ja niiden "raamatullisten" juurien todellisuuden esille nostaminen. Tosin luulen, että tässä kohtaa käsityksemme kirkon 2000-vuotisesta historiasta ja sen todellisesta luonteesta, kirkkohistoriankirjoituksen totuudellisuudesta ja tasapuolisuudesta etc. erkanevat melko kauas toisistaan.
Rehellinen ollakseni, käytin tuossa Ateena-yhteydessä apologia-käsitettä tahallani ja kiusallani hieman väärässä merkityksessä kuvaamaan omalle ajallemme ja kultturillemme niin ominaista lähestymistapaa, jossa luvalla sanoen hieman lipsutaan pois rehellisestä evankeliumin julistuksesta "sillanrakennuksen", "kontekstualisoinnin" ja "esikartanotyön" yms. nimissä. Lisäksi minua on aina häirinnyt - ja edelleenkin niin tekee! - antiikin Kreikan hellenistisen sivistyksen kummittelu kirkon kuorissa. Halusin siis provosoida - ja taidan tehdä niin edelleenkin. Sitä en kuitenkaan pyytele anteeksi, koska - C.S.Lewis´iä vapaasti lainaten - kaiken sen jälkeen, mitä olemme puhuneet meitä ja käsityksiämme erottavista seikoista, jäljelle jää Jumalan armon valtavan laaja yhteinen pohja.
Vesan kirjoitus piti siis sisällään paljon hyviä, teräviä ja huomionarvoisia näkökohtia. Arvostan siis veljeäni, ei vain hänen oppineisuutensa (joka ylittää reippaasti omani), vaan myös hänen apologian asialle omistautumisensa takia. Mutta mutta... Emme kai nyt ihan kokonaan voi kieltää Ateenan tapauksen todistusvoimaa? Eli kyllähän Paavalin lähestymistapa oli erilaista kuin muualla UT:n (ja erityisesti Apt:n) esittelemissä lähetystilanteissa. Samoin olivat lopputulokset.
Edelleen; emme kai nyt täysin voi tehdä tyhjäksi, mitä Paavali itse kommentoi Ateenan tilannetta 1.Kor. kirjeen luvuissa 1-2? Minä en ainakaan uskaltaisi vetää sellaista johtopäätöstä. Eli jotainhan Paavalin täytyi tarkoittaa kirjoittamallaan.
Luulen, että sekä lähtökohtaa että näkökulmaa valittaessa lopputuloksen ratkaisee se tarkastelemmeko Ateenan tapausta seurauksineen puhtaasti ko. evankelioimistilanteen vai koko länsimaisen kristillisyyden 2000-vuotisen historian ja sen mukanaan tuomien traditiokerrostumien valossa. Jos katsomme asiaa puhtaasti UT:n valossa (tiedän jo näin sanoessani kuulostavani riittävän naiivilta saadakseni osakseni monen ammattiteologin kyynisen hymyn), niin ei meille tuota hirvittäviä ongelmia hyväksyä sitä tosiasiaa, että Paavalille nyt vain sattui virhearviointi Ateenassa valitun missiologisen strategian suhteen. Sitä Paavali sitten kommentoi esim. 1.Kor. 2. luvun alussa.
Jos taas tarkastelemme asiaa kaiken sen valossa ja varassa, mitä meillä on - kristillinen kulttuuri, akateeminen yliopistoteologia, korkeakirkolliset instituutiot etc. - niin tilanne on jo toinen. Nämä kulttuurimme monoliittiset faktat painavat paljon vaakakupissa ja vaikuttavat ohjaavasti ajatteluumme petollisen herkästi.
Tältä pohjalta voimme tarkastella esim. niitä jakeita Apostolien teoissa, jotka Vesa nostaa esimerkeiksi alkukristittyjen harjoittamasta "apologiasta". Minusta ne näyttävät vain "ihan tavallisilta" evankelioimistilanteilta tuon ajan yhteiskunnassa. Eli vaikka täysin hyväksyn apologian ja näen sen tarpeellisena ja merkittävänä, niin silti hieman vierastan ajatusta antaa em. jakeille merkityssisältö meidän kulttuurisesta tilanteestamme käsin. Olisiko niin, että jos Paavali & co kuulisivat, mitä me esitämme heidän tehneen, niin he kokisivat olonsa sekä hämmentyneeksi että hieman kiusaantuneeksi?
Summa summarum: ongelmana ei taida olla niinkään itse apologia. Tässä kohtaa tunnustan syyllistyneeni sekä pienoiseen, joskin tietoiseen ylilyöntiin että epätarkkaan itseilmaisuun. Olisiko kuitenkin niin, että ajatteluamme erottaa enemmänkin se, miten näemme kirkkohistoriallisen kehityksen tapahtuneen. "Loppupelissä tässä on vastakkain kaksi kertomusta, kaksi tulkintaa historiasta. Jokainen voi itsessään miettiä, kumpi versio kuulostaa paremmalta ja miksi", kuten eräs ystäväni kerran osuvasti huomautti. Yksi ratkaiseva kysymys tässä kohtaa on se, millaisena prosessina näemme hellenistisen sivistyksen tunkeutumisen seurakuntaan, joka tuolloin kyllä jo kantoi imperiumin johtavan pääkaupungin kirkon nimeä.
Muuan bloginpitäjä Vesa on omalla sivustollaan hieman kommentoinut aiempaa postaustani liittyen Paavalin Ateenassa kokemiin juttuihin. Vesa esittää lukuisia huomionarvoisia kommentteja liittyen toisaalta sekä Ateenan tapaukseen että sitten myös apologiaan noin yleensä. Kiitos niistä. Useimmissa kohdissa olen veljeni kanssa täysin samaa mieltä. (Muutenkin ko. blogi on aktiivisen seuraamisen vaivan arvoinen. Näin teen itsekin.)
No, eihän minulla oikeesti ole mitään apologiaa vastaan, kaukana siitä. Olen ollut itse pastorina ollessani perustamassa apologeettisia nettisivuja tavoittamaan netissä surffailevaa postmodernia ihmistä (www.onkosetotta.net). Seuraan aktiivisesti keskustelua apologian rintamalla ja olen kyllä Schaefferini, Gustavssonini, Lewisini, Ollilaiseni (sic!), Puolimatkani, Turuseni etc. lukenut. Minulla ei siis ole mitään apologiaa vastaan sinänsä, päinvastoin. Ajattelen kyllä, että nykyisessä postmodernissa tilanteessa, johon Vesakin ansiokkaasti kirjoituksensa kolmannessa osassa viittaa ja joka meillä perinteisesti kristillisissä länsimaissa on yhä enemmän todellisuutta, apologialla olisi edessään ihan uusi sarka kynnettävänään. Tämä on kristillisinä pitämiemme tapojen ja käytäntöjen pintaa syvällisempi tutkiminen ja niiden "raamatullisten" juurien todellisuuden esille nostaminen. Tosin luulen, että tässä kohtaa käsityksemme kirkon 2000-vuotisesta historiasta ja sen todellisesta luonteesta, kirkkohistoriankirjoituksen totuudellisuudesta ja tasapuolisuudesta etc. erkanevat melko kauas toisistaan.
Rehellinen ollakseni, käytin tuossa Ateena-yhteydessä apologia-käsitettä tahallani ja kiusallani hieman väärässä merkityksessä kuvaamaan omalle ajallemme ja kultturillemme niin ominaista lähestymistapaa, jossa luvalla sanoen hieman lipsutaan pois rehellisestä evankeliumin julistuksesta "sillanrakennuksen", "kontekstualisoinnin" ja "esikartanotyön" yms. nimissä. Lisäksi minua on aina häirinnyt - ja edelleenkin niin tekee! - antiikin Kreikan hellenistisen sivistyksen kummittelu kirkon kuorissa. Halusin siis provosoida - ja taidan tehdä niin edelleenkin. Sitä en kuitenkaan pyytele anteeksi, koska - C.S.Lewis´iä vapaasti lainaten - kaiken sen jälkeen, mitä olemme puhuneet meitä ja käsityksiämme erottavista seikoista, jäljelle jää Jumalan armon valtavan laaja yhteinen pohja.
Vesan kirjoitus piti siis sisällään paljon hyviä, teräviä ja huomionarvoisia näkökohtia. Arvostan siis veljeäni, ei vain hänen oppineisuutensa (joka ylittää reippaasti omani), vaan myös hänen apologian asialle omistautumisensa takia. Mutta mutta... Emme kai nyt ihan kokonaan voi kieltää Ateenan tapauksen todistusvoimaa? Eli kyllähän Paavalin lähestymistapa oli erilaista kuin muualla UT:n (ja erityisesti Apt:n) esittelemissä lähetystilanteissa. Samoin olivat lopputulokset.
Edelleen; emme kai nyt täysin voi tehdä tyhjäksi, mitä Paavali itse kommentoi Ateenan tilannetta 1.Kor. kirjeen luvuissa 1-2? Minä en ainakaan uskaltaisi vetää sellaista johtopäätöstä. Eli jotainhan Paavalin täytyi tarkoittaa kirjoittamallaan.
Luulen, että sekä lähtökohtaa että näkökulmaa valittaessa lopputuloksen ratkaisee se tarkastelemmeko Ateenan tapausta seurauksineen puhtaasti ko. evankelioimistilanteen vai koko länsimaisen kristillisyyden 2000-vuotisen historian ja sen mukanaan tuomien traditiokerrostumien valossa. Jos katsomme asiaa puhtaasti UT:n valossa (tiedän jo näin sanoessani kuulostavani riittävän naiivilta saadakseni osakseni monen ammattiteologin kyynisen hymyn), niin ei meille tuota hirvittäviä ongelmia hyväksyä sitä tosiasiaa, että Paavalille nyt vain sattui virhearviointi Ateenassa valitun missiologisen strategian suhteen. Sitä Paavali sitten kommentoi esim. 1.Kor. 2. luvun alussa.
Jos taas tarkastelemme asiaa kaiken sen valossa ja varassa, mitä meillä on - kristillinen kulttuuri, akateeminen yliopistoteologia, korkeakirkolliset instituutiot etc. - niin tilanne on jo toinen. Nämä kulttuurimme monoliittiset faktat painavat paljon vaakakupissa ja vaikuttavat ohjaavasti ajatteluumme petollisen herkästi.
Tältä pohjalta voimme tarkastella esim. niitä jakeita Apostolien teoissa, jotka Vesa nostaa esimerkeiksi alkukristittyjen harjoittamasta "apologiasta". Minusta ne näyttävät vain "ihan tavallisilta" evankelioimistilanteilta tuon ajan yhteiskunnassa. Eli vaikka täysin hyväksyn apologian ja näen sen tarpeellisena ja merkittävänä, niin silti hieman vierastan ajatusta antaa em. jakeille merkityssisältö meidän kulttuurisesta tilanteestamme käsin. Olisiko niin, että jos Paavali & co kuulisivat, mitä me esitämme heidän tehneen, niin he kokisivat olonsa sekä hämmentyneeksi että hieman kiusaantuneeksi?
Summa summarum: ongelmana ei taida olla niinkään itse apologia. Tässä kohtaa tunnustan syyllistyneeni sekä pienoiseen, joskin tietoiseen ylilyöntiin että epätarkkaan itseilmaisuun. Olisiko kuitenkin niin, että ajatteluamme erottaa enemmänkin se, miten näemme kirkkohistoriallisen kehityksen tapahtuneen. "Loppupelissä tässä on vastakkain kaksi kertomusta, kaksi tulkintaa historiasta. Jokainen voi itsessään miettiä, kumpi versio kuulostaa paremmalta ja miksi", kuten eräs ystäväni kerran osuvasti huomautti. Yksi ratkaiseva kysymys tässä kohtaa on se, millaisena prosessina näemme hellenistisen sivistyksen tunkeutumisen seurakuntaan, joka tuolloin kyllä jo kantoi imperiumin johtavan pääkaupungin kirkon nimeä.
Tuesday, September 23, 2008
Kauhajoki 230908
Mikä on se arvomaailma, joka yhteiskunnassamme synnyttää Kauhajoen kaltaisia tapahtumia? Mitkä ovat ne maailmankatsomukselliset rakennusaineet, jotka poikivat Myyrmäen, Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia järkyttäviä tekoja? Onko se nihilismiä ja jos, niin mistä se on peräisin?
Materialismia ymmärrän yhteiskunnassamme edesvastuuttomasti hyysätyn jo 60-luvun lopun (edustajiensa taholta estoitta ihannoidun) vasemmistoradikalismin toimesta jo pitkään. Tämä sukupolvi kun tällä hetkellä vallassa istuu. Mutta poikiiko marx-vapaa, länsimainen materialismi, joka postmodernismin myötä on suorastaan demonisoitunut, näitä nyt tehtyjä tekoja aiempaa estottomammin?
Tunnustaudun raamattu-uskolliseksi kristityksi, joka ei sulje pois näkymätöntä hengellistä todellisuutta, vaan näen sen tämän kaltaisten tekojen takana. Jollekin demoniselle olemme kulttuurissamme antaneet siinä määrin valtaa, että tämän päiväinen on mahdollista. Kaikki kunnia nuorten mielenterveystyölle, mutta jotain järeämpää vaikutuskeinoa tarvitsemme kipeästi.
Toisaalta meidän on löydettävä tie sylttytehtaalle eli vastauksia alussa esittämiini kysymyksiin. Toisaalta taas tarvitsemme - tässäkin asiassa - entistä kiihkeämpää esirukousta yhteisöjemme, maamme ja kansamme puolesta.
Mikä on se arvomaailma, joka yhteiskunnassamme synnyttää Kauhajoen kaltaisia tapahtumia? Mitkä ovat ne maailmankatsomukselliset rakennusaineet, jotka poikivat Myyrmäen, Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia järkyttäviä tekoja? Onko se nihilismiä ja jos, niin mistä se on peräisin?
Materialismia ymmärrän yhteiskunnassamme edesvastuuttomasti hyysätyn jo 60-luvun lopun (edustajiensa taholta estoitta ihannoidun) vasemmistoradikalismin toimesta jo pitkään. Tämä sukupolvi kun tällä hetkellä vallassa istuu. Mutta poikiiko marx-vapaa, länsimainen materialismi, joka postmodernismin myötä on suorastaan demonisoitunut, näitä nyt tehtyjä tekoja aiempaa estottomammin?
Tunnustaudun raamattu-uskolliseksi kristityksi, joka ei sulje pois näkymätöntä hengellistä todellisuutta, vaan näen sen tämän kaltaisten tekojen takana. Jollekin demoniselle olemme kulttuurissamme antaneet siinä määrin valtaa, että tämän päiväinen on mahdollista. Kaikki kunnia nuorten mielenterveystyölle, mutta jotain järeämpää vaikutuskeinoa tarvitsemme kipeästi.
Toisaalta meidän on löydettävä tie sylttytehtaalle eli vastauksia alussa esittämiini kysymyksiin. Toisaalta taas tarvitsemme - tässäkin asiassa - entistä kiihkeämpää esirukousta yhteisöjemme, maamme ja kansamme puolesta.
Sunday, September 21, 2008
Paimenten illallinen
Vietimme viime perjantaina "Paimenten illallista" ystäväni Tuomon tontilla sijaitsevassa kodassa. Meitä oli koolla yksitoista eri ikäistä miestä ja söimme herkullista lammaskeittoa, puhuimme Paavalin seikkailuista muinaisessa Ateenassa, rukoilimme ja ylistimme Jumalaa. Tämä tapa on vakiintunut meille jo kohta vuoden ajalta ja tavallaan se on syntynyt jatkona Lahdessa toimineelle Pastorien rukousrintamalle.
Pastorien rukousrintama syntyi joskus tämän vuosituhannen alussa, kärsi kristittyjen keskinäisestä nahistelusta ja jakaantuneisuudesta, jatkoi elämistä raajarikkona osan pastoreista jäädessä melko pian syrjään rukousyhteydestä, kuka mistäkin syystä. Lopulta me viimeiset jäljellä olevat päätimme saattaa sen kunniakkaaseen haudan lepoon joskun syksyllä -07. Eipä ole kukaan kaipaillut sitä sen jälkeen...
Samassa yhteydessä ystäväni Pekka totesi, että olisi kuitenkin hyvä jatkaa yhteydenpitoa jollakin tavalla tämän jälkeenkin. Hän ehdotti siinä yhteydessä, että järjestettäisiin jonkinlaisia "paimenten illallisia", joihin kutsuttaisiin sellaisia miehiä, joilla on kutsua paimenuuteen, vastuunkantoon ja huolenpitoon muista Herran lauman lampaista. Minä siihen, että "joo, ja sitten syödään lammasta". Pekka taas oli sitä mieltä, että se olisi sitten sitä "kadonnutta lammasta".
Niin me olemme sitten kokoontuneet vähän eri porukalla kunakin kertana, mutta ideana on kantaa huolta Kristuksen ruumiista omalla paikkakunnallamme. Ja tällä kertaa me siis juttelimme Paavalin toiminnasta Ateenassa ja sen jälkeen Korinttissa Apostolien tekojen pohjalta.
Tuo Apostolien tekojen 17. luvussa kuvattu tilanne Ateenassa on sinänsä hyvin mielenkiintoinen, koska siinä Paavali oikein todella "törmää" siihen maailmankuvaan ja ajattelutapaan sekä sen takana olevaan henkivaltaan, jonka perustalle on koko länsimainen sivistyksemme osittain rakennettu; antiikin Kreikka ja sen hellenistinen sivistys ja sen ehdoton kruununjalokivi Ateena. Tältä pohjalta onkin hyvä panna merkille se ensireaktio, jonka Ateenan ensikohtaaminen synnytti Paavalissa; "hän kiivastui hengessään" nähdessään epäjumalien moninaisuuden kaupungissa.
Ateenalla ei enää tuohon aikaan ollut paljoakaan merkitystä poliittisesti tai sotilaallisesti itäisen Välimeren alueella. Sen suurvalta-ajasta oli kulunut aikaa ja tässä suhteessa se oli kuin varjo entisestään. Mutta hellenistisen filosofian alalla Ateena edelleen oli ajan hermolla ja sen vaikutusala laaja. Kaupungissa oli edelleen olemassa lukuisia filosofikouluja, joissa antiikin sivistystä, filosofiaa ja puhetaitoa välitettiin eteenpäin uudelle sukupolvelle. Platonin Akatemia ja Aristoteleen perinnön vaalijat elivät omaa elämäänsä korkealla tavallisen rahvaan yläpuolella.
Käytännössä Paavali törmää torikeskusteluissaan ateenalaisten kanssa kahteen filosofiseen koulukuntaan, nimittäin epikurolaisiin, jotka käytännössä olivat materialisteja ja korostivat nautinnonhaluisen elämän oikeutusta sekä tuolloin suurinta suosiota nauttineeseen stoalaisuuteen, jonka näkemyksen mukaan kaikkea hallitsee persoonaton jumaluus, luonto ja ihmisjärki. Keskustelut näiden koulukuntien edustajien kanssa eivät tunnu johtavan mihinkään. Enemmänkin suhtautuminen Paavaliin Kristuksen evankeliumin julistajana on vähättelevä, suorastaan halveksuva: "mikähän itseoppinut self-made filosofi tuokin luulee olevansa?"
Keskustelut johtavat kuitenkin askeleen pitemmälle ja Paavali saa kunnian esittää oman opinkäsityksensä Areiopagilla, joka alunperin oli käsitellyt mm. henkirikos- ja uskontoa koskevia asioita ja jolle edelleen kuului opetustoimen valvonta. Ei ole kuitenkaan luultavaa, että Paavaliin olisi kohdistettu mitään viranomaistoimia, vaan kyseessä oli enemmänkin "muodollinen kuuleminen". Mutta puheessaan Areiopagilla Paavali muuttaa selkeästi lähestymis- ja menettelytapaansa. Missään muualta Apostolien teoissa emme löydä Paavalin pitäneen tällaista puhetta. Siitä puuttuu miltei kokonaan se ehdoton Kristus-saarna, jossa jokaisen yksilön asiat ja Jumala-suhde pelkistetään suhteeseen tähän Jeesukseen. Sen sijaan nyt Paavali omaksuu etnisen ja apologeettisen eli uskoa puolustavan lähestymistavan. Hän ottaa lähtökohdakseen antiikin hellenistisen ajattelun, viisauden ja runouden ja pyrkii tätä kautta esimerkkejä hyväksikäyttäen voittamaan sivistyneet ateenalaiset puolelleen.
Kun lukee tähän UT:n kohtaan liittyvää teologista kirjallisuutta, kommentaareja ja selitysteoksia, niin aika usein Paavalin etnistä ja apologista lähestymistapaa kiitellään ja ylistetään, hänen puhettaan analysoidaan, miten hienosti Paavali ottaa esille yhtymäkohtia kreikkalaisen runoilija Aratoksen "Fainomena"-teoksesta etc. Sitä pidetään ylitsevuotavan nerokkaana kristinuskon perustotuuksien argumentointina sellaiselle kuulijakunnalle, jolla ei ollut sitä VT:n kirjoituksista nousevaa esiymmärrystä, joka juutalaisen synagoogajärjestelmän puitteissa muuten toimi luonnollisena kontaktipintana Paavalin julistukselle. Monet apologit ja teologit tämän jälkeen ovat suorastaan vannoneet tämän Paavalin "ateenalaisen" metodin nimiin ja nähneet siinä hyviä rakennusaineita esim. kommunikoitaessa evankeliumia postmodernissa tilanteessa.
No, tätä taustaa vasten on mielenkiintoista lukea Apt. 17. lukua eteenpäin ja todeta, että koko evankeliumin julistustilanne ei johda oikeastaan mihinkään, vaan Luukas kertoo, että Paavali vain "lähti pois heidän keskeltään". Jotkut halusivat kuulla uskoon, joku tuli uskoon, mutta muuten koko juttu päättyi lässähtämiseen. Ei tullut ensinnäkään sitä vastakkain asettelua uskonnollisen tai pakanallisen maailman kanssa, mikä muuten oli ominaista apostoliselle lähetystyölle, eikä myöskään tullut sitä hengellistä läpimurtoa, joka usein liittyi tämänkaltaiseen konfliktiin.
Edelleen sitäkin mielenkiintoisempaa on lukea, mitä Paavali itse myöhemmin kertoo tästä kokemuksestaan ja sen seurauksista 1. Korinttilaiskirjeessä:
- "Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan - ei puheen viisaudella, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi. Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: "Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi." Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi?" (1.Kor. 1:17-20)
- "Niinpä, kun minä tulin teidän tykönne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna. Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista, ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan." (1.Kor. 2:1-5)
Paavalin kokemus ja opetus aiheeseen liittyen on hyvin selvä, suorastaan yksiselitteinen. Tästä on hyvä ottaa oppia tämän päivän länsimaisessa maailmassa eläessämme. "Ateenalainen" puhetaitoon (antiikin retoriikka) ja viisauteen (filosofia) perustuva metodi ei toiminut tuolloin. Toimiiko se oikealla tavalla nytkään, on hyvä kysymys; synnyttääkö se oikeaa hedelmää? "Korinttilainen" metodi taas sai aikaan hengellisen läpimurron kaupungissa ja sen lähiympäristössä. Ateenaan Paavali ei kirjoittanut yhtään kirjettä. Itse asiassa tämän tapauksen jälkeen ei koko kaupunkia mainita kertaakaan UT:ssa. Korinttista sitä vastoin puhutaan UT:ssa sitäkin enemmän - niin hyvässä kuin pahassakin.
Eli mitä tästä opimme?
Onko "ateenalaisuus" se vihoviimeinen verho , joka Jumalan täytyy seurakuntansa silmiltä länsimaisessa kristillisyydessämme riisua, jotta Hänen voimansa pääsisi murtautumaan esille? Täytyykö Jumalan nöyryyttää meitä ja antaa meidän vajota "korinttilaiselle" tasolle siveellisesti ja kulttuurisesti ennen kuin vain Hän yksin kelpaa meille?
Vietimme viime perjantaina "Paimenten illallista" ystäväni Tuomon tontilla sijaitsevassa kodassa. Meitä oli koolla yksitoista eri ikäistä miestä ja söimme herkullista lammaskeittoa, puhuimme Paavalin seikkailuista muinaisessa Ateenassa, rukoilimme ja ylistimme Jumalaa. Tämä tapa on vakiintunut meille jo kohta vuoden ajalta ja tavallaan se on syntynyt jatkona Lahdessa toimineelle Pastorien rukousrintamalle.
Pastorien rukousrintama syntyi joskus tämän vuosituhannen alussa, kärsi kristittyjen keskinäisestä nahistelusta ja jakaantuneisuudesta, jatkoi elämistä raajarikkona osan pastoreista jäädessä melko pian syrjään rukousyhteydestä, kuka mistäkin syystä. Lopulta me viimeiset jäljellä olevat päätimme saattaa sen kunniakkaaseen haudan lepoon joskun syksyllä -07. Eipä ole kukaan kaipaillut sitä sen jälkeen...
Samassa yhteydessä ystäväni Pekka totesi, että olisi kuitenkin hyvä jatkaa yhteydenpitoa jollakin tavalla tämän jälkeenkin. Hän ehdotti siinä yhteydessä, että järjestettäisiin jonkinlaisia "paimenten illallisia", joihin kutsuttaisiin sellaisia miehiä, joilla on kutsua paimenuuteen, vastuunkantoon ja huolenpitoon muista Herran lauman lampaista. Minä siihen, että "joo, ja sitten syödään lammasta". Pekka taas oli sitä mieltä, että se olisi sitten sitä "kadonnutta lammasta".
Niin me olemme sitten kokoontuneet vähän eri porukalla kunakin kertana, mutta ideana on kantaa huolta Kristuksen ruumiista omalla paikkakunnallamme. Ja tällä kertaa me siis juttelimme Paavalin toiminnasta Ateenassa ja sen jälkeen Korinttissa Apostolien tekojen pohjalta.
Tuo Apostolien tekojen 17. luvussa kuvattu tilanne Ateenassa on sinänsä hyvin mielenkiintoinen, koska siinä Paavali oikein todella "törmää" siihen maailmankuvaan ja ajattelutapaan sekä sen takana olevaan henkivaltaan, jonka perustalle on koko länsimainen sivistyksemme osittain rakennettu; antiikin Kreikka ja sen hellenistinen sivistys ja sen ehdoton kruununjalokivi Ateena. Tältä pohjalta onkin hyvä panna merkille se ensireaktio, jonka Ateenan ensikohtaaminen synnytti Paavalissa; "hän kiivastui hengessään" nähdessään epäjumalien moninaisuuden kaupungissa.
Ateenalla ei enää tuohon aikaan ollut paljoakaan merkitystä poliittisesti tai sotilaallisesti itäisen Välimeren alueella. Sen suurvalta-ajasta oli kulunut aikaa ja tässä suhteessa se oli kuin varjo entisestään. Mutta hellenistisen filosofian alalla Ateena edelleen oli ajan hermolla ja sen vaikutusala laaja. Kaupungissa oli edelleen olemassa lukuisia filosofikouluja, joissa antiikin sivistystä, filosofiaa ja puhetaitoa välitettiin eteenpäin uudelle sukupolvelle. Platonin Akatemia ja Aristoteleen perinnön vaalijat elivät omaa elämäänsä korkealla tavallisen rahvaan yläpuolella.
Käytännössä Paavali törmää torikeskusteluissaan ateenalaisten kanssa kahteen filosofiseen koulukuntaan, nimittäin epikurolaisiin, jotka käytännössä olivat materialisteja ja korostivat nautinnonhaluisen elämän oikeutusta sekä tuolloin suurinta suosiota nauttineeseen stoalaisuuteen, jonka näkemyksen mukaan kaikkea hallitsee persoonaton jumaluus, luonto ja ihmisjärki. Keskustelut näiden koulukuntien edustajien kanssa eivät tunnu johtavan mihinkään. Enemmänkin suhtautuminen Paavaliin Kristuksen evankeliumin julistajana on vähättelevä, suorastaan halveksuva: "mikähän itseoppinut self-made filosofi tuokin luulee olevansa?"
Keskustelut johtavat kuitenkin askeleen pitemmälle ja Paavali saa kunnian esittää oman opinkäsityksensä Areiopagilla, joka alunperin oli käsitellyt mm. henkirikos- ja uskontoa koskevia asioita ja jolle edelleen kuului opetustoimen valvonta. Ei ole kuitenkaan luultavaa, että Paavaliin olisi kohdistettu mitään viranomaistoimia, vaan kyseessä oli enemmänkin "muodollinen kuuleminen". Mutta puheessaan Areiopagilla Paavali muuttaa selkeästi lähestymis- ja menettelytapaansa. Missään muualta Apostolien teoissa emme löydä Paavalin pitäneen tällaista puhetta. Siitä puuttuu miltei kokonaan se ehdoton Kristus-saarna, jossa jokaisen yksilön asiat ja Jumala-suhde pelkistetään suhteeseen tähän Jeesukseen. Sen sijaan nyt Paavali omaksuu etnisen ja apologeettisen eli uskoa puolustavan lähestymistavan. Hän ottaa lähtökohdakseen antiikin hellenistisen ajattelun, viisauden ja runouden ja pyrkii tätä kautta esimerkkejä hyväksikäyttäen voittamaan sivistyneet ateenalaiset puolelleen.
Kun lukee tähän UT:n kohtaan liittyvää teologista kirjallisuutta, kommentaareja ja selitysteoksia, niin aika usein Paavalin etnistä ja apologista lähestymistapaa kiitellään ja ylistetään, hänen puhettaan analysoidaan, miten hienosti Paavali ottaa esille yhtymäkohtia kreikkalaisen runoilija Aratoksen "Fainomena"-teoksesta etc. Sitä pidetään ylitsevuotavan nerokkaana kristinuskon perustotuuksien argumentointina sellaiselle kuulijakunnalle, jolla ei ollut sitä VT:n kirjoituksista nousevaa esiymmärrystä, joka juutalaisen synagoogajärjestelmän puitteissa muuten toimi luonnollisena kontaktipintana Paavalin julistukselle. Monet apologit ja teologit tämän jälkeen ovat suorastaan vannoneet tämän Paavalin "ateenalaisen" metodin nimiin ja nähneet siinä hyviä rakennusaineita esim. kommunikoitaessa evankeliumia postmodernissa tilanteessa.
No, tätä taustaa vasten on mielenkiintoista lukea Apt. 17. lukua eteenpäin ja todeta, että koko evankeliumin julistustilanne ei johda oikeastaan mihinkään, vaan Luukas kertoo, että Paavali vain "lähti pois heidän keskeltään". Jotkut halusivat kuulla uskoon, joku tuli uskoon, mutta muuten koko juttu päättyi lässähtämiseen. Ei tullut ensinnäkään sitä vastakkain asettelua uskonnollisen tai pakanallisen maailman kanssa, mikä muuten oli ominaista apostoliselle lähetystyölle, eikä myöskään tullut sitä hengellistä läpimurtoa, joka usein liittyi tämänkaltaiseen konfliktiin.
Edelleen sitäkin mielenkiintoisempaa on lukea, mitä Paavali itse myöhemmin kertoo tästä kokemuksestaan ja sen seurauksista 1. Korinttilaiskirjeessä:
- "Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan - ei puheen viisaudella, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi. Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: "Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi." Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi?" (1.Kor. 1:17-20)
- "Niinpä, kun minä tulin teidän tykönne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna. Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista, ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan." (1.Kor. 2:1-5)
Paavalin kokemus ja opetus aiheeseen liittyen on hyvin selvä, suorastaan yksiselitteinen. Tästä on hyvä ottaa oppia tämän päivän länsimaisessa maailmassa eläessämme. "Ateenalainen" puhetaitoon (antiikin retoriikka) ja viisauteen (filosofia) perustuva metodi ei toiminut tuolloin. Toimiiko se oikealla tavalla nytkään, on hyvä kysymys; synnyttääkö se oikeaa hedelmää? "Korinttilainen" metodi taas sai aikaan hengellisen läpimurron kaupungissa ja sen lähiympäristössä. Ateenaan Paavali ei kirjoittanut yhtään kirjettä. Itse asiassa tämän tapauksen jälkeen ei koko kaupunkia mainita kertaakaan UT:ssa. Korinttista sitä vastoin puhutaan UT:ssa sitäkin enemmän - niin hyvässä kuin pahassakin.
Eli mitä tästä opimme?
Onko "ateenalaisuus" se vihoviimeinen verho , joka Jumalan täytyy seurakuntansa silmiltä länsimaisessa kristillisyydessämme riisua, jotta Hänen voimansa pääsisi murtautumaan esille? Täytyykö Jumalan nöyryyttää meitä ja antaa meidän vajota "korinttilaiselle" tasolle siveellisesti ja kulttuurisesti ennen kuin vain Hän yksin kelpaa meille?
Sunday, September 14, 2008
Sunnuntaiaamuna
Olen miettinyt kuluneen kesän kulkua ja mitä on tapahtunut, sattunut, tullut eteen, toteutunut etc. Jotkut asiat ovat toteutuneet suunnitellusti, jotkut taas yllättäen tupsahtaen eteeni. Joitain asioita taas jäi toteutumatta, tekemättä, vaikka olisin halunnutkin toisin. Joka tapauksessa kulunutta kesää miettiessäni mielen valtaa rauha ja tyytyväisyys; Jumala on ollut uskollinen ja hyvä ja Hänen suunnitelmansa on parasta, mitä kohdallemme voi koskaan sattua.
Kuitenkin eräänä aamuna tässä hiljattain minut yllätti ajatus tyytyväisyydestä omaan tilanteeseeni ja toisaalta suhteestani mahdolliseen, tulevaan muutokseen. Kesä oli hyvää aikaa, jolloin tapahtui paljon hyviä asioita - okei, eikä siinä ole mitään pahaa tai tuomittavaa. Meillä on oikeus nauttia Jumalan hyvistä lahjoista kiitollisin mielin, ilman pelkoa siitä, että Jumala ikäänkuin rankaisee meitä sen jälkeen.
Mutta sitten mieleeni tuli ajatus, että mitä jos Jumala radikaalisti muuttaakin tilanteemme ja ulkonaiset olosuhteet? Nyt olen nauttinut levosta, rauhasta ja hiljentymisestä, mutta mitä jos äkkiä elämämme täyttääkin meille aiemmin tuntemattomien ihmisten tuska, hätä ja ahdistus; heidän yhtäkkiä akuutiksi tullut Jumalan etsintänsä? Mitä jos näitä ihmisiä onkin käsissämme yhtäkkiä useita, kenties kymmeniä?
Tänä aamuna tuo sama ajatus yllätti minut uudelleen; seisoin aamulenkillä liikennevaloissa ja vastaan käveli parikymppinen hevarikaveri mp3:neen ja ironmaidenpaitoineen. Yhtäkkiä mieleeni nousi ajatus hänestä vasta uskoontulleena kertomassa kaiken mullistavaa ilosanomaa kavereilleen ja sukulaisilleen; tuli tarttuisi kuiviin oksiin ja leviäisi kulovalkean tavoin salamannopeasti kaikialle ympäristöön...
Niin, mitäpä jos Jumala yllättäen toimisikin näin ja muuttaisi kuviomme radikaalisti? Tilalle tulisikin hengellisesti puhuen työntäyteiset illat ja jopa yöt, viikonloput valtaisikin kuumeinen ihmisten paimentaminen, keskustelut, Sanan tutkimiset ja tapaamiset. Olisinko minä valmis siihen; vaihtamaan rauhalliset ja ennustettavat päiväni täysin uudenlaiseen elämäntilanteeseen?
Jostain tällaisestahan Paavali puhuu, kun hän kertoo Efeson seurakunnan vanhimmille siitä, mitä kaupungissa tapahtui hänen vaikuttaessaan siellä: "Te tiedätte ensimmäisestä päivästä asti, kun minä Aasiaan tulin, miten minä kaiken aikaa olen ollut teidän kanssanne; kuinka minä olen palvellut Herraa kaikella nöyryydellä ja kyynelillä, koettelemuksissa, jotka ovat kohdanneet minua juutalaisten salahankkeiden tähden; kuinka minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille sitä, mikä hyödyllistä on, ja opettamasta teitä sekä julkisesti että huone huoneelta, vaan olen todistanut sekä juutalaisille että kreikkalaisille parannusta kääntymyksessä Jumalan puoleen ja uskoa meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen. ... muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin" (Apt. 20:18-21, 31).
Luulen, että joskus minullakin oli tapana sen kummemmin asiaa miettimättä todeta ykskantaan, että "amen, Herra, antaa tulla satoa taivaan täydeltä!" Herra antakoon herätyksen ajan! Sitähän jokainen uskova kaipaa ja janoaa; kokea Hengen vuodatuksen taivaasta ja nähdä satojen, jopa tuhansien ihmisten kääntyvän pimeydestä valkeuteen. Kuitenkaan monikaan ei ole tullut ajatelleeksi sitä työn määrää, joka meitä tuolloin odottaa. En pelkää työn määrää sinänsä, vaan enemmän pelkään, että nykyiset rakenteemme eivät yksinkertaisesti kestäisi sellaista tulvaa uusia, pystymetsästä pelastuneita. Rakenteemme perinteisissä seurakunnissa on näet suunniteltu ottamaan vastaan, opettamaan sisäsiistiksi ja integroimaan yhteisöön muutaman Alfa-kurssin käyneen per toimintakausi.
Luulen, että tässä on yksi syy siihen, miksi meillä ei ole herätystä. Seurakuntamme eivät kasva, koska ne eivät halua kasvaa. Tottumuksen tyrannia on liian suuri voima pitämään meidät aloillamme ja tyytyväisinä. Toinen yhtä tärkeä syy on seurakuntakulttuurimme viihteellisyys; meitä kiinnostaa enemmän toistuvat hyvät fiilikset ja jatkuvat uudet siunaukset, kuin Jumalan Sanan totuus. En minä tässä osoittele syyttävällä sormella ulospäin, vaan puhun omasta elämästäni; nämä hengellisen velttouden juuret nimittäin löydän itsestäni.
Samalla kun tätä kirjoitan katselen toisella silmällä TV7:lta dramatisoitua dokumenttia tsekkiläisestä toisinajattelijasta, Jan Husista, jonka katolinen kirkko - monien muiden tuhansien ohessa - tuomitsi harhaoppisena kuolemaan roviolla polttamalla v. 1417. (Hänen rikkomuksiaan oli mm. se, että hän rukoili Jumalaa suoraan, eikä virallisen seurakunnallisen hierarkkian puitteissa.) Mieleen tulee monenlaisia ajatuksia kirkollisen yhteisön ja sen rakenteiden dna:sta, joka siirtyy eteenpäin tuleville sukupolville. Näin jopa siinäkin tapauksessa, että uusi yhteisö skismaattisesti eroaa emokirkosta; tuolloinkin se useimmiten kantaa edeltäjänsä dna:ta eli toimintakulttuuria, tapaa reagoida uhkiksi koettuihin ihmisiin ja asioihin jne.
Erään kirkkokunnan palveluksesta erotessani minua varoitettiin tekojeni seuraamuksista, kuten yksinjäämisestä, sitä seuraavista ahdistuksista jne. Eräälle ystävälleni luvattiin hyvää urakehitystä, jos hän "vain pysyisi nöyränä" ja toista varoitettiin siitä, miten hän eronsa jälkeen menettäisi kaikki ne vaikutusmahdollisuudet, jotka hänellä nyt vielä yhteisöön kuuluessaan on.
Niinpä, samaa olisi voitu sanoa John Wycliffelle, Jan Husille, Martti Lutherille, Sveitsin ja eteläisen Saksan anabaptisteille ja monille, monille muille, jotka arvostivat Jumalan Sanan totuudet kallisarvoisemmaksi kuin mitkään muut asiat. Ja varmaan sanottiinkin; ura, mahdollisuudet, tutkijankammio, kirjan julkaisu, status etc. He olivat kuitenkin uskonpuhdistajia joihinkin tiettyihin Jumalan Sanan totuuksiin liittyen; kaste, uskonvanhurskaus, Jumalan Sana omalla äidinkielellä kirjoitettuna ym. Nyt Jumalan Sanan opetukseen seurakunnasta kuuluvien totuuksien puhdistaminen on vielä osittain edessä päin, osittain jo menossa, mutta edelleen vaiheessa. Tässä uskonpuhdistuksessa koen oman paikkani olevan ja tässä prosessissa haluan pysyä mukana.
Nykyään puhutaan niin paljon uskovien ihmisten "unelmista" ja siitä, miten pitää "unelmoida asioita yhdessä Herran kanssa". (Ennen tätä kait kutsuttiin rukoilemiseksi?) Hiljattain eräs tuttuni kysyi minulta minun ja vaimoni unelmistani. Totesin hänelle, että ei Jumalalla mitään unelmia ole. Jumalalla on suunnitelma, jonka Hän toteuttaa ja piste. Unelmat kuuluvat ihmisten vajavaiseen maailmaan ja ne voivat olla joko linjassa Jumalan tahdon ja suunnitelman kanssa tai sitten ei. Tämä Jumalan Sana sitten arvioi meidän unelmiemme arvon. Raamatullisempaa on puhua näystä, jonka Jumala antaa oman tahtonsa ja suunnitelmansa pohjalta siitä, mitä Hän aikoo tehdä.
Mutta okei, unelmoidaan hetki: minulla on unelma, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua, jos Herran tulo sinne asti viipyy, Lahdessakin on paikallisella tasolla olemassa yksi Kristuksen seurakunta, johon ajatellaan kuuluvan kaikki Jeesukseen uskovat tällä paikkakunnalla ja jolla on omat yhdessä tunnustetut vanhimpansa ja joka ylläpitää muutamia kiertäviä, apostolisen kutsun omaavia ihmisiä. Tämä seurakunta kokoontuu kodeissa, työpaikoilla, kahviloissa or where ever. Sen tunnusmerkkejä on yhdessä eläminen, omastaan jakaminen ja jatkuva verkostomainen leviäminen. Herran omat eivät siis enää jakaudu puolueisiin tunnuskuntien, johtajien, kulttuuristen tekijöiden tai erityiskorostusten perusteella, vaan tunnustavat yhden Kristuksen ruumiin täällä ja elävät sitä myös käytännössä todeksi.
Onko se linjassa Raamatun Sanan kanssa? Ehdottomasti! Onko se mahdollista? Vaikealta näyttää...
Siinäpä teillä unelmaa kylliksi.
Olen miettinyt kuluneen kesän kulkua ja mitä on tapahtunut, sattunut, tullut eteen, toteutunut etc. Jotkut asiat ovat toteutuneet suunnitellusti, jotkut taas yllättäen tupsahtaen eteeni. Joitain asioita taas jäi toteutumatta, tekemättä, vaikka olisin halunnutkin toisin. Joka tapauksessa kulunutta kesää miettiessäni mielen valtaa rauha ja tyytyväisyys; Jumala on ollut uskollinen ja hyvä ja Hänen suunnitelmansa on parasta, mitä kohdallemme voi koskaan sattua.
Kuitenkin eräänä aamuna tässä hiljattain minut yllätti ajatus tyytyväisyydestä omaan tilanteeseeni ja toisaalta suhteestani mahdolliseen, tulevaan muutokseen. Kesä oli hyvää aikaa, jolloin tapahtui paljon hyviä asioita - okei, eikä siinä ole mitään pahaa tai tuomittavaa. Meillä on oikeus nauttia Jumalan hyvistä lahjoista kiitollisin mielin, ilman pelkoa siitä, että Jumala ikäänkuin rankaisee meitä sen jälkeen.
Mutta sitten mieleeni tuli ajatus, että mitä jos Jumala radikaalisti muuttaakin tilanteemme ja ulkonaiset olosuhteet? Nyt olen nauttinut levosta, rauhasta ja hiljentymisestä, mutta mitä jos äkkiä elämämme täyttääkin meille aiemmin tuntemattomien ihmisten tuska, hätä ja ahdistus; heidän yhtäkkiä akuutiksi tullut Jumalan etsintänsä? Mitä jos näitä ihmisiä onkin käsissämme yhtäkkiä useita, kenties kymmeniä?
Tänä aamuna tuo sama ajatus yllätti minut uudelleen; seisoin aamulenkillä liikennevaloissa ja vastaan käveli parikymppinen hevarikaveri mp3:neen ja ironmaidenpaitoineen. Yhtäkkiä mieleeni nousi ajatus hänestä vasta uskoontulleena kertomassa kaiken mullistavaa ilosanomaa kavereilleen ja sukulaisilleen; tuli tarttuisi kuiviin oksiin ja leviäisi kulovalkean tavoin salamannopeasti kaikialle ympäristöön...
Niin, mitäpä jos Jumala yllättäen toimisikin näin ja muuttaisi kuviomme radikaalisti? Tilalle tulisikin hengellisesti puhuen työntäyteiset illat ja jopa yöt, viikonloput valtaisikin kuumeinen ihmisten paimentaminen, keskustelut, Sanan tutkimiset ja tapaamiset. Olisinko minä valmis siihen; vaihtamaan rauhalliset ja ennustettavat päiväni täysin uudenlaiseen elämäntilanteeseen?
Jostain tällaisestahan Paavali puhuu, kun hän kertoo Efeson seurakunnan vanhimmille siitä, mitä kaupungissa tapahtui hänen vaikuttaessaan siellä: "Te tiedätte ensimmäisestä päivästä asti, kun minä Aasiaan tulin, miten minä kaiken aikaa olen ollut teidän kanssanne; kuinka minä olen palvellut Herraa kaikella nöyryydellä ja kyynelillä, koettelemuksissa, jotka ovat kohdanneet minua juutalaisten salahankkeiden tähden; kuinka minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille sitä, mikä hyödyllistä on, ja opettamasta teitä sekä julkisesti että huone huoneelta, vaan olen todistanut sekä juutalaisille että kreikkalaisille parannusta kääntymyksessä Jumalan puoleen ja uskoa meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen. ... muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin" (Apt. 20:18-21, 31).
Luulen, että joskus minullakin oli tapana sen kummemmin asiaa miettimättä todeta ykskantaan, että "amen, Herra, antaa tulla satoa taivaan täydeltä!" Herra antakoon herätyksen ajan! Sitähän jokainen uskova kaipaa ja janoaa; kokea Hengen vuodatuksen taivaasta ja nähdä satojen, jopa tuhansien ihmisten kääntyvän pimeydestä valkeuteen. Kuitenkaan monikaan ei ole tullut ajatelleeksi sitä työn määrää, joka meitä tuolloin odottaa. En pelkää työn määrää sinänsä, vaan enemmän pelkään, että nykyiset rakenteemme eivät yksinkertaisesti kestäisi sellaista tulvaa uusia, pystymetsästä pelastuneita. Rakenteemme perinteisissä seurakunnissa on näet suunniteltu ottamaan vastaan, opettamaan sisäsiistiksi ja integroimaan yhteisöön muutaman Alfa-kurssin käyneen per toimintakausi.
Luulen, että tässä on yksi syy siihen, miksi meillä ei ole herätystä. Seurakuntamme eivät kasva, koska ne eivät halua kasvaa. Tottumuksen tyrannia on liian suuri voima pitämään meidät aloillamme ja tyytyväisinä. Toinen yhtä tärkeä syy on seurakuntakulttuurimme viihteellisyys; meitä kiinnostaa enemmän toistuvat hyvät fiilikset ja jatkuvat uudet siunaukset, kuin Jumalan Sanan totuus. En minä tässä osoittele syyttävällä sormella ulospäin, vaan puhun omasta elämästäni; nämä hengellisen velttouden juuret nimittäin löydän itsestäni.
Samalla kun tätä kirjoitan katselen toisella silmällä TV7:lta dramatisoitua dokumenttia tsekkiläisestä toisinajattelijasta, Jan Husista, jonka katolinen kirkko - monien muiden tuhansien ohessa - tuomitsi harhaoppisena kuolemaan roviolla polttamalla v. 1417. (Hänen rikkomuksiaan oli mm. se, että hän rukoili Jumalaa suoraan, eikä virallisen seurakunnallisen hierarkkian puitteissa.) Mieleen tulee monenlaisia ajatuksia kirkollisen yhteisön ja sen rakenteiden dna:sta, joka siirtyy eteenpäin tuleville sukupolville. Näin jopa siinäkin tapauksessa, että uusi yhteisö skismaattisesti eroaa emokirkosta; tuolloinkin se useimmiten kantaa edeltäjänsä dna:ta eli toimintakulttuuria, tapaa reagoida uhkiksi koettuihin ihmisiin ja asioihin jne.
Erään kirkkokunnan palveluksesta erotessani minua varoitettiin tekojeni seuraamuksista, kuten yksinjäämisestä, sitä seuraavista ahdistuksista jne. Eräälle ystävälleni luvattiin hyvää urakehitystä, jos hän "vain pysyisi nöyränä" ja toista varoitettiin siitä, miten hän eronsa jälkeen menettäisi kaikki ne vaikutusmahdollisuudet, jotka hänellä nyt vielä yhteisöön kuuluessaan on.
Niinpä, samaa olisi voitu sanoa John Wycliffelle, Jan Husille, Martti Lutherille, Sveitsin ja eteläisen Saksan anabaptisteille ja monille, monille muille, jotka arvostivat Jumalan Sanan totuudet kallisarvoisemmaksi kuin mitkään muut asiat. Ja varmaan sanottiinkin; ura, mahdollisuudet, tutkijankammio, kirjan julkaisu, status etc. He olivat kuitenkin uskonpuhdistajia joihinkin tiettyihin Jumalan Sanan totuuksiin liittyen; kaste, uskonvanhurskaus, Jumalan Sana omalla äidinkielellä kirjoitettuna ym. Nyt Jumalan Sanan opetukseen seurakunnasta kuuluvien totuuksien puhdistaminen on vielä osittain edessä päin, osittain jo menossa, mutta edelleen vaiheessa. Tässä uskonpuhdistuksessa koen oman paikkani olevan ja tässä prosessissa haluan pysyä mukana.
Nykyään puhutaan niin paljon uskovien ihmisten "unelmista" ja siitä, miten pitää "unelmoida asioita yhdessä Herran kanssa". (Ennen tätä kait kutsuttiin rukoilemiseksi?) Hiljattain eräs tuttuni kysyi minulta minun ja vaimoni unelmistani. Totesin hänelle, että ei Jumalalla mitään unelmia ole. Jumalalla on suunnitelma, jonka Hän toteuttaa ja piste. Unelmat kuuluvat ihmisten vajavaiseen maailmaan ja ne voivat olla joko linjassa Jumalan tahdon ja suunnitelman kanssa tai sitten ei. Tämä Jumalan Sana sitten arvioi meidän unelmiemme arvon. Raamatullisempaa on puhua näystä, jonka Jumala antaa oman tahtonsa ja suunnitelmansa pohjalta siitä, mitä Hän aikoo tehdä.
Mutta okei, unelmoidaan hetki: minulla on unelma, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua, jos Herran tulo sinne asti viipyy, Lahdessakin on paikallisella tasolla olemassa yksi Kristuksen seurakunta, johon ajatellaan kuuluvan kaikki Jeesukseen uskovat tällä paikkakunnalla ja jolla on omat yhdessä tunnustetut vanhimpansa ja joka ylläpitää muutamia kiertäviä, apostolisen kutsun omaavia ihmisiä. Tämä seurakunta kokoontuu kodeissa, työpaikoilla, kahviloissa or where ever. Sen tunnusmerkkejä on yhdessä eläminen, omastaan jakaminen ja jatkuva verkostomainen leviäminen. Herran omat eivät siis enää jakaudu puolueisiin tunnuskuntien, johtajien, kulttuuristen tekijöiden tai erityiskorostusten perusteella, vaan tunnustavat yhden Kristuksen ruumiin täällä ja elävät sitä myös käytännössä todeksi.
Onko se linjassa Raamatun Sanan kanssa? Ehdottomasti! Onko se mahdollista? Vaikealta näyttää...
Siinäpä teillä unelmaa kylliksi.
Wednesday, September 10, 2008
"Aina ei jaksa..."
Muistan joskus kauan sitten lukeneeni Hesarista tai jostain jutun nuoresta kehitysvammaisesta pojasta, joka kesken intensiivisten touhujen oli vetäytynyt nurkkaan itsekseen lepäilemään. Ainoa perustelu, jonka hän oli yllättävälle käyttäytymiselleen aikuisten analyyttis-loogisen maailman vaativien tivailujen edessä antanut oli ollut: "Aina ei jaksa..."
Joskus blogin kirjoittamisen suhteen tulee vähän samanlaisia kausia: "aina ei jaksa...". Ihmisessä kun on jotain niin perin "juutalaista" - tämä sanottuna ilman minkäänlaista antisemitismiä - että yksinkertaisimmista ja alunperin sydämen halusta lähteneistä jutuistakin voi tulla jonkinlainen tekijäänsä orjuuttava "Grotte-mylly" (Viktor Rydberg), joka jauhaa ja jauhaa, kunnes lopulta uuvuttaa loppuun pyöritäjänsä. Tarkoitan tällä "juutalaisuudella" ihmisen synnynnäistä ja yhtä synninomaista tarvetta aina yrittää omin töin kelvata Jumalalle. Mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua "protestanttisen työn etiikan" luomista paineista (Max Weber), joka johtaa työuupumukseen ja loppuun palamiseen alunperin kutsumuksena alkaneen työn ääressä.
Monet pitävät kuitenkin tätä aidon kutsumuksen epäämättömänä tunnusmerkkinä. Monen hengellisen yhteisönkin tunnuslaulu on Sibeliuksen tunnetuksi säveltämä "Ateenalaisten laulu" (san. Viktor Rydber), jossa lauletaan, miten "kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin." Ja laulu jatkaa: "Nuorukaiselle kuolla kuuluu...". Tunnen joitakin hengellisen työn tekijöitä, joiden ajatukset Jumalan antaman pyhän kutsumuksen täyttämisestä menevät jotakuinkin tähän tapaan. Se oma "joukko" on tuolloin oma lahko ja sen jäsenet, "maa" ja "heimo" oma kirkkokunta.
Taudinkuvaan kuuluu silloin myös se, että esim. ensimmäinen seurakuntatyössä koettu burn-out on eräänlainen yhteisöllinen initaatioriitti; vasta nyt tämän koettuasi olet "one of the good guys". Ymmärrän toki tämän olevan täyttä totta myös aidossa Jumalan työssä. On kuitenkin olemassa hienon hieno, veteen piirretty viiva, joka erottaa em. "aidon Jumalan työn" enemmänkin puhtaasti inhimillisestä uhrautumisesta jollekin yhteisölle, järjestölle tai työmuodolle: SPR, Amnesty International, Oikeutta eläimille, kirkkokunta, lähetysjärjestö tmv. Tämä kaikki viime mainittu voi siis olla sinänsä hyvää ja humaania ilman, että sillä kuitenkaan on Jumalan synnyttämää elämää itsessään.
Eräs seurakuntapastori lopetti joskus kauan sitten tällaiset harhaoppisiksi kokemansa pohdintani lyhyeen toteamalla ykskantaan, että "jotenkin se pitää seurakunnan toimintakin hoitaa ja jonkun nekin työt on tehtävä". Se siitä sitten. Mutta ajatukset eivät ole jättäneet minua rauhaan.
Don´t get me wrong. Uskon kyllä ihanaan kuolemiseen Herran työssä - "tahdon rakastaa ristiä vaan, kunnes kruunuun sen vaihtaa mä saan", niinkuin laulussa sanotaan. Muistan joskus 70-luvulla Haminan seudulla hurskaan luterilaisen papin kuolleen saarnapönttöön heti viimeisen saarnansa pidettyään. Hänen kuolinilmoituksessaan oli paljon puhuva teksti: "Ja kun hänen virkatoimensa päivät olivat päättyneet, meni hän kotiinsa" (Luuk. 1:23 RK 38). Mutta rehellinen ollakseni, uskon tämän olevan vähän eri juttu kuin toiminnallisen, ohjelmiston pyörittämiseen keskittyvän organisaation hoitaminen, oli se sitten uskonnollinen tai reilusti maallinen.
Puhun rohkeasti ja ennen kaikkea omasta kokemuksestani. Sen tähden uskallan myös rohkeasti kehottaa Sinua, joka tuskailet näiden samojen paineiden ja kysymysten alla, että älä epäröi lähteä ulos siitä oravanpyörästä, joka Sinua orjuuttaa, kun Herra Sinua siihen kehottaa. Silloin teet hyvän työn itseäsi, läheisiäsi ja itse asiassa myös koko Herran seurakuntaa kohtaan. Sen jälkeen voit näet uudelta, puhtaalta pohjalta etsiä oman kutsumuksesi kovaa ydintä - sitä, mikä kutsussasi todella on Herrasta ja mitä Hän todella haluaa Sinun olevan, eikä vain tekevän.
Niin, mutta siihen blogin kirjoittamiseen vielä...
Koen aina joskus silloin tällöin paineita blogiini kirjoittamisesta. Tunnustan sen. Yhtä lailla koen myös joskus paineita kirjoittaa asioista "tietyllä tavalla". Tunnistan monissa uskovissa oikeaoppisuuden vimman tunnistaa oikeat koodit ja "shibboletit" (Tuom. 12.), joilla minutkin voitaisiin erottaa "niistä". Kokemukseni mukaan harva asia kristillisessä elämässä on niin luotaantyöntävä kuin tällainen leimakirveen heiluttelu. Sitä paitsi sillä ei ole mitään tekemistä totuuden ja valheen erottelulla, vaan se edustaa lahkohenkistä uskonnollisuutta.
Ihmiset joskus vähän niin kuin epäilevät, olenko uskossa, jos kirjoitteluun tulee pitempi tauko. No, tämä oli läppä ja puhtaasti sarkasmia tai ironiaa, what ever. Mutta oikeasti, kerran joku tuttu ihmetteli, että "nytkö siltä jo loppui sanottava?", kun oli kulunut parisen viikkoa ilman ns. "postausta". Kuitenkin itse sitä asettaa ne suurimmat paineet tässäkin suhteessa.
Sen tähden on hyvä joskus antaa itselleen lupa siihen, että "aina ei jaksa". Varsinkin nyt, kun on ollut työn puolesta kiireisiä viikkoja ja muuten vain täysiä viikonloppuja - ihan hyvässä mielessä toki - niin kaipaan omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Täytyy saada kelata omia juttujaan kaikessa rauhassa. Sanotaan vaikka, että haluan etsiä hiljentymistä.
Lutherista kerrotaan, että häneltä kysyttiin joskus, että jos otetaan pois kaikki uskonnonharjoitus, niin mitä laitetaan siihen tilalle? "Jeesus Kristus", oli vastaus. Niinpä.
Muistan joskus kauan sitten lukeneeni Hesarista tai jostain jutun nuoresta kehitysvammaisesta pojasta, joka kesken intensiivisten touhujen oli vetäytynyt nurkkaan itsekseen lepäilemään. Ainoa perustelu, jonka hän oli yllättävälle käyttäytymiselleen aikuisten analyyttis-loogisen maailman vaativien tivailujen edessä antanut oli ollut: "Aina ei jaksa..."
Joskus blogin kirjoittamisen suhteen tulee vähän samanlaisia kausia: "aina ei jaksa...". Ihmisessä kun on jotain niin perin "juutalaista" - tämä sanottuna ilman minkäänlaista antisemitismiä - että yksinkertaisimmista ja alunperin sydämen halusta lähteneistä jutuistakin voi tulla jonkinlainen tekijäänsä orjuuttava "Grotte-mylly" (Viktor Rydberg), joka jauhaa ja jauhaa, kunnes lopulta uuvuttaa loppuun pyöritäjänsä. Tarkoitan tällä "juutalaisuudella" ihmisen synnynnäistä ja yhtä synninomaista tarvetta aina yrittää omin töin kelvata Jumalalle. Mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua "protestanttisen työn etiikan" luomista paineista (Max Weber), joka johtaa työuupumukseen ja loppuun palamiseen alunperin kutsumuksena alkaneen työn ääressä.
Monet pitävät kuitenkin tätä aidon kutsumuksen epäämättömänä tunnusmerkkinä. Monen hengellisen yhteisönkin tunnuslaulu on Sibeliuksen tunnetuksi säveltämä "Ateenalaisten laulu" (san. Viktor Rydber), jossa lauletaan, miten "kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin." Ja laulu jatkaa: "Nuorukaiselle kuolla kuuluu...". Tunnen joitakin hengellisen työn tekijöitä, joiden ajatukset Jumalan antaman pyhän kutsumuksen täyttämisestä menevät jotakuinkin tähän tapaan. Se oma "joukko" on tuolloin oma lahko ja sen jäsenet, "maa" ja "heimo" oma kirkkokunta.
Taudinkuvaan kuuluu silloin myös se, että esim. ensimmäinen seurakuntatyössä koettu burn-out on eräänlainen yhteisöllinen initaatioriitti; vasta nyt tämän koettuasi olet "one of the good guys". Ymmärrän toki tämän olevan täyttä totta myös aidossa Jumalan työssä. On kuitenkin olemassa hienon hieno, veteen piirretty viiva, joka erottaa em. "aidon Jumalan työn" enemmänkin puhtaasti inhimillisestä uhrautumisesta jollekin yhteisölle, järjestölle tai työmuodolle: SPR, Amnesty International, Oikeutta eläimille, kirkkokunta, lähetysjärjestö tmv. Tämä kaikki viime mainittu voi siis olla sinänsä hyvää ja humaania ilman, että sillä kuitenkaan on Jumalan synnyttämää elämää itsessään.
Eräs seurakuntapastori lopetti joskus kauan sitten tällaiset harhaoppisiksi kokemansa pohdintani lyhyeen toteamalla ykskantaan, että "jotenkin se pitää seurakunnan toimintakin hoitaa ja jonkun nekin työt on tehtävä". Se siitä sitten. Mutta ajatukset eivät ole jättäneet minua rauhaan.
Don´t get me wrong. Uskon kyllä ihanaan kuolemiseen Herran työssä - "tahdon rakastaa ristiä vaan, kunnes kruunuun sen vaihtaa mä saan", niinkuin laulussa sanotaan. Muistan joskus 70-luvulla Haminan seudulla hurskaan luterilaisen papin kuolleen saarnapönttöön heti viimeisen saarnansa pidettyään. Hänen kuolinilmoituksessaan oli paljon puhuva teksti: "Ja kun hänen virkatoimensa päivät olivat päättyneet, meni hän kotiinsa" (Luuk. 1:23 RK 38). Mutta rehellinen ollakseni, uskon tämän olevan vähän eri juttu kuin toiminnallisen, ohjelmiston pyörittämiseen keskittyvän organisaation hoitaminen, oli se sitten uskonnollinen tai reilusti maallinen.
Puhun rohkeasti ja ennen kaikkea omasta kokemuksestani. Sen tähden uskallan myös rohkeasti kehottaa Sinua, joka tuskailet näiden samojen paineiden ja kysymysten alla, että älä epäröi lähteä ulos siitä oravanpyörästä, joka Sinua orjuuttaa, kun Herra Sinua siihen kehottaa. Silloin teet hyvän työn itseäsi, läheisiäsi ja itse asiassa myös koko Herran seurakuntaa kohtaan. Sen jälkeen voit näet uudelta, puhtaalta pohjalta etsiä oman kutsumuksesi kovaa ydintä - sitä, mikä kutsussasi todella on Herrasta ja mitä Hän todella haluaa Sinun olevan, eikä vain tekevän.
Niin, mutta siihen blogin kirjoittamiseen vielä...
Koen aina joskus silloin tällöin paineita blogiini kirjoittamisesta. Tunnustan sen. Yhtä lailla koen myös joskus paineita kirjoittaa asioista "tietyllä tavalla". Tunnistan monissa uskovissa oikeaoppisuuden vimman tunnistaa oikeat koodit ja "shibboletit" (Tuom. 12.), joilla minutkin voitaisiin erottaa "niistä". Kokemukseni mukaan harva asia kristillisessä elämässä on niin luotaantyöntävä kuin tällainen leimakirveen heiluttelu. Sitä paitsi sillä ei ole mitään tekemistä totuuden ja valheen erottelulla, vaan se edustaa lahkohenkistä uskonnollisuutta.
Ihmiset joskus vähän niin kuin epäilevät, olenko uskossa, jos kirjoitteluun tulee pitempi tauko. No, tämä oli läppä ja puhtaasti sarkasmia tai ironiaa, what ever. Mutta oikeasti, kerran joku tuttu ihmetteli, että "nytkö siltä jo loppui sanottava?", kun oli kulunut parisen viikkoa ilman ns. "postausta". Kuitenkin itse sitä asettaa ne suurimmat paineet tässäkin suhteessa.
Sen tähden on hyvä joskus antaa itselleen lupa siihen, että "aina ei jaksa". Varsinkin nyt, kun on ollut työn puolesta kiireisiä viikkoja ja muuten vain täysiä viikonloppuja - ihan hyvässä mielessä toki - niin kaipaan omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Täytyy saada kelata omia juttujaan kaikessa rauhassa. Sanotaan vaikka, että haluan etsiä hiljentymistä.
Lutherista kerrotaan, että häneltä kysyttiin joskus, että jos otetaan pois kaikki uskonnonharjoitus, niin mitä laitetaan siihen tilalle? "Jeesus Kristus", oli vastaus. Niinpä.
Thursday, September 04, 2008
Post 080808 – toinen diagnoosi
Seuraavassa esitetyt ajatukset eivät ole vain omiani, vaan ne ovat peräisin viime viikonlopun kokoontumisestamme, jossa oli paikalla veljiä ja siskoja eri puolilta Suomea. Ajatuksena ei ollut niinkään suunnitella toimintaa, vaan etsiä Jumalaa ja Hänen elämäänsä, tutustua toisiimme ja rukoilla yhdessä.
1.Kor. 3. luvun alussa Paavali moittii Korinttin kaupungin uskovia lahkoutumisesta eri johtajien ja nimikkeiden ympärille. Paavalin sanoma on selvä ja edelleen ajankohtainen; niin Paavali kuin Apolloskin ovat Kristuksen palvelijoita. Oletettu Kristuskin, jos Hänen nimensä otetaan jonkun ryhmän etuliitteeksi, kääntyy nopeasti itseään vastaan ja antikristukseksi, jolla erotetaan Hänen omiaan toisistaan.
Perustus seurakunnalle on Kristus, ei mikään, eikä kukaan muu. Muuta perustusta ei voida panna ja jos/kun niin tehdään, synnytetään hirviö, antikristus ja porttokirkko. Nämä asiat hämmästyttivät Paavalia tuolloin; ”miten kukaan saattaa edes ajatella…?” Jälkiviisaasti voisimme sanoa veli Paavalille, että ”you haven´t seen nothing yet”. Kirkkohistorian kehitys hyvin pian apostolisen ajan jälkeen kertoo jostain ihan muusta kuin Jumalan alkuperäisestä suunnitelmasta – yritettiinpä tuota historiaa väännellä miten ja mihin suuntaan hyvänsä. Nämä asiat vain unohtuvat mielestämme niin nopeasti.
Tämän toteamisen jälkeen Paavali puhuu oikeasta rakentamisesta tälle Kristus-perustalle. Hän puhuu erilaisista rakennusaineista, kuten puusta, heinistä ja oljista sekä jalometalleista rakennusaineina; kulta, hopea ja jalokivet. Mitä se voisi olla käytännössä rakentaa näistä eri materiaaleista?
Puusta voidaan rakentaa nopeasti ja edullisesti. Heinistä ja oljista voidaan rakentaa kevyesti, mutta kestämättömästi. Käytännössä monen palvelutyön, seurakunnan ja kirkkokunnan rakentaminen tapahtuu nopeasti, trendinomaisia impulsseja hyväksi käyttäen, mutta ajan mittaan paljastuu, että ne eivät kestä, eivätkä tuota hyvää hedelmää. Alussa voi olla kova kohu ja median myllytys, mutta that´s it.
Kallisarvoiset rakennusaineet – kulta, hopea ja jalokivet – ovat työn ja tuskan takana ensin hankkia ne, kaivaa esiin, puhdistaa kuonasta ja ottaa käyttöön. Ne syntyvät tulessa ja paineessa, useimmiten jossain ihmissilmien näkymättömissä. Ne maksavat paljon sekä vaivannäössä että taloudellisesti. Kuitenkin on viisautta rakentaa juuri näistä materiaaleista, koska lopulta Jumalan tuomion ja arvioinnin tuli on koetteleva jokaisen rakennelman. Eli jos emme hyväksy Jumalan tulta osaksemme jo omien hengellisten prosessiemme alussa niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla, niin lopussa kuitenkin kohtaamme sen todellisuuden, mutta silloin se on vähän eri juttu.
Puu, heinä ja oljet palavat pois rätisten. Kallisarvoiset ja paljon maksaneet rakennusaineet kestävät tulen koettelemisen. Ei Herra turhaan kehota Laodikean kaupungin uskovien yhteisöä ostamaan Häneltä itseltään tulessa kaikesta kuona-aineesta puhdistettua kultaa. Ei mikään helppo tie väljähtäneelle seurakunnalle, mutta kovat neuvot ovat tarpeen silloin, kun Hengen lähtö on lähellä.
Meitä uskovia sitovat monenlaiset asiat, etenkin täällä länsimaissa ja Suomessa; uskonnollisen perinteen kiviriippa, joka estää meitä lähtemästä lentoon, antiikin Kreikan hellenismistä lähtöisin oleva rationalismi ja asioiden pilkkominen sektoreihin (esim. maallinen - hengellinen), mikä estää meitä uskomasta ja luovuttamasta asioita Jumalalle sekä kaiken kattava materialistinen ajattelu, joka vääristää omat aineelliset resurssimme kaikkivaltiaan korvikkeeksi ja pienentää Jumalan kauppatieteiden maisteriksi (sori kaverit, joilla on tämä tutkinto J ). Mutta vakavasti puhuen: Herran pelko on muuttunut ihmispeloksi, mikä pysäyttää evankeliumin eteenpäin menemisen.
Miten saada aikaan seurakunnalle vainot kestävä rakenne? ”Pelkkä” kotona kokoontuminen ei riitä. Tarvitaan myös poisoppimista em. materialismista. Vertauskuvana tästä voisivat olla kuningas Saulin varusteet nuoren Daavidin yllä; ne edustivat oman aikansa taisteluvarusteiden ehdotonta huippua – ”parasta mitä rahalla voi saada” – mutta Daavidille ja hänen sodankäyntitapaansa ne olivat täydellisen sopimattomat. (Ks. 1.Sam. 17.)
Tarvitsemme myös ehdotonta poisoppimista viihteellisyydestä, mikä leimaa konferenssejamme. Tarvitsemme tilalle Jumalan pyhyyden tuntoa. Tarvitsemme verkottumista oikeiden ihmisten kanssa. Tähän Paavali antaa hyvän neuvon nuorelle Timoteukselle: ”harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä.” (2.Tim. 2:22). Meillä ei ole enää aikaa lepsuiluun, eikä väärään hienotunteisuuteen näissä asioissa. Tarvitsemme hengellisiä sota-aseita käyttöömme, emme Saulin korkeinta teknologian huippua edustavia juttuja.
Emme kaipaa enää johtajiksemme poliitikkoja, vaan näkijöitä, emme esikuntaupseereja, vaan rintamakomentajia, jotka johtavat joukkoja edestä. Hyvänä esimerkkinä olkoon ulkoministeri Alexander Stubb, joka seurasi tulenarkaa tilannetta etulinjassa Georgiassa jopa oman turvallisuutensa uhalla. Samaan aikaan ulkopolitiikkaa perinteisesti johtanut tasavallan presidentti poseerasi suomalaisurheilijoiden välissä erään suuren aasialaisen diktatuurivaltion järjestämissä epämääräisissä urheilukilpailuissa. Jännä juttu; mies teki vain velvollisuutensa ja jo esim. Ajankohtainen Kakkonen huutaa kurkku suorana, että ”ulkopolitiikan askelmerkit ovat sekaisin”. Joopa joo, parempi olisi olla vain poliittisesti korrektisti hiljaa. No, kyllähän vastaavanlaisia tilanteita löytyy uskovienkin piiristä aina sieltä, missä organisaatio alkaa kangistua kaavoihinsa ja muuttua itsestään selväksi, omaa elämäänsä kaikessa rauhassa eleleväksi instituutioksi.
Tasapainon vuoksi on hyvä muistuttaa tässä myös aidon hengellisen vanhemmuuden merkityksestä. Eräs ystävä kertoi viikonloppuna Afrikan villeistä norsuista, että joissain laumoissa vanhat norsut ovat kuolleet pois ja nuoret norsut ovat villiintyneet tässä ”paimenettomassa” tilanteessa. Ne tuhoavat kyliä ja tallovat jalkoihinsa kaiken tielleen osuvan. Oiva vertauskuva myös hengellisestä elämästä, jolle löytyy kyllä raamatullistakin tukea 1.Kuningasten kirjan 12. luvusta.
Me tarvitsemme ”vanhojen norsujen” viisautta, harkintakykyä ja elämänkokemusta. Minun on hyvä olla halukas oppimaan ja saamaan vaikutteita heiltä. Haluan oppia tunnistamaan heitä ympärilläni, hakeutua heidän seuraansa ja kuunnella heitä. Ehkäpä minusta jonain päivänä voi tulla samanlainen jollekin nuoremmalle?