Minä, Ateena & apologia

Muuan bloginpitäjä Vesa on omalla sivustollaan hieman kommentoinut aiempaa postaustani liittyen Paavalin Ateenassa kokemiin juttuihin. Vesa esittää lukuisia huomionarvoisia kommentteja liittyen toisaalta sekä Ateenan tapaukseen että sitten myös apologiaan noin yleensä. Kiitos niistä. Useimmissa kohdissa olen veljeni kanssa täysin samaa mieltä. (Muutenkin ko. blogi on aktiivisen seuraamisen vaivan arvoinen. Näin teen itsekin.)

No, eihän minulla oikeesti ole mitään apologiaa vastaan, kaukana siitä. Olen ollut itse pastorina ollessani perustamassa apologeettisia nettisivuja tavoittamaan netissä surffailevaa postmodernia ihmistä (www.onkosetotta.net). Seuraan aktiivisesti keskustelua apologian rintamalla ja olen kyllä Schaefferini, Gustavssonini, Lewisini, Ollilaiseni (sic!), Puolimatkani, Turuseni etc. lukenut. Minulla ei siis ole mitään apologiaa vastaan sinänsä, päinvastoin. Ajattelen kyllä, että nykyisessä postmodernissa tilanteessa, johon Vesakin ansiokkaasti kirjoituksensa kolmannessa osassa viittaa ja joka meillä perinteisesti kristillisissä länsimaissa on yhä enemmän todellisuutta, apologialla olisi edessään ihan uusi sarka kynnettävänään. Tämä on kristillisinä pitämiemme tapojen ja käytäntöjen pintaa syvällisempi tutkiminen ja niiden "raamatullisten" juurien todellisuuden esille nostaminen. Tosin luulen, että tässä kohtaa käsityksemme kirkon 2000-vuotisesta historiasta ja sen todellisesta luonteesta, kirkkohistoriankirjoituksen totuudellisuudesta ja tasapuolisuudesta etc. erkanevat melko kauas toisistaan.

Rehellinen ollakseni, käytin tuossa Ateena-yhteydessä apologia-käsitettä tahallani ja kiusallani hieman väärässä merkityksessä kuvaamaan omalle ajallemme ja kultturillemme niin ominaista lähestymistapaa, jossa luvalla sanoen hieman lipsutaan pois rehellisestä evankeliumin julistuksesta "sillanrakennuksen", "kontekstualisoinnin" ja "esikartanotyön" yms. nimissä. Lisäksi minua on aina häirinnyt - ja edelleenkin niin tekee! - antiikin Kreikan hellenistisen sivistyksen kummittelu kirkon kuorissa. Halusin siis provosoida - ja taidan tehdä niin edelleenkin. Sitä en kuitenkaan pyytele anteeksi, koska - C.S.Lewis´iä vapaasti lainaten - kaiken sen jälkeen, mitä olemme puhuneet meitä ja käsityksiämme erottavista seikoista, jäljelle jää Jumalan armon valtavan laaja yhteinen pohja.

Vesan kirjoitus piti siis sisällään paljon hyviä, teräviä ja huomionarvoisia näkökohtia. Arvostan siis veljeäni, ei vain hänen oppineisuutensa (joka ylittää reippaasti omani), vaan myös hänen apologian asialle omistautumisensa takia. Mutta mutta... Emme kai nyt ihan kokonaan voi kieltää Ateenan tapauksen todistusvoimaa? Eli kyllähän Paavalin lähestymistapa oli erilaista kuin muualla UT:n (ja erityisesti Apt:n) esittelemissä lähetystilanteissa. Samoin olivat lopputulokset.

Edelleen; emme kai nyt täysin voi tehdä tyhjäksi, mitä Paavali itse kommentoi Ateenan tilannetta 1.Kor. kirjeen luvuissa 1-2? Minä en ainakaan uskaltaisi vetää sellaista johtopäätöstä. Eli jotainhan Paavalin täytyi tarkoittaa kirjoittamallaan.

Luulen, että sekä lähtökohtaa että näkökulmaa valittaessa lopputuloksen ratkaisee se tarkastelemmeko Ateenan tapausta seurauksineen puhtaasti ko. evankelioimistilanteen vai koko länsimaisen kristillisyyden 2000-vuotisen historian ja sen mukanaan tuomien traditiokerrostumien valossa. Jos katsomme asiaa puhtaasti UT:n valossa (tiedän jo näin sanoessani kuulostavani riittävän naiivilta saadakseni osakseni monen ammattiteologin kyynisen hymyn), niin ei meille tuota hirvittäviä ongelmia hyväksyä sitä tosiasiaa, että Paavalille nyt vain sattui virhearviointi Ateenassa valitun missiologisen strategian suhteen. Sitä Paavali sitten kommentoi esim. 1.Kor. 2. luvun alussa.

Jos taas tarkastelemme asiaa kaiken sen valossa ja varassa, mitä meillä on - kristillinen kulttuuri, akateeminen yliopistoteologia, korkeakirkolliset instituutiot etc. - niin tilanne on jo toinen. Nämä kulttuurimme monoliittiset faktat painavat paljon vaakakupissa ja vaikuttavat ohjaavasti ajatteluumme petollisen herkästi.

Tältä pohjalta voimme tarkastella esim. niitä jakeita Apostolien teoissa, jotka Vesa nostaa esimerkeiksi alkukristittyjen harjoittamasta "apologiasta". Minusta ne näyttävät vain "ihan tavallisilta" evankelioimistilanteilta tuon ajan yhteiskunnassa. Eli vaikka täysin hyväksyn apologian ja näen sen tarpeellisena ja merkittävänä, niin silti hieman vierastan ajatusta antaa em. jakeille merkityssisältö meidän kulttuurisesta tilanteestamme käsin. Olisiko niin, että jos Paavali & co kuulisivat, mitä me esitämme heidän tehneen, niin he kokisivat olonsa sekä hämmentyneeksi että hieman kiusaantuneeksi?

Summa summarum: ongelmana ei taida olla niinkään itse apologia. Tässä kohtaa tunnustan syyllistyneeni sekä pienoiseen, joskin tietoiseen ylilyöntiin että epätarkkaan itseilmaisuun. Olisiko kuitenkin niin, että ajatteluamme erottaa enemmänkin se, miten näemme kirkkohistoriallisen kehityksen tapahtuneen. "Loppupelissä tässä on vastakkain kaksi kertomusta, kaksi tulkintaa historiasta. Jokainen voi itsessään miettiä, kumpi versio kuulostaa paremmalta ja miksi", kuten eräs ystäväni kerran osuvasti huomautti. Yksi ratkaiseva kysymys tässä kohtaa on se, millaisena prosessina näemme hellenistisen sivistyksen tunkeutumisen seurakuntaan, joka tuolloin kyllä jo kantoi imperiumin johtavan pääkaupungin kirkon nimeä.