Mitäs minä sanoin…

Reilu vuosi sitten, kun kommentoin Lahdessa järjestettyjä herättäjäjuhlia, niin tulin tahtomattani ennakoineeksi tämän päivän Iltalehden uutisoinnin:

”Jännä juttu on se, että suuret evlut kirkkoa repivät kiistakysymykset, kuten esim. naispappeuskiista tai kysymys samaa sukupuolta olevien oikeudesta kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen, eivät ole suuremmin herännäisyyttä jakaneet. Onko niin, että ainaisesta kivusta ja ahdistuksesta paatoksella puhuminen turruttavat kuulijat näkemästä näitä isoja ja ajankohtaisia kysymyksiä? Tulemmeko siis tulevaisuudessa näkemään vaikkapa ”Heränneen kansan homoseksuaaliset ystävät”? Ehkä armo kannattaa senkin?”

Haluamatta näyttää ulospäin sen viisaammalta kuin olen, niin tämä vuoden takainen ennakointini sai respectiä aika pian sen julkaisemisen jälkeen: ”Mitäs minä sanoin…”

Selvyyden vuoksi sanottakoon, että Jumalan armo ei koskaan kannata synnin tekemistä, eikä siinä elämistä, vaan se ”kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa” (Tiit. 2:12). Homoseksuaalisuus on Raamatun mukaan tätä synnin tekemistä ja synnissä elämistä (Room. 1:26-28), josta kuitenkin jo apostolisena aikana oli mahdollista vapautua Jumalan armosta ja Pyhän Hengen voimasta (1.Kor. 6:9-11).

Tämän tähden on sanottava suoraan ja arkailematta, että ne kristinuskon nimissä esiintyvät henkilöt, jotka toisin opettavat, tekevät sen vastoin Jumalan Sanaa ja tuottavat sekä itselleen että niille, jotka heitä seuraavat turmion, elleivät tee parannusta ja käänny.