VUODEN VAIHTUESSA

Olen joulun pyhinä lueskellut luterilaista teologista julkaisua nimeltä Perusta. Tuo lehti on suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka on kiinnostunut Suomen hengellisen kentän liikkeistä. Perusta-lehti on kuin väkevä ja kaunis joutsenlaulu modernin aikakauden raamatulliselle kristinuskolle. Se on yrittänyt toteuttaa mission impossiblen eli yhdistää puhdasoppisen luterilaisuuden, pietistisen henkilökohtaisen hurskauden vaatimuksen ja viidesläisyydessä luterilaiseen kirkkoon salakuljetetun anglosaksisen herätyskristillisyyden. Jälkiviisaitten tulevien polvien tehtäväksi jää arvioida sitä, miten hyvin se on siinä onnistunut ja mikä on ollut sen rooli yrityksissä pelastaa evankelisluterilaisesta kansankirkosta se, mikä vielä on pelastettavissa.

No, meidän Herrallamme on aina ollut ymmärrystä ”pyhälle jäännökselle”; ”Sillä Jerusalemista lähtee kasvamaan jäännös, pelastunut joukko Siionin vuorelta. Herran Sebaotin kiivaus on sen tekevä.” (Jes. 37:32) Jumalan ilmoitus omasta luonteestaan auttakoon meitä jaksamaan mahdottomienkin tehtävien edessä.

Itse asiassa se, mikä minua tässä Perustan numerossa 5/2006 ehkä eniten puhutteli ja ravitsi oli Timo Junkkaalan kirja-arvostelu professori Seikko Eskolan artikkelikokoelmasta ”Historian kuolema ja kulttuurien taistelu: kirjoituksia historiasta ja nykyajasta” (Edista, 2006). Eskola näemmä käsittelee oman aikamme kulttuurista murrosta modernista postmoderniin, mikä tarkoittaa käytännössä perinteisen modernin länsimaisen hegemonian murtumista. Mitä tulee sen tilalle ja millä aikataululla – se on oman maailmamme tulevaisuuden kuuma kysymys. Eskola tekee tämän kaiken muutamin kirjallisin siveltimen vedoin tavalla, joka hengästyttää pelkästään kirja-arvostelua lukevaakin.

Lainaan Junkkaalaa; ”Eskola yhtyy Oswald Spenglerin tunnettuun ennustukseen siitä, että länsimaisen kulttuurin ilta on tulossa. Eskolan mukaan perikato koskettaa kuitenkin vain Eurooppaa, ei Amerikkaa. Mielenkiintoiseksi Eskolan analyysin tekee, että hän pitää eron keskeisimpänä syynä uskontoa. Sekularisaatio on edennyt Euroopassa, mutta ei Amerikassa. Maallistuminen kulkee hänen mukaansa käsi kädessä työelämän heikkenemisen kanssa. Amerikassa ovat kunniassa niin uskonto kuin työetiikka ja ahkeruus. Amerikassa toimivan skotlantisen tutkijan Niall Fergusonin mukaan Amerikka edistyy Eurooppaa paremmin Amerikassa vaikuttavan ”Jumala-tekijän” (the God Factor) ansiosta. Eurooppa on sekularisaation tähden menettämässä sielunsa, kirjoittaa Seikko Eskola. Spenglerin tavoin hän ajattelee, että uskonto muodostaa kulttuurin ytimen.”

Omana kommenttinani tähän voisin kysyä, mikä merkitys on sillä, että luterilaisuudelle tyypillinen kahden regimentin oppi ei niin voimakkaasti ole ominaista anglosaksiselle kristillisyydelle, jolla on enemmänkin juurensa reformaation kahdessa muussa haarassa, nimittäin kalvinismissa ja anabaptismissa?

Mutta jatketaan; ”Eskola maalaa mielenkiintoisia pitkiä kulttuurihistoriallisia linjoja. Vuoden 1000 vaiheilla Eurooppa oli alikehittynyt maanosa. Islam, Kiina ja eräät Amerikan intiaanikulttuurit olivat kulttuurissa, taloudessa ja tekniikassa selvästi sen edellä. Myöhäiskeskiajalla syntyi huikeita katedraaleja, korkeatosoista filosofiaa ja yliopistoja. Tuon ajan perinnön ja uskonpuhdistuksen seurauksena Eurooppa nousi 1500-luvulta 1800-luvun loppuun mennessä maailman johtoon kaikilla alueilla. Moderni luonnontiede syntyi kristillisessä Euroopassa.

Seikko Eskolan mukaan uskonpuhdistus vaikutti merkitsevästi myös demokratia-kehitykseen. Ensimmäiset poliittiset demokratiat syntyivät reformaation koskettamissa maissa, Sveitsissä ja Pohjois-Amerikassa. Ennen toista maailmansotaa poliittinen demokratia oli toteutunut vain niissä maissa, joissa reformaatio oli voittanut, Englannissa, Yhdysvalloissa, Pohjoismaissa ja Alankomaissa. Ranska oli ainoa poikkeus. Toisen maailmansodan jälkeen demokratia on vakiintunut Länsi-Euroopan muissa katolisissa maissa. Uusinkin kehitys näyttää puhuvan samaa; kehitysmaissa demokratia toimii oikeastaan vain protestanttisten valtioiden siirtomaissa. Eskola lainaa Matti Klingeä, joka on väittänyt, että luterilaisuus on ainoa asia, mikä yhdistää Pohjolaa. Mielenkiintoista on, että sosiaalinen ja taloudellinen hyvinvointi on juuri Pohjoismaissa kyetty yhdistämään ainutlaatuisella tavalla. Korruption vähäisyydellä Pohjoismaissa on Eskolan mukaan epäilemättä yhteys luterilaisuuteen.”

Niin, mitä totesikaan professori Heikki Niskakangas Peter von Baghin dokumenttisarjassa ”Oi kallis Suomenmaa”? Hän totesi skandinaavisen hyvinvointivaltion jäävän lopulta kuitenkin vain muielenkiintoiseksi detaljiksi maailmanhistorian vaiheissa. Eli mitä tapahtuu, kun perusta, jolle kaikki on aikanaan laskettu ja rakennettu, murtuu tai murretaan? Jälkimoderni on meidän tilanteessamme aina myös jälkikristillisyyttä. Klassisen ”mammonan” vallan myötä yhteiskunta lakkaa etenemästä hitaimman ja heikoimman lenkkinsä mukaan. Käy niinkuin professori Juha Siltala sanoo, että ”täytyy juosta pysyäkseen edes paikallaan”.

Mutta edelleen; ”Seikko Eskolan mukaan kristinuskon pitkä historia osoittaa, että se on vastannut ihmisten tarpeisiin ja antanut heille paljon. Ellei näin olisi, se olisi sammunut. Eskola lainaa tässä yhteydessä Gamalielin sanoja Apostolien tekojen 5. luvusta: ´Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan.´

Eskola siis yhtyy Samuel P. Huntingtonin tunnettuun teesiin uskonnon keskeisestä merkityksestä kulttuuria ja yhteiskuntaa muovaavana tekijänä. Kristinuskon vaikutuksen heikkeneminen on heidän mukaansa uhka Euroopan tulevassa kehityksessä. ´Kristinuskon heiketessä Euroopassa koko siihen perustuva länsimainen arvoyhteisö on vaarassa.´”

Niinpä niin. Lainataanpa erästä oman aikamme edesmennyttä profeettaa, kirjailija ja julistaja Martyn Lloyd-Jonesia, kun häneltä kysyttiin, ”miltä maailmanhistorian seuraavat kaksi vuosikymmentä näyttävät, jos me saamme ne?” Tähän Lloyd-Jones vastasi: ”Pelkään pahoin näkeväni vain romahtamista. Demokratia on perimmäinen poliittinen asetelma – kaikki muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet. Kuitenkin demokratian takana väijyy joko diktatuuri tai täydellinen sekasorto. Loppu on todennäköisempää; 666 on ihmisen luku ja juuri sitä on demokratia, ihmisen itsepalvontaa. En ole lainkaan varma, että saamme aikaa vielä 20 vuotta. Nyt on vaikuttamassa paljon sellaista, mitä ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Luulen, että olemme todistamassa politiikan murtumista. Kulttuurimme on romahtamassa.”

Oma kommentti: valistuksen ajan humanismin perustalle 1800-luvulta alkaen rakennettu modernin projekti merkitsi sekularisoitumista ja materialismia, joka käytännössä ilmeni ateismina. Sitä seuraava postmoderni aika ja sen kulttuuri taas merkitsevät luopumista vanhasta paradigmasta ja (usein kritiikitöntä) avautumista kaikelle henkisyydelle ja uskonnollisuudelle. Ateismi ei enää kiinnosta, koska se ei ole ”kivaa”. Kaikki yliluonnollinen kelpaa, kunhan se kolahtaa. Kaaokseen ja anarkiaan en kuitenkaan usko – meillä on liian paljon rahaa kiinni tässä systeemissä, että sen annettaisiin sortua. Enemmänkin uskon totalitarismin nousuun ennen näkemättömällä ja ennen kokemattomalla tavalla.

Todellakin, mitä tulee tämän jälkeen? Merkitseekö postmoderni aika sitä ”suurta luopumusta”, josta Raamattu puhuu? (Ks. Dan. 8:23, 2. Tess. 2:3 ja 1.Tim. 4:1.) Jos elämmekin oman kulttuurimme lopun aikoja, niin onko sitten todellakin kyse samoista lopun ajoista, joista Raamattu puhuu maailmanhistorian suurena loppunäytöksenä? Entäpä jos onkin kyse ”vain” oman kulttuurimme rappeutumisesta ja kuolemisesta, mutta muuten Jumala armossaan antaa aikaa tälle maailmalle sielujen pelastua?

Lopuksi ”Eskola lainaa Bismarckia: ´Valtiomiehen tehtävä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun hän kulkee ohi.´” Junkkaala kysyykin lopussa aiheellisesti: ”Vieläkö joku yrittää saada tuosta takinliepeestä kiinni, vai onko Eurooppa lopullisesti kadottamassa sielunsa?” Väkevää profeetallisuutta tämäkin.

JOULU – LUOPUMISEN JUHLA

Kulunut vuosi, oikeastaan pari viimeistä vuotta, on ollut elämässäni monenlaisen luopumisen aikaa. Olen joutunut – tai saanut, ihan miten päin vaan – luopumaan monenlaisista asioista elämässäni; tietynlaisesta urakehityksestä ja siihen liittyvistä haaveista, tietystä käsityksestä omasta kutsumuksestani, joistakin ihmissuhteista, niihin liittyvästä asemasta ja arvostuksesta jne. Tänä vuonna olen myös isänä joutunut kokemaan luopumisen tunteita, kun esikoispoikani on muuttanut pois kotoa. Ei sekään ihan ilman kipua tapahtunut. Ymmärrän kyllä, että nuoren miehen täytyy itsenäistyä, mutta kuitenkin...

Ymmärrän, että luopuminen kuuluu elämään, mutta se ei vähimmässäkään määrin poista sitä tosiseikkaa, että luopumiseen liittyy kipua, joskus jopa suoranaista tuskaa. Itse asiassa luopumisella – kuolemisella tietyille asioille – on oma vissi hengellinen merkityksensä. Jumala riisuu meitä tietyistä asioista, pukeakseen meidät jälleen uudelleen toisilla asioilla. Hän alentaa ja ylentää, Hän kaataa ja nostaa jälleen seisomaan. Hän haluaa siis meiltä valmiutta tulla riisutuksi ajallisista, jotta Hän voisi vaatettaa meidät iankaikkisilla. Länsimaisen joulun keskellä tämä hengellisen elämän lainalaisuus on ehkä viimeisiä asioita, jotka tulevat mieleen.

Kuitenkin juuri jouluna – tarkoitan nyt Jeesuksen syntymää – Jumala luopui kalleimastaan, mitä Hänellä oli; omasta Pojastaan, jonka Hän antoi syntyä kuolevaisen ihmisen kaltaiseen muotoon. Kävi niinkuin Johanneksen evankeliumin alussa todetaan, että Sana tuli lihaksi, iankaikkinen astui ajalliseen muotoon, ääretön äärelliseen. Tämä oli osa Jumalan iankaikkisuudesta asti valmistettua syntiinlangenneen ihmisen pelastussuunnitelmaa ja siihen kuului välttämättömänä osana tämä luopuminen.

Me kuulemme enkelten laulavan moniäänisesti pelästyneille paimenille; ”Jumalalle kunnia korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto” (Luuk. 2:14), mutta harvoinpa tulemme ajatelleeksi, mitä tämä kunnianosoitus merkitsi Isälle itselleen. Hän tiesi, miten Pojalleen tulisi käymään. Tämä kaikki tulee välähdyksenomaisesti hyvin ilmaistuksi vanhassa tutussa joululaulussa ”Heinillä härkien kaukalon”. Ihmnisen Pojan elämän vaiheissa ja traagisessa päätöksessä tämä Jumalan hyvä tahto ihmisiä kohtaan tulee esille käytännössä.

Samanlaisen luopumisen, omille unelmilleen, toiveilleen ja jopa oikeutetuille tarpeilleen kuolemisen näemme Luukkaan jouluevankeliumissa Jeesuksen äidin, Marian kohdalla. Muistatko, miten Marian kerrotaan menetelleen, kun hän kuuli ja näki tämän kaiken? Maria "kätki" paimenten sanat ja kaiken muunkin tapahtuneen sydämeensä ja tutki niitä mielessään; "mitä tämä kaikki merkitseekään nyt ja tulevaisuudessa?" Sana "kätkeä" on kreikankielessä verbi "syntereo", mikä merkitsee kirjaimellisesti jonkin asian panemista turvaan, säilöön, varmaan talteen, ikään kuin aarrekammioon. Engl. raamatunkäännös käyttää tällä kohtaa verbiä "treasured up" eli "säilytti kuin aarretta". Myöhemmin Luukas kertoo toistamiseen Marian menetelleen samalla tavoin (Luuk. 2:51).

Ymmärsikö Maria jo tuolloin, mitä se tarkoittaisi joskus hamassa tulevaisuudessa, kun vanha profeetta Simeon koko perhettä siunatessaan lausuu, että myös Marian sielun läpi käy miekka? (Luuk. 2:35) Tämäkö Marian mieleen palasi, kun hän katseli poikaansa ristillä yli kolmekymmentä vuotta näiden tapahtumien jälkeen? Äiti joutuu luovuttamaan Poikansa kuolemaan ristille.

Mutta luopuminen oli kaikkein totaalisinta Pojan itsensä kohdalla. Hänestä nimittäin sanotaan, että Hän tyhjensi itsensä Jumalan muodosta, otti jopa orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti. (Fil. 2:7-8) Hän syntyi tänne kuollakseen, eikä siinä ollut mitään inhimillistä sympatiaa, tunteellista paatosta tai uskonnollista sanahelinää, vaan jumalallinen pelastussuunnitelma, mikä edellytti luopumista, kuolemista. Jouluevankeliumi se on sekin.

Tämän luopumisen takia mekin joulua vietämme ja juhlimme Vapahtajamme Jeesuksen syntymää, ylösnousemuksen ohella maailman ihmeellisintä asiaa. Hyvää joulua, ystävät!

OMAN AIKAMME VAIKUTTAJIA

Eräs oman aikamme merkittävimpiä vaikuttajia maamme hengellisessä kentässä, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen on jäämässä eläkkeelle. Viime keväänä hän piti virkapaikallaan Helsingin yliopistossa jäähyväisluentonsa.

Mikä tekee Heikki Räisäsestä niin merkittävän vaikuttajan Suomen Siionissa?

Mietipä tätä; jos henkilö on yli kolmisenkymmentä vuotta ollut kouluttamassa jonkun hengellisen yhteisön tulevia työntekijöitä ja johtajia, ja tehnyt tämän vielä eräällä kaikkein lähimpänä asioitten ydintä olevalla alueella (so. Uuden testamentin selitysoppi), niin eikö hänen käden-, jalan- ja kynänjälkensä olekin vahvasti edelleen läsnä ja näkyvissä ko. yhteisön (so. Suomen evl. kirkko) uskossa ja elämässä? Eikö tässä kohtaa omalla tavallaan toteudukin se, että ”hän vielä kuoltuaankin puhuu” (Hepr. 11:4) - vaikka tiedot hänen kuolemastaan eivät suinkaan ole ajankohtaisia?

Katsotaanpa nyt ensin tämän henkilön opin käsityksiä ja vilkaistaan sitten lyhyesti itse yhteisön elämään, olisiko näillä jotain yhteistä. (Lainaan tässä lyhyesti Timo Eskolan kirjoitusta ”30 vuotta riitaa rosoisesta Raamatusta” Suomen teologisen instituutin julkaisun Kulmakivi 6/2006 numerosta.)

Professori Räisänen hylkäsi jo uransa alussa Raamatun kirkon opin lähteenä. Hänen mukaansa se sisältää vain ihmisten omia kokemuksia pyhyydestä ja jumaluudesta. Raamattu ei ole hänelle Jumalan ilmoitusta ihmisille. Hän ei myöskään voi allekirjoittaa kaikkia uskontunnustuksen kohtia. Hän ei esim. usko Jeesuksen olevan jumaluuden kolmas persoona, eikä usko Hänen takaisin- paluuseensa, sovituskuolemaan tai viimeiseen tuomioon. Professori ei myöskään katso voivansa uskoa historiassa toimivaan Jumalaan. Hänelle Jumala ei ole rakastava ja samalla kaikkivaltias. Omien sanojensa mukaan hän ei ole kyennyt esittämään mitään rakentavaa ja myönteistä raamattuohjelmaa, koska itse Raamattu on hänelle niin ristiriitainen ja ”rosoinen”. Hän ei kykene löytämään siitä mitään yhtenäistä sanomaa.

Timo Eskola kiinnittää kirjoituksessaan – aivan oikein – huomion siihen tosiseikkaan, että valtion yliopiston professorina Räisäsellä on tietenkin oikeus esittää sellaisia näkymyksiä, kuin häntä huvittaa. Kuitenkin hän samaan aikaan on ja on jo pitkään ollut pappien opettaja ja sitä kautta kansankirkon merkittävä vaikuttaja. Yliopisto ja valtiokirkko näet ovat naimisissa keskenään sillä tavoin, että kirkon johtavien virkamiesten koulutusmonopoli on uskottu tälle maalliselle yliopistolle.

Tämä yksinkertainen tosiasia tekee Räisäsestä merkittävän, jopa raskaan sarjan vaikuttajan kirkossa, jonka vaikutus tuntuu niin piispanistuimilla kuin etäisten pikkuseurakuntien kaukaisimmissa kinkeripiireissäkin.

Entä millainen tämä jätetty kädenjälki sitten on? Eskolan mukaan voidaan perustellusti sanoa, että ”Räisäsen kaudella” kirkko on hajonnut suhteessa Raamattuun. Parhaillaan on menossa kirkon modernisaatioprosessi, jossa vanhat ”myytit” Kristuksesta karsitaan pois. Tämän modernisaatioprosessin ajankohta vain osuu keskelle yleistä postmodernisaatiota, mikä ilmenee myös jälkikristillisyytenä. Tämän seuraukset taas näkyvät käytännössä siinä, että kirkon jäsenmäärä vähenee, parhaassa työ- ja vaikuttamisiässä olevat nuoret aikuiset ovat suurin kirkosta eroajien ryhmä ja hengellinen etsintä muutenkin hakeutuu ihan jonnekin muualle kuin sakastin ovelle.

Nyt vain odotellaan sitä, että joku jälkiviisas tutkija Kirkon tutkimuskeskuksesta tai joku julkkisteologi mediasta tulee julkisuuteen väittämään, ettei näillä – opetuksella ja sen vaikutuksella – ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Näin on kansaa aina ennenkin rauhoiteltu. Tosiasiassa taitaa kuitenkin olla niin, ettei valtiokirkon virallista johtoa nykyinen meno mitenkään huolestuta. Enemmänkin taitaa huolestuttaa kirkon ”viimeiset sopeutumattomat”, kärjessä Timo Eskolan edustama Suomen teologinen instituutti, joka tuntuu olevan ainoa taho, joka jollain tavalla voisi haastaa Neitsytpolun linnoituksen.

Mielenkiintoista on myös se, että Suomen hengellisen kentän perinteiset protestiliikkeet, ns. vapaat suunnat eivät juurikaan näytä kantavan huolta koko kehityskulusta. Päinvastoin – kirkkorauhaa halutaan varjella näemmä perinteisten rintamalinjojen molemmin puolin. Muistan itsekin joskus saaneeni nenilleni ja vielä hyvin arvovaltaiselta taholta, kun uskalsin eräässä vapaiden suuntien julkaisussa arvostella tohtori Kari Kuulan (em. Räisäsen oppilaita) Paavali-kirjaa sen ilmeisestä ja raskaasta epäraamatullisuudesta.

Mikä oli tämän kokemuksen opetus? Mikään organisaatio ei pidä veneen keikuttamista viisaana omista lähtökohdistaan käsin. Tärkeintä on sen sijaan taata työrauha ja toimintojen häiriötön suoritetuksi tuleminen. Pelkkä totuus ja sen pohjalta nousevat arvot merkitsevät nykypäivänä niin harvalle enää jotain. Monien raamattu-uskollisiksi itsensä leimanneiden piirienkin keskuudesta löydämme härskiä opportunismia, jossa tiukat kysymykset sivuutetaan lopulta vain olankohautuksella; ”niin, mikä sitten on totuus...?” tai: ”se on totta sinulle, sinulla on oma totuutesi”.

Mutta mutta... missä ovat toivon näköalat? Timo Eskola kirjoittaa rohkeasti, että meidän ei tarvitse pelätä Raamatun hajoavan käsiin tieteellisen tutkimuksen edessä. Eskolan mukaan on enemmänkin niin, että ylikriittinen tutkimus on yleensä ollut virheellistä tai puutteellista. Sitä on ohjannut esim. halu sopeuttaa Jumalan toiminnasta kertova Raamattu materialismiin. (Vrt. em. Räisänen.) Tai sitten tätä teologiaa on ohjannut uusi näkemys siitä, että ihminen ei ole syntinen eikä tarvitse sovitusta. (Vrt. esim. piispa Spong.)

Me siis tarvitsemme ajankohtaisiin kysymyksiin pureutuvaa apologiaa, uskon puolustamista – ja ensimmäisenä toteutettuna teologien itsensä keskuudessa. Tarvitsemme myös selkeää ja raamattu-uskollista opetusta ja julistusta, jonka senkin tulee olla relevanttia ja akuutteihin kysymyksiin puuttuvaa, ilman kaanaankielisiä shibboletteja. Tämän lisäksi tarvitsemme kipeästi Pyhän Hengen uudeksi luovaa voimaa, jota emme sitäkään saa yrittää sopeuttaa sen enempää omiin traditioihimme kuin vallitsevaan humanismiinkaan. Tämä ei nimittäin onnistu, koska ”Aslan ei ole kesy leijona”.

Ja ennen kaikkea tarvitsemme aitoa kokonaisnäkemystä siitä, että kyseessä on sama Jumala ja Herra, joka inspiroi nämä molemmat; sekä Logoksen, Sanan että Hengen toiminnan ja ilmenemismuodot.

PYHÄ POISOPPIMINEN

Eräässä tämän blogin anonyymissä lukijapalautteessa todetaan, ettei minua tosiasiassa estä mikään elämästä todeksi Uuden testamentin mukaista kristillisyyttä. Tämä herätti mielenkiintoni; tarkoittaako lukija siis sitä, että ajassamme eivät monetkaan – minä mukaan lukien – elä todeksi UT:n mukaista kristillisyyttä? Ja mikä tähän sitten on syynä? Onko vallalla jokin muu kristillisyyden suuntaus kuin em. UT:n mukainen kristillisyys? Jos näin on, niin mitä sitten onkaan tämä UT:n mukainen kristillisyys? Tähän ei tuossa nimettömässä kommentissa (tietenkään) tullut lisävaloa.

Okei, ollaanpa rehellisiä; minä en elä todeksi UT:n mukaista kristillisyyttä. Jos näin tekisin, olisi hedelmäkin ihan erilaista. Myönnän avoimesti, että ajattelen suurimman osan oman aikamme kristillisyydestä olevan jotain muuta kuin sitä, mistä Uudessa testamentissa puhutaan.

Mutta onko tuo nyt sitten niin helppoa ja vaivatonta elää todeksi UT:n mukaista kristillisyyttä, niinkuin nimetön kommentaattorimme esitti? En usko. Luulen ja tiedän omasta kokemuksestani, että esteitä tälle on paljonkin. Ne esteet ovat kaiken lisäksi hyvin konkreettisia. Ne ovat valtarakenteita ja ne edustavat useimpien meidän kohdalla jotain sellaista, minkä olemme omaksuneet jo omassa hengellisessä äidinmaidossamme. Jollei näin olisi, niin eihän, hyvänen aika, koko länsimainen kristillisyytemme olisi tällä tasolla, kuin mitä se nyt on. (Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että nykyisen kaltainen tilanne tulisi jatkumaan loputtomiin. En usko Jumalan enää kovinkaan kauan sallivan tämän jatkua näin.)

On siis olemassa esteitä tälle aidon kristillisyyden todeksi elämiselle. Nämä esteet nousevat omasta kristillisestä kulttuuristamme, sen käytännöistä, tavoista ja tottumuksista. Näin on aina ollut, kautta koko kirkkohistorian. Itse asiassa tilanne on aina ollut ja edelleenkin on sama kuin UT:n aikana. Tuolloin ”edellinen herätysliike”, fariseukset ja kirjanoppineet, jotka nyt muodostivat hallitsevan hengellisen valtaeliitin, nopeasti valikoituivat Jeesuksen edustaman hengellisyyden päävastustajiksi. Tämä on hyvä muistaa; aitoa kristillisyyttä eivät koskaan ole vastustaneet niinkään portot ja publikaanit, vaan hyvät, uskonnolliset ihmiset.

Me siis puhumme nyt poisoppimisesta. On kasvatustieteellinen fakta, että kun on tietyn ajan kuluessa totuttu johonkin tiettyyn käytäntöön, tapoihin ja tottumuksiin, niin näistä vanhoista kaavoista poisoppiminen vie keskimäärin kaksi kertaa pidemmän ajan. Tämä on erityisen totta myös poisoppimisessa hengellisen elämän alueella (esim. seurakuntaan ja uskovien yhteyteen liittyvissä kysymyksissä).

Mainitsen muutamia käytännön juttuja, joihin itse olen törmännyt lähinnä kotiseurakuntaympyröissä (nämä eivät ole missään loogisessa järjestyksessä):

• mikä on UT:n mukainen seurakuntajärjestys?

• tunteeko UT esim. yhden pastorin pyramidimaisen hierarkkisen seurakuntarakenteen?

• miten vanhimmisto tulisi käytännössä järjestää?

• tulisiko esim. olla yksi vanhin kussakin kotiseurakunnassa vai onko tärkeämpää yleensä hengellisen vanhemmuuden löytyminen käytännössä?

• entä erityistyömuodot ikäryhmittäin (esim. pyhäkoulu "kokousten" aikana)?

• miten sujuu kokousten kulku noin muuten eli toistetaanko vain vanhoja juttuja uudessa kontekstissa?

• onko opetuksen hyvä olla enemmänkin keskinäistä keskustelua ja jakamista vai vain perinteistä ex cathedra-julistusta ja mylvintää?

• mihin kymmenykset olisi annettava? Etc...

Monet näistä kysymyksistä ja ongelmista nousevat vanhasta kokouskulttuurista ja viitekehyksestä. Näitä olisi hyvä käsitellä ääneen puhuen ja nimeten asiat niiden oikeilla nimillä ja olla valmis rohkeisinkiin irtiottoihin. Usko minua, kun sanon; et tee majesteettirikosta, jos uskallat kyseenalaistaa kehällisiä asioita. (Myönnän, että usein kuitenkin näyttää siltä, kuin ihmisen olisi mahdollista saada armahdus melkein mistä muusta synnistä hyvänsä, mutta näihin ”pyhiin lehmiin” kajoaminen saa Sinut kohtaamaan ulos hylkimisen ja yhteisön puhumattomuuden.)

Aina silloin kun kehällisistä asioista puhuminen nousee pääosaan uskovien keskuudessa, ei Pääasia ole enää pääasia.

Kyse on siis poisoppimisesta, mikä on pyhä velvollisuutemme, veljet ja sisaret. Vai miksi muuten luulet Paavalin kehottaneen meitä olemaan mukautumatta tämän maailmanajan mukaan?

BACK TO THE ROOTS

Törmään joskus raamattu-uskollisiksi itseään kutsuvissa piireissä ajattelutapaan, joka tarkemmin tarkasteltuna osoittautuukin täysin epäraamatulliseksi. Näissä piireissä pidetään tiukasti kiinni Raamatun ohjeellisuudesta uskoon ja elämään liittyen ja Jumalan Sanan erehtymättömyydestä ja sen jumalallisesta alkuperästä. Raamatun pyhät kirjoitukset tunnustetaan kaiken opin ja elämän ylimmäksi auktoriteetiksi. Niiden mukaan halutaan myös elää uskon ja seurakunnan elämää.

Kuitenkin kun tulee puhe Apostolien tekojen ohjeellisuudesta ja auktoriteetista em. alueilla, niin asia ei enää niin tunnukaan olevan. Joko myönnetään, että osa Apostolien teoista tai jotkut tuossa kirjassa esitetyt asiat pätevät edelleen tai sitten käsitetään Luukkaan kirjoitelma ”deskriptiivisesti” eli vain jonkinlaiseksi kuvaukseksi tietystä vaiheesta kristillisen seurakunnan historiassa. Tämän jälkeen voi sitten omavalintaisesti toimia melkein miten haluaa.

Mielenkiintoinen ilmiö; Jumalan Sanan sanotaan olevan totta ja ohjeellinen, mutta käytännössä se ei enää sidokaan meitä. Yllättävän monet raamattu-uskolliset ja konservaativista raamatuntulkintaa edustavat henkilöt ja yhteisöt paljastuvatkin lähemmän tarkastelun alla eräänlaisiksi ”liberaaliteologeiksi”.

Kiinalainen kristitty kirjailija ja julistaja Watchman Nee kiteyttää koko kysymyksen Apostolien tekojen asemasta ja arvovallasta kristillistä uskoa ja seurakunnan elämää ajatellen seuraavasti:

”Me haluamme löytää Jumalan alkuperäisen tahdon, eikä sitä, mitä Hän on myöhemmin sallinut. Tahdomme nähdä, mikä oli Jumalan tarkoitus ”alusta”, nähdä asiat sellaisina, kuin ne ovat kaikessa puhtaudessaan Jumalan mielestä lähteneinä, eikä sellaisina, miksi ne ovat tulleet Hänen kansansa jonkun osan ”sydämen kovuuden” tähden.

Jos tahdomme käsittää Jumalan tahtoa Hänen seurakunnastaan, ei meidän tule katsoa, kuinka Hän johti kansaansa viime vuonna, tai kymmenen tai sata vuotta sitten, vaan meidän on palattava seurakunnan ”alkuun” nähdäksemme, mitä Hän silloin sanoi ja teki. Silloin löydämme Hänen tahtonsa korkeimman ilmaisun. Apostolien teot ovat kirkkohistorian ”genesis”, alku, ja Paavalin aikuinen seurakunta eli Hengen työ ”genesistä”, alkuaikaa. Seurakunnan olosuhteet ovat tänään suuresti erilaiset, mutta nykyinen tilanne ei mitenkään voi olla meidän esimerkkimme eikä arvovaltainen oppaamme. Meidän tulee palata ”alkuun”. Jumalan iäinen tahto on ainoastaan se, minkä Hän on asettanut alussa esimerkiksemme. Se on jumalallinen ohje ja mallimme kaikiksi ajoiksi.”

("Apostolinen lähetystyö", s. 22)

PYHÄ LEHMÄ

”Seurakunta on Jumalan silmäterä!”, mies huudahti minulle kesken kaiken keskustellessani toisen saunailtaan osallistuneen miehen kanssa.

Olimme hieman aiemmin keskustelleet seurakunnan olemuksesta yleensä ja erityisesti siitä, voisiko pienellä kotona kokoontuvalla uskovien ryhmällä olla myös seurakunnan status – ilman kuulumista johonkin ns. kirkkokuntaan? Minulle oli esitetty, että miten tällaiselta pieneltä kotipiiriltä tai ”villiltä ryhmältä” sitten onnistuvat monet seurakunnalliset toimintamuodot, kuten esimerkiksi pyhäkoulutyö tai lähetystyö? Yritin siinä sitten takellella jotain seurakunnan perusolemuksesta ja missiosta maailmassa, mutta minut keskeytettiin kysymällä, onko tällaisella kotiseurakunnalla sitten olemassa virallisesti valittu vanhimmisto? Minä siihen sitten, että aluksi olisi paljon tärkeämpää se, että seurakunnassa toteutuisi hengellinen vanhemmuus, kuin että siellä olisi jollain ”parlamentaarisella edustuksellisuudella” valittu vanhimmisto (vrt. esim. kunnanhallitus). Lisäsin myös sen, että Uudessa testamentissa ei näitä vanhimpia valittu millään vaaleilla tai muuten demokratian keinoin, vaan apostolit asettivat heidät.

Niin, todellakin; Uusi testamentti ja sen opetus seurakunnasta ei tunnu aina istuvan meidän nykyisiin seurakuntaympyröihimme. Ensinnäkin UT:n seurakunta ei ollut sellainen organisaatio, jonka rakenne kaaviona näyttää erehdyttävästi kunnan eri toimialojen organisaatiokaaviolta. Seurakunta oli ja on tarkoitettu olemaan elävä organismi, mikä näkyy sekä sen rakenteessa että sen toimintatavassa. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi kysymyksessä pastorista ja vanhimmista. Paavali käyttää aika surutta sekaisin näitä hengellistä johtajuutta ja vanhemmuutta ilmaisevia termejä; paimen (poimen, josta tulee pastori), kaitsija (episkopos, josta sana piispa on lähtöisin) sekä vanhin eli presbyteeri.

Kun Paavali käyttää näitä nimityksiä samoista henkilöistä seurakunnassa, niin silloin voimme ilman mitään väkivallan tekoja sanojen sisällölle ja merkitykselle tekemättä sanoa esim. pastorien ja vanhimman tarkoittavan samaa, samoin kaitsijoiden eli ”piispojen”. Paavali myös käyttää näitä ilmaisuja joukosta ihmisiä. UT ei siis näytä tuntevan yhden pastorin/vanhimman/kaitsijan seurakuntia, vaan johtajuudesta puhutaan tietylle joukolle vanhimpia/paimenia/kaitsijoita uskottuna vastuualueena. Voidaan siis puhua tietynlaisesta kollektiivisesta johtajuudesta. Ei ole siis myöskään olemassa mitään hierarkkista järjestystä näiden termien kesken. Lisäksi nämä henkilöt johtavat vain ja ainoastaan paikallisseurakuntaa jollain tietyllä maantieteellisellä alueella. Uusi testamentti ei tunne minkäänlaista piispallista tai organisatorista ylivaltaa muiden seurakuntien yli. Jos tällaista suvereniteettia halutaan löytää UT:sta voimme vallan hyvin puhua oman aikamme ”kuumasta perunasta” eli apostolisuudesta. Silloinkin on hyvä muistaa se, mitä Paavali kirjoittaa 2.Kor. 10:13-16:ssa kunkin apostolin (tai periaatteessa kenen hyvänsä) omasta, määrätystä vaikutusalueesta. Muuten paikalliset kristilliset (=Kristuksen) seurakunnat ovat UT:n mallin mukaan itsenäisiä.

No niin, olin siis kutsuttuna alustajana eräässä luterilaisen kirkon miesten saunaillassa, missä luterilaisten veljien lisäksi oli myös joitain helluntaiveljiä läsnä. Alussa mainitsemani tilanne syntyi kun olimme jo em. vaiheen keskustelussa ohittaneet ja juttelin luterilaisen veljen kanssa, kun hän epätöivoisesti yritti ”sijoittaa minua kartalle” Suomen hengellisessä kentässä. Kesken kaiken keskustelun tämä veli sivusta päin – aivan kuin epätoivoissaan – huudahti seurakunnan olevan ”Jumalan silmäterä”.

Minä yritin olla provosoitumatta ja totesin rauhallisesti UT:ssa puhuttavan seurakunnasta Kristuksen ruumiina ja VT:ssa vastaavasti Israelin kansasta Jumalan silmäteränä. Kiivastuneena mies tokaisi hankkivansa minulle todisteet tästä Jumalan silmäteräydestä ja lähti matkoihinsa.

Tämä herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Olen huomannut, että voin kirjoittaa melkein mitä vain liittyen valtiokirkon tilaan, vapaiden suuntien ”lintokotomaisuuteen” ja hengelliseen ghettoutumiseen, karismaattisiin ylilyönteihin, maallistumiseen ja pakanallistumiseen maassamme, kristillisen uskon puolustamiseen tai Lähi-idän tilanteeseen. Mutta voi minua, jos uskallan kajota tähän yhteen ja ainoaan eli nykyisenkaltaiseen länsimaiseen yhden pastorin seurakunnan organisaatiomalliin. Jos tähän uskallan puuttua, minua syytetään muitta mutkitta ”seurakunnattomuudesta”, ”irrallisuudesta”, ”villiin ryhmään kuulumisesta”, ellei peräti pyhien arvojen polkemisesta maahan (vrt. ajatus ”Jumalan silmäterästä”).

Jos ajatukseni ja opetukseni ovat vääriä, osoittakaa se Raamatun sanalla sellaiseksi – mutta älkää vanhoilla traditioilla, kirkkohistoriallisella kehityksellä tai nykyisen tilanteen välttämättömyydellä.

Meille kaikille on tuttu käsite ”pyhä lehmä”. Pyhä lehmähän on Intiassa sellainen, joka saattaa maata oikosenaan keskellä vilkkaasti liikennöityä tietä ja liikenne saa luvan väistää ja odottaa. Onko meidän kristillisen viitekehyksemme ”pyhä lehmä” tullut tässä esille? Se on tabu; siis jotain sellaista, johon ei missään tilanteessa, eikä millään syillä saa kajota, eikä puuttua. Ei vaikka kaikki kehitys ja eteenpäinmeno pysähtyisi siihen paikkaan.

Nyt on aika lähteä rohkeasti liikkeelle siirtämään pois tieltä oman kristillisyytemme ”pyhiä lehmiä”. Meidän on mentävä juurille, Jumalan Sanaan ja erityisesti Uuden testamentin opetukseen seurakunnasta – ennen kaikkea siihen, mitä se on paikallisella tasolla? Tässä reformaatiossa, uskonpuhdistuksessa meidän on myös hyvä muistaa kaksi asiaa, jotka Watchman Nee tuo esille kirjansa ”Apostolinen lähetystyö” johdannossa:

1. Me emme voi koskaan erottaa Raamatun opetusta seurakunnasta ja sen olemuksesta ja missiosta siitä, mitä sama Sana opettaa meille Kristus-elämästä, ristin salaisuudesta ja Pyhän Hengen ylösnousemusvoimasta. Jollemme tätä tee, tyydymme vain lihan tekoihin ja kutsumme sitä aikaansaannosta Jumalan seurakunnaksi. Emme siis voi pyrkiä tekniseen virheettömyyteen ohi henkilökohtaisen pyhityselämän ja Kristuksen mielenlaadun.

2. Meidän on otettava todesta Pyhän Hengen inspiroima opetus seurakunnasta, näin erityisesti Apostolien teoissa. Hengen johto on aina sopusoinnussa Sanan opetuksen kanssa. Jumala ei voi johtaa ihmisiä Apostolien teoissa yhdellä tavalla ja tänään toisella tavalla. Ulkonaisissa seikoissa johdatus saattaa vaihdella, mutta periaatteessa se on aina sama, koska Jumala itse on muuttumaton.

Luulen, että edessämme olevalla tiellä uskollisuutemme Herralle ja Hänen Sanalleen punnitaan juuri näissä kahdessa asiassa. Mutta on jo aika etsiä Sanasta nousevaa totuutta, kuin etsiä vahvistusta Sanasta ”omalle totuudellemme”. So let´s go back to the Roots!

Vanhojen imperiumien hajoamisen aika...

”Rooma” on viime aikoina ollut kaikkien huulilla. Monissa menestysromaaneissa, historiallisissa kertomuksissa ja teoksissa sekä tv-sarjoissa on ollut yksi yhteinen teema – Rooma, sen nousu ja sen tuho. Erityisesti meitä kiinnostaa Rooma henkisenä kehtonamme, menneisyydestä meitä kohti kurottautuvina juurinamme. Rooman mahti perustui hellenistisen maailman perustalle. Tänä päivänä koko länsimainen maailma on rakennettu tälle perustalle. Kun katsot televisiosta amerikkalaisia merijalkaväen sotilaita Irakissa tai brittiläisiä laskuvarjosotilaita Afganistanissa näet itse asiassa Rooman legioonien manttelinperijät. Kun katsot USA:n senaattiin, EU:n parlamenttiin tai katolisen kirkon kardinaalien kokoukseen, katselet muinaista Roomaa silmästä silmään. Ja kun ajattelet USA:n kansalaisen aika lailla ehdotonta, tunnustettua statusta missä päin maailmaa hyvänsä, näet muinaisen Rooman kansalaisen, jonka asema oikeuden edessä oli paljon korkeammalla kuin jonkun provinssin alkuasukkaan.

Kirjansa ”Viimeinen legioona” (WSOY 2006) loppusanoissa Valerio Massimo Manfredi kirjoittaa: ”Rooman valtakunnan tuho on länsimaisen sivistyksen historian suuria tapahtumia. Samalla se on länsimaiden historian arvoituksellisempia tapahtumia, sillä ongelma on varsin monisyinen, ja alkuperäisiä kertomuksia ja lähteitä Rooman lopullisesta rappiosta on niukasti. Kaiken kukkuraksi tämä tapahtuma, jota perinteisesti pidetään katastrofina, on pelkkä historiallinen konventio (= valtioiden välinen sopimus). Vuonna 476 kukaan ei edes huomannut roomalaisen maailman loppua. Sinä vuonna ei tapahtunut mitään sellaista, mitä ei olisi tapahtunut joka päivä vuosikausien ajan...” (s. 410).

Kirjassaan Manfredi kertoo tarinan siitä, miten Rooman viimeinen keisari Romulus Augustus saatetaan kuolinkouristuksissaan hajoavan valtakuntansa raunioiden keskeltä turvaan imperiumin viimeiselle rannalle Britanniaan. Muinaisen Troijan tuhosta ja sen henkiin jääneestä ”pyhästä jäännöksestä”, perinteen ja perimän säilyttäjästä ja eteenpäin välittäjästä kertova taru toistuu. Rooman syntylegendan mukaan näet sen perustaja oli tuhoutuvasta Troijasta pelastumaan päässyt prinssi Aineias. Näin uudelle imperiumille taattiin arvoisensa sukujuuret.

Nyt siis historia toistaa itseään; viimeinen caesar pelastautuu kansainvaelluksen kuohuihin hukkuvasta Euroopasta Britanniaan, roomalaisen sivistyksen viimeiseen vaalijaan, jonne syntyy uusi Rooma, uusi imperiumi. Mukana viedään Caius Julius Caesarin miekka, joka sitten osoittautuukin siksi Excaliburiksi, jonka viimeisen caesarin poika, Arthuriksi Karhun tähtikuvion (lat. Arcturius) mukaan nimetty uusi kuningas vetää pois kivestä. Loppu onkin sitten jo historiaa...

Aivan kuten kirjailija Merlin Ambrosiuksen suulla lausuu: ”Tähän päättyy minun tarinani. Tästä alkaa kenties legenda.” (s. 409)

Kun ajattelet tämän päivän maailmaa ylivertaisesti hallitsevaa imperiumia, Amerikan Yhdysvaltoja, ja kun seuraat historian kulkua aina Uuden mantereen löytämisestä ja asuttamisesta tähän päivään asti, huomaat, että koko tuo sotilaallis-poliittis-taloudellinen – ja ennen kaikkea kulttuurinen! - mahti perustuu juuri brittiläisen imperiumin historialliselle sivujuonteelle.

... ja uusien perustamisen aika

Tuntuuko tämä Sinusta jotenkin epäuskottavalta, rakas lukijani? Ovatko nämä vain hätäisesti sutaisten vedettyjä johtopäätöksiä, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua? Ehkä niin onkin...

Elämme kuitenkin parhaillaan aikaa, jonka kaltaista ei ole ollut sitten keskiajan pimeiden vuosisatojen ja Völkerwanderungin, kansainvaellusten ajan. Elämme globaalit mittasuhteet saavuttaneen kulttuurisen murroksen, muutoksen ja myllerryksen aikaa. Erityisesti täällä länsimaissa, muinaisen Rooman imperiumin mailla tämän valtavan, pitkäkestoisen kulttuurisen tsunamin vaikutukset ovat luihin ja ytimiin asti aistittavissa. Kaikki se, minkä päälle täällä ”Roomassa” sitten kansainvaelluksen aikojen on jotain rakennettu on nyt järkkymässä, suistumassa tuhoon ja joutumassa uudelleen arvioitavaksi.

Aivan kuten Manfredi kirjoittaakin ”Kirjailijan jälkisanoissa”: ”Nykyajan mullistusten keskellä länsi, joka pitää itseään yhtä kuolemattomana ja häviämättömänä kuin Rooman valtakunta loistonsa aikoina, voisi ajatella, että kaikki valtakunnat hajoavat ennemmin tai myöhemmin ja että yhden maailmanosan rikkaus ei voi estää maailman muun väestön ankaran köyhyyden rinnalla. Ne, joita siihen aikaan sanottiin barbaareiksi, eivät halunneet tuhota Rooman keisarikuntaa vaan tulla osaksi sitä. Monet puolustivat sitä hengelläänkin, mutta arpa oli heitetty ja maailma vajosi pitkään kaaoksen ja rappion kauteen.” (s. 411)

Niin monet oman aikamme näkijätkin näkevät nyt edessä olevan ajan olevan länsimaisen demokratian loppu, jonka jälkeen häämöttää vain kaksi mahdollisuutta – joko täydellinen anarkia ja kaaos tai sitten ehdoton totalitarismi. Ensin mainittuun en usko olevan kenelläkään varaa; globaalissa taloudessa on liian paljon pelissä. Jälkimmäisen käytännön toteutuksesta meillä on yllin kyllin kokemuksia erilaisista kokeista Hitlerin tai Hoeneckerin Saksassa, Francon Espanjassa, mafian, vapaamuurarien ja katolisen kirkon Italiassa, vallankumouksen Ranskassa, edesmenneessä Neuvostoliitossa etc.

Ennemmin siis uskon uuden Rooman nousuun, enkä vain minä, vaan koko Raamatun profeetallinen ilmoitus on samassa linjassa tämän näkemyksen kanssa. 500-luvulla eKr. tuon ajan suurvallan korkeana virkamiehenä työskennellyt juutalainen mies nimeltä Daniel nimittäin kiteyttää (noin vain, tekisi mieli sanoa) pariin jakeeseen koko tuon em. antiikin Rooman ja uuden, uljaan Rooman historian.

”Sen jälkeen minä näin yöllisessä näyssäni, ja katso, oli neljäs peto, kauhea, hirmuinen ja ylen väkevä; sillä oli suuret rautaiset hampaat, ja se söi ja murskasi ja tallasi tähteet jalkoihinsa. Se oli erilainen kuin kaikki edelliset pedot, ja sillä oli kymmenen sarvea. Minä tarkkasin sarvea, ja katso, eräs muu pieni sarvi puhkesi niiden välistä, ja kolme edellisistä sarvista reväistiin pois sen edestä. Ja katso, sillä sarvella oli silmät kuin ihmisen silmät, ja suu, joka herjaten puhui.” (Dan. 7:7-8)

Mitä profeetta siis näkee? Hän näkee antiikin hellenistisen sivistyksen perustalle ilmestyvän uuden, entistä kauheamman mahdin eli pedon, Rooman, joka ottaa haltuunsa entisten valtakuntien ”tähteet”. Tämän muinaisen imperiumin alueelta, sen keskeltä nousee koko kehityskulun huipentuma ja ruumiillistuma. Daniel kutsuu sitä ”pieneksi sarveksi” ja se puhuu herjaten Israelin Jumalaa vastaan. Toinen juutalainen näkijä, Johannes nimeltään, tuo lisävaloa koko tähän muutamalla siveltimen vedolla piirrettyyn historian kehityskulkuun; ”ja minä näin yhden sen (so. pedon) päistä olevan ikäänkuin kuoliaaksi haavoitetun, mutta sen kuolinhaava parantui. Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa” (Ilm. 13:3)

Niin, onko tuo Rooma koskaan todella tuhoutunutkaan kansainvaellusten myllerryksessä ja keskiajan pimeiden vuosisatojen keskellä? Ainakin monet tämän päivän historioitsijat pitävät tärkeänä osoittaa, ettei näin itse asiassa koskaan ole todella käynyt. Kun seuraa esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon paaviuden historiaa (esim. Jussi Hanskan kirjassa ”Kristuksen sijaiset maan päällä? - Paaviuden historiaa apostoli Pietarista Johannes Paavali toiseen”, SKS 2005), niin näkee hyvin selvästi, että roomalaisuuden perinne on säilynyt läpi historian juuri Rooman kirkon suojissa.

Joku voi tietenkin pitää tällaista puhetta jonkinlaisena uskonnollisena haihatteluna ja suotakoon se heille. Mutta mitä sitten, kun piinkovat teollisuus- ja talousmiehet, reaalipoliitikot ja pragmaattiset kansanjohtajat pitävät yllä samaa aatteen tulta uudelleen syntyvän Rooman loistavasta tulevaisuudesta?

”Roomassa laskettiin sivilisaatiomme poliittinen, oikeudellinen ja yhteiskunnallinen perusta.” (Italian ulkoministeri Gaetano Marino v. 1957.) Sen johtomiehet kokoontuivat 29.10.2004 vahvistamaan allekirjoituksillaan Euroopan unionin uuden perustuslain. Tämä tapahtui salissa, jonka seiniä peittävät Rooman syntyhistoriaa kuvaavat freskot. Ainakin symbolien tasolla EU on siis osoittanut olevansa Rooman perillinen. (Arto Kivimäki & Pekka Tuomisto, Rooman keisarit, s. 465, Karisto, 2005)

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Ovatko nämä vain juhlapuheita vai onko jotain muinoin ennustettua todellakin käymässä toteen silmiemme edessä? Seuraako nyt ”koko maa ihmetellen petoa”?

Tiedätkö, mikä minua lohduttaa kaiken tämän keskellä? Se on se, mitä profeetta Daniel näkee välittömästi tuon neljännen, rautaisen pedon ilmestymisen ja hallinnan jälkeen. Lue itse Raamatusta Danielin kirjan 7. luvusta jakeet 9-14.

HALLOWEEN - "All-hallow-eve"

”Amerikkalaistyylistä kurpitsajuhlaa perheessä ei vietetä. Anne ei voi sietää meilläkin yhä näkyvämmin rantautunutta Halloween-juhlaa haamuineen ja luurankoineen.

- Se on ihan kauhea. Inhoan ja vihaan sitä. Amerikassa se on suorastaan jo irvokas juhla. Siinä ei ole mitään hauskaa, ja lapset oikeasti pelkäävät sitä. Siitähän voi jäädä sieluun syviä haavoja myöhemmällekin iälle. Se on vääränlaista kuoleman esille tuomista. Eikä se kuulu meidän kulttuuriimme ollenkaan. ”

Näin uutisoitiin pyhäinpäivän Ilta-Sanomissa Anne Pohtamon haastattelua. Anne Pohtamolle voi vain nostaa hattua harvinaisen suorasta viestistä, mitä tulee Halloweenin todelliseen luonteeseen. Tällaista rohkeaa julkista poliittista epäkorrektiutta tapaa näinä pimeinä jälkikristillisenä aikana niin harvoin. Se vaatii rohkeutta ja luonnetta, koska siinä asetutaan vastakkain melkein ainoan postmodernin yhteiskunnan pyhän totuuden eli yleisen mielipiteen kanssa.

Mutta mistä halloweenissä oikein on kysymys? Halloweenhan on lähtöisin muinaisesta kelttiläisestä maailmasta (esim. Irlanti, Wales, Skotlanti, Britannia ja Bretagne). Tuossa muinaisessa kulttuurissa syksyllä vietettyyn uuden vuoden Samhain-juhlaan kuului uskomus, että juuri tuolloin kuolleitten maailma olisi kaikkein lähimpänä meidän elävien maailmaa. Samhainin aikaan uskottiin aaveitten ja kummitusten voivan ilmestyä ja vaikuttaa ihmisten elämään. Tuolloin näet kuluneen vuoden aikana kuolleiden ihmisten sielut matkasivat kuolleiden maailmaan. Silloin ihmiset uhrasivat yhdessä ruokaa ja eläimiä sekä sytyttivät suuria tulia kunnioittaakseen ja auttaakseen kuolleiden matkantekoa kuolleiden asuinsijoille.

Okei, let´s face it; halloween on luonteeltaan puhtaasti pakanallinen juttu. Se on noitien, kummitusten ja aaveitten juhla, jota vietetään meidän kalenterimme mukaan lokakuun viimeisenä päivänä. Ehkä juuri tämän tähden siihen on meidänkin luterilaisessa kulttuurissamme liitetty pyhäin(miesten)päivä eli eräänlainen kuolleitten muistamisjuhla sekin. Nimihän on lyhenne englannin sanoista "All-hallow-eve" eli pyhäinpäivän aatto.

Moni trendikäs uuspakana onkin syyttänyt (pian jo edesmennyttä) kristillistä yhtenäiskulttuuriamme ja valtiokirkkoa muinaisten pakanallisten juhlien ryöstämisestä ja kristillistämisestä. Eikä siinä mitään, tottahan tämä on; jo vanhastaan katolisen kirkon lähetystyöhön on kuulunut eräänlainen ”korvausteologia” sillä tavoin, että tilalle tuleva (nimi)kristillinen kulttuuri vain ottaa aiemman pakanallisen kulttuurin juhlat, tavat, palvontapaikat jne. ja ”kristillistää” ne. Eri asia kokonaan on se, onko tuolloin tapahtunut mitään todellista hengellistä muutosta – uudestisyntymisestä puhumattakaan. Todennäköisesti ei, eikä se kai liene ollut tavoitteenakaan.

Kun elämme nykyisen kaltaisen valtaisan kulttuurisen murroksen keskellä, ajatus asioiden uudelleen määrittelystä on usein kielen päällä. On aika siirtyä uuteen paradigmaan, kun vanha on kaluttu loppuun. Jumala on uutta luova Jumala, eikä Hänessä ole havaittavissa minkäänlaista neuvottomuutta, eikä toimettomuutta myöhäismodernin auringonlaskun viime säteiden hiipuessa pakanallistuvan Euroopan taivaanrannassa. Hänen Pyhä Henkensä kykenee kyllä etsimään oikeanlaisen vanhurskaan ilmenemismuodon minkä kulttuurin keskellä hyvänsä. Ja kaiken lisäksi Hän osaa ja haluaa opastaa meitäkin tässä paradigman muutoksessa.

Mutta mitä me voimme tehdä? Voimmeko esimerkiksi viettää joulua turvallisin mielin ja hyvällä omalla tunnolla? Jouluhan on tänä päivänä maan osamme kaupallisuuden huipentuma, jolloin ”laps´hankeen hukkuu, unhottuu”, lauluntekijää lainaten. Puhumattakaan kaikesta muusta hämärästä jouluun ja sen syntyhistoriaan liittyvästä (vrt. esim. joulukuusi, joulupukki jne.).

Tässä kohtaa meidän on ehkä hyvä muistaa Paavalin sana Kolossan kristityille; ”Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta” (Kol. 2:16). Juhlat sinänsä voivat siis olla ok tai ainakin neutraaleja ja kristillisessä totuusjulistuksessamme voimme käyttää niitä hyväksemme ponnahduslautana ja kontaktipintana. Eikä sovi myöskään unohtaa Nehemian kehotusta israelilaisille; ”Menkää ja syökää rasvaisia ruokia ja juokaa makeita juomia ja lähettäkää maistiaisia niille, joilla ei ole mitään valmistettuna, sillä tämä päivä on pyhitetty meidän Herrallemme. Ja älkää olko murheelliset, sillä ilo Herrassa on teidän väkevyytenne” (Neh. 8:10). Joulupukin unohtamisesta sinua ei syyllistä kukaan muu kuin maallistuva yleinen mielipide, mutta siitä ei kannata välittää.

Mitä sitten tulee itse halloweeniin, niin itse olen useana vuonna niin pyhäinpäivän kuin vapunkin (toisen merkittävän pakanallisen juhlan) aikaan kokoontunut eri piireistä olevien uskovien kanssa yhdessä rukoilemaan oman kotikaupunkini ja synnyinmaani puolesta – en pelosta käsin, vaan julistaakseni Kristuksen voittoa. Lisäksi tätä käytäntöä voi perustella ihan yksinkertaisella käytännön jutulla; tuolloinhan erilaiset uuspakanalliset ja satanistiset piirit mielellään järjestävät erilaisia omia pikku happeningejään. Miksi eivät siis kristityt yhdessä kokoontuisi rukoilemaan oman kotipaikkakuntansa puolesta? Siihenhän meidät on kutsuttukin paikallistason Kristuksen ruumiin jäseninä; harrastamaan oman kotikaupunkimme parasta ja rukoilemaan sen puolesta Herraa.

VALOA TUTKIMUSTEN VALOSTA

Tutkimusten mukaan Suomen suurin vapaaehtoistyön muoto on evl. seurakntien ylläpitämä isostoiminta. Se kokoaa vuosittain noin 25 000 16-18v. nuorta piiriinsä. Käytännössä isostoiminnassa ollaan mukana parina riparin jälkeisenä kesänä. Edelleen tutkimusten mukaan jatkossa käy niin, että kun tästä isosvaiheesta menee muutama vuosi eteenpäin, niin tämä sama ryhmä nuoria ihmisiä on suurin kirkosta eroajien ryhmä. Näin erityisesti pääkaupunkiseudulla ja suurissa asutuskeskuksissa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys; mitä ihmettä tapahtuu tuossa välillä? Mikä saa aikaan tämän uskon ja ajattelun, ehkä koko maailmankatsomuksenkin muutoksen?

Edelleen tehtyjen tutkimusten mukaan aikuisten miesten on vaikea löytää evl. kirkon seurakunnista mielekästä toimintaa. Siksi he ovat kaikkein vaikeimmin tavoitettava ryhmä seurakuntalaisia. Tämä kävi ilmi Turun ja Kaarinan evl. seurakuntien Taloustutkimuksella teettämästä tutkimuksesta. Tyytyväisimpiä seurakuntalaisia olivat naiset, yli 55v., eläkeläiset ja pienituloiset – sekä tietenkin seurakuntien tilaisuuksiin osallistuva pieni vähemmistö. Valtaosa seurakuntalaisista sai kosketuksen seurakunnan toimintaan vain kirkollisten toimitusten, kuten kasteen, konfirmaation, häiden ja hautajaisten kautta. Muuhun seurakunnan toimintaan tai herätysliikkeitten ja kristillisten järjestöjen tilaisuuksiin on kosketuspintaa enää melko harvalla.Elämme jälkikristillisessä, ei vain maallistuvassa, vaan myös pakanallistuvassa Suomessa.

Pian olemmekin ehkä tilanteessa, jossa monet suomalaiset haluavat sanoa oman painavan sanansa kirkon linjauksiin esim. homoseksuaalien avioliittoon vihkimiseen nähden, mutta yhä vähemmän ihmisiä osallistuu kirkon toimintaan aktiivisesti. Nuoret aikuiset (18-25v.) ovat suurin kirkosta eroajien ryhmä tässä mainitussa turkulaisessa tutkimuksessa. Yleisimmät kirkosta eroamisen syyt olivat tutkimuksen mukaan uskon puute ja kirkollisvero.

Edelliseen kysymykseen viitaten; nämäkö ovat syyt kirkosta eroamiselle nuorten aikuisten keskuudessa laajemminkin – uskon puute ja kirkollisvero?

Tämä taas herättää muita oleellisen tärkeitä kysymyksiä:

• osaammeko siirtää uskomme lapsillemme, niin että se ei jää uskonnonharjoittamisen ulkonaiseksi muodoksi, vaan muuttuu omakohtaisesti eletyksi todellisuudeksi?

• miten toimii opetuslapseuttaminen yhteisöissämme; seurakunnallistammeko vain ihmisiä, teemmekö käännynnäisiä vai Jeesuksen seuraajia?

• koetaanko kirkko kaukaisena, läkisääteisenä instituutiona, joka kasvottomana kerää kirkollisveroja kylmien rakennusten lämmitys- ja hoitokuluihin ja korkeastikoulutettujen virkamiesten palkkoihin?

• entä miten tämä näkyy suhtautumisessa muihin kirkkokuntiin, koska tietynlainen uskottavuusongelma tuntuu olevan niille yhteinen?

On hyvä muistaa mikä on postmodernin ihmisen uskonnollinen perusongelma; usko on irtaantunut dogmeista ja instituutioista ja siirtynyt yksityisasiaksi, jonka sisällön määrittelen minä itse, ei riparipappi, isonen tai kirkkoherra, piispasta puhumattakaan.

Mitä postmoderni nuori aikuinen siis haluaa uskolta?

• Autenttisuutta - ei siis ulkonaisuutta

• Yhteisöllisyyttä - ei siis instituutiota

• Epädogmaattisuutta - ei siis opillisuutta

• Luovuutta - ei siis kaavamaisuutta

• Moninaisuutta - ei siis keskivertoa

Postmoderni maailma on täynnä ristiriitaisuuksia ja vastakkainasetteluja. Samaan aikaan kirkkoon voidaan siis kuulua ja sen asioihin halutaan kenties vaikuttaakin, mutta uskomaan samalla tavoin, kuin kirkko itse tekee, sitä ei kukaan enää voi vaatia. Tämä etuoikeus loppuu silloin, kun kulttuurina ja yhteiskuntana, mutta myös yksityisinä ihmisinä irtaudumme Jumalan Sanan ja sen mukaisten arvojen ehdottomalta pohjalta.

Mieleen tulee erään julkkispastorin aikanaan toteama ”viisaus”, että sillä kuinka paljon väkeä messussa käy, ei ole suurtakaan merkitystä sen rinnalla, että messu yleensä toimitetaan. Kirkon kellojen soitolla ja ylipäätään tietoisuudella messun olemassaolosta on merkitystä ihmisten perusturvallisuuden kannalta. Onpa kaunista idealismia... Tätäköhän Jeesus Nasaretilainen tarkoitti, kun sanoi perustavansa kalliolle seurakuntansa, jota tuonelan portitkaan eivät voi voittaa?

Miksi tätä nyt kirjoitan? Onko tarkoitukseni vikoilla, painaa alas jo muutenkin niin nöyryytettyä äitikirkkoa? Enhän itse enää edes kuulu em. kirkkorekisteriin. Olenko itsekin ollut kuin pahainen rotta, joka on jättänyt uppoavan laivan?

Mielenkiintoni armasta kansankirkkoamme kohtaan kumpuaa siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että edelleenkin suurin osa kansastamme kuuluu siihen. Tämän ei-uskovan kirkon jäsenistön kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää, mihin suuntaan asiat kirkossa kulkevat. Tämän tähden näkisin mielelläni Nokian herätyksenkin vaikuttavan suolana kirkon piirissä mahdollisimman pitkään. Vanhojen herätysliikkeitten suolasta kun ei aina oikein tiedä...

Kansankirkko jäsenistöineen muodostaa tänä päivänä Kristuksen seurakunnalle maamme suurimman lähetyskentän. Tällä lähetyskentällä on vieläkin olemassa (ainakin jonkinlainen teoreettinen) esiymmärrys kristinuskosta ja evankeliumista. Samalla tavoin kuin apostoli Paavali omana aikanaan uusille paikkakunnille mennessään käytti luonnollisena kontaktipintanaan juutalaista synagoogajärjestelmää, samoin meidänkin on hyvä tehdä näinä pimentyvinä jälkikristillisinä aikoina. On uuden uskonpuhdistuksen aika; on aika uudistaa seurakunnalliset rakenteet vastaamaan Uuden testamentin todellisuutta ja mallia.

Pelkään, että kun tämä vaihe menee ohi – tai kun se on saatettu loppuun – niin silloin itse laiva jättää uppoavat rotat. Uskon tämän koskevan myös muita kirkkokuntia. Herramme sanoissa ensirakkautensa menettäneelle Efeson seurakunnalle on jotain hyvin ajankohtaista meille tässä ja nyt: ”Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta.” (Ilm. 2:5)

Kirkon polttamisesta vielä...

Kerrotaan tarinaa (ja ilmeisen todenperäistä vielä) körttipappi Niilo Kustaa Malmbergistä, että hän näki unta, jossa hänen oma kirkkonsa oli ilmi tulessa. Malmbergin vaimo huutaa hätääntyneenä miehelleen, että kirkko on tulessa, johon Malmberg ykskantaan toteaa; "Olkoon vaan, kunhan se on Herran tulta!"

Tuleeko joku maallikkoveli kenties joskus jälkikäteen hieman hämmentyneenä toteamaan, että "oho, taisin sytyttää kirkon..."? Jos nimittäin kirkon virkailijoilta menee suurin osa energiasta tämän tulen sammuttamiseen, niin silloin täytyy Taivaallisen Tulenheittäjän käyttää välikappaleenaan näitä nk. "maallikoita".

Niinpä, mikä sytyttäisi kirkot tuleen niin, että tuli olisi Herran tulta? Vai tarvitseeko meidän enää edes huolehtia tästä ollenkaan? Entäpä jos Herra sanookin omankin aikamme uskonnollisille johtajille ja kirjanoppineille, että Jumalan valtakunta otetaan heiltä pois ja se annetaan kansalle, joka tekee sen mukaisia hedelmiä? Mitäpä jos käykin niin kuin Jeesus toisaalla sanoo, että publikaanit ja portot menevät ennen näitä Jumalan valtakuntaan? Eli että Herramme suvereenisti kokoaakin oman joukkonsa niistä, jotka tämän maailman silmissä eivät ole juuri mitään, mutta jotka seuraavat Häntä ehyellä sydämellä?

Huikaiseva, vapauttava, innostava ajatus - Jumalamme ei olekaan yliopisto- ja kirkonmiesten kesyttämä ja nurkkaan ahdistama poloinen, viralta pantu jumaluuden varjokuva, vaan Hän osoittautuukin Suvereeniksi; "Minä Olen"!

Jeesus antaa meille jokaiselle aina yhtä ajankohtaisen neuvon pitää lampuissamme tulenarkaa ainetta eli öljyä, jotta lamppumme olisivat palamassa, kun Hän saapuu. Siitä joutaa muutama tippa sytyttämään tuleen muitakin. Ja jos joku kirkko siinä ohessa syttyy tuleen, niin olkoon...

”OHO - TAISIN SYTYTTÄÄ KIRKON”

”Palestiinaa kiersi aikoinaan monta saarnaajaa, mutta kävi niin, että yhden hurjista puheista syntyivät sitten taivaita kurottavat katedraalit, fuugat ja passiot, paavit ja inkvisiittorit, teologiset tiedekunnat oppiriitoineen, puuteroidut tv-evankelistat, Äiti Teresa ja Isä Camillo, Albert Schweitzer viidakkosairaaloineen, Michelangelo, Dante ja Dostojevski.

Mutta myös asunnottomien joulujuhla, uskoontulleet julkkikset, finninaamaiset konfirmoitavat alboissaan, kärsivälliset diakonissat, kirkkoherranvirastot kieroine ihmissuhteineen, Jeesuksen ässiä sihauttelevat saarnamiehet, Suvivirsi, hengellinen pop, herätysteltan hurmio ja puolitosissaan lentistä pelaava verryttelypukuinen nuorisopastori.

Kristinusko on saanut armeijat polvistumaan, mutta myös kansalaiset maksamaan ratikkalippunsa. Palestiinalaisen levottomista puheista on kehittynyt maailman toimivin ideologia, länsimainen maailmankatsomus. Siinä yhdistyvät kristinusko sekä Kreikan ja Rooman perintö.

Koko paketti soveltui ja niveltyi erinomaisesti kasvun ja edistyksen tarpeisiin. Koska länsimainen kulttuuri kannusti itsenäisyyteen ja uuden tutkimiseen, se edellytti yksilön- ja sananvapautta. Siksi se synnytti myös omat kriitikkonsa.”

(Toimittaja Ilkka Malmberg, Helsingin Sanomat, Kuukausiliite, marraskuu 2006)

Kyllä, mutta nyt ollaan tultu siihen maailmanhistorian kulminaatiopisteeseen, jossa tämä kaikki em. on joutunut uudelleen arvioitavaksi. Nykyisen kaltaisen kulttuurisen tsunamin ravistellessa kaikkea ympärillämme joudumme arvioimaan kaikkea länsimaisen kristinuskon hengenperintöä uudelleen. Tämän tulee tapahtua sen synnyttäneen alkuperäisen ilmoituksen valossa. Raamatun pyhät kirjoitukset, Vanha ja Uusi testamentti ovat se mittari ja arviointiperuste, jolla tuota kaikkea em. mitataan ja arvioidaan. Ei ainoastaan kerran, vaan jo nyt. Kyse on alkuperäisen toiminta-ajatuksen esiin kaivamisesta ja sen todeksi elämisestä.

Tässä mielessä länsimainen maailmankatsomus ei ole ”maailman toimivin ideologia”, ei ainakaan enää. Tokko se on koskaan sitä ollutkaan - ainakaan Perustajansa tarkoittamassa mielessä. Ja nyt, kun olemme jo yli 300 vuotta eläneet näiden systeemin itsensä synnyttäneiden kriitikkojen käsiteltävänä, meidän on hyvä huutaa tämä ääneen: ”Tämä ei ole suinkaan ollut se, mitä Jeesus tarkoitti!” Kristinuskon ja antiikin mahtien, Kreikan ja Rooman allianssi on epäpyhä jo alkujuuriltaan ja perusmotiiveiltaan. Omana aikanamme näemme sen kääntyvän ensin omaksi peili- ja sitten irvikuvakseen ja ennen pitkää synnyttävän myös alkuperäisen uskon sijaan tulevan vastauskonnon.

Periaatteessa tämä on hyvin yksinkertainen juttu. Jeesuksen opetuslapsi Johannes puhuu tämän kehityskulun huipentumasta ja kutsuu sitä antikristillisyydeksi. Hän luonnehtii tämän prosessin alkuperää ja luonnetta: ”Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme” (1.Joh. 2:19).

Kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka alussa näyttivät olevan samassa linjassa, mutta joiden välillä jo alussa oli millin tuhannesosan heitto. Pitkän aikaa niiden suunta näytti olevan yksi ja sama. Sitten kävi ilmi, että viivat kulkevatkin loppupelissä aivan eri suuntiin; raamatullinen kristinusko (esim. kaikenlaisista valtapyyteistä vapaana) ja Rooman kirkon ja Hellaksen hengen epäpyhä liitto (institutionalisoituneena länsimaisena valtiokirkkojärjestelmänä). Sen hedelmänä syntyi länsimainen humanismi, erityisesti valistuksen aikana. Siinä tulee jo esille antikristillisyyden siemen; ihminen korotettuna kaiken ylikäyväksi ja määrittäväksi mittariksi. Ihmisen itsepalvonta tulee esille pedon luvussa – se on yhtä kuin ihminen korotettuna jumalaksi.

Mutta... Aivan kuten Hesarin toimittaja itsekin jutun lopussa oivaltaa: ”Miten se alun perin menikään: piti etsiä eksynyt lammas, jokaisesta tuli pitää huolta, myös tuntemattomista eikä vain oman klaanin jäsenistä. Ja armo ulottui kaikkiin; erehtynyt hyväksyttiin aina takaisin, menneet olivat menneitä.”

Tästä on kyse; paluusta juurille.

Ystäväni Arttu Laine kirjoitti minulle palautteena ”Déjà-vu”-blogistani:

”...odotan oikeastaan sellaisen yhteysliikkeen syntyä, joka yhdistäisi raamatulliset jotenkin yhdeksi joukoksi. Näin raamatullinen kristillisyys saisi jotenkin äänitorvensa kuuluville ja voisi haastaa ateismiin tukeutuvan luopumuksen linjan. Pitäisi olla jokin löyhä yhteistyökuvio, jossa jäsenet sitoutuvat raamatullisen linjaan sitoutumalla tiettyihin keskeisiin käsityksiin/tulkintoihin. Tällä siis voitaisi erottua omaksi "genreksi" kristilisen sekamelskan keskellä.

Tulee mieleen tietokoneista analogia. Jos tietokoneissa oli intelin prosessori, niin koneessa oli tarra "Intel inside". Tämä oli sovittu kaikkien pc-valmistajien kanssa, että jos he käyttivät intelin prosessoreja, niin tällainen mainos oli laitettava kanteen tai koneen etuossaan näkyville. Kristillisyydessä pitäisi olla tälläinen samanlainen analogia eli seurakunnan ovilla ja ilmoituksissa merkki "bible inside" osoittamaan mitä tulkintaa täälä opetetaan. Näin voisimme viestiä ihmisille selkeästi yhdellä logolla mitä tulkintalinjaa täällä opetetaan. Jos merkkiä ei ole, niin ihmiset ymmärtävät siitäkin että ainakaan tiettyjä raamatuntulkintaa ei silloin siellä allekirjoiteta.

Mitä olet mieltä tällaisesta? Voisiko olla toimiva tapa "tulla ulos kaapista?" ”

Niin, itse asiassa nyt puhutaan aidon kristillisyyden dna:sta eli sisäisestä elämän koodista. NMKY:n johtajuusseminaarissa viime helmikuussa Neil Cole puhui Kristuksen srk:n dna:sta jakaen sen (englannin kielen pohjalta) kolmeen osaan:

D = Divine Truth eli siis Raamattu, Jumalan Sana

N = Nurturing Relationships eli tyydyttävät ihmissuhteet

A = Apostolic mission eli ulospäin maailmaan evankeliumin kanssa meneminen

Nyt kun puhutaan raamatullisuudesta ja uskollisuudesta tälle totuudelle, niin se on merkittävä osa aidon, raamatullisen kristillisyyden dna:ta. Eli tavallaan se on jo olemassa ja vaikuttamassa kaikissa uudestisyntyneissä Jumalan lapsissa. Eri syistä johtuen se ei ole päässyt vaikuttamaan Jumalan haluamalla tavalla ja oikeassa määrin, jotta se synnyttäisi tämän perään kuuluttamasi yhteysliikkeen. Tällaisia estäviä tekijöitä voivat olla esim. tunnustuskuntarajat, traditiot, eri opinkappaleiden korostaminen tai joku voimakas johtajapersoona herätysliikkeessä.

Uskon kuitenkin Jumalan olevan murtamassa vanhoja rajoja ja luomassa uutta järjestystä omaan seurakuntaansa. Ajattelen hänen tekevän tätä työtään esim. täällä Suomessa yhtä aikaa niin ulkonaisten olosuhteiden (luopumus, maallistuminen ja uuspakanuus ympäröivässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa, toisaalta taas ateismin uusi nousu kirkollisissa piireissä jne.) kuin ennen kaikkea Jumalan Hengen suvereenin työn kautta. Raamatun Sanalle ja Pyhän Hengen johdolle kuuliaiset kristityt löytävät toisensa ennen pitkää, koska se on osa Jumalan Hengen työtä, jossa Hän rakentaa ja ennalleen asettaa oman seurakuntansa.

Eräs ongelma tässä on tietysti se, että myös ne piirit, joiden ei tulisi, käyttävät kernaasti tuota brändiä "bible inside", mutta antavat sille erilaisen, uuden merkityksen ja sisällön. Sekulaarissa kielenkäytössä tätä kutsutaan "käsitteiden kavallukseksi". uusi testamentti puhuu syvällisemmin antikristillisyydessä. Tämän vaaran torjumiseen tarvitsemme toisaalta yhä syvempää Jumalan Sanan tuntemista, mutta toisaalta yhtä lailla myös muiden Kristuksen srk:n dna:n osien käytäntöön soveltamista.

DÈJÀ-VU


Luterilainen teologi Charles P. Krauth esitti jo 1800-luvun USA:ssa erinomaisen tarkkanäköisen kuvauksen siitä, miten harha syrjäyttää totuuden kirkossa.

Ensin harha pyytää, että sitä suvaitaan totuuden rinnalla.

Sitten se etenee toiseen vaiheeseen vaatien yhtäläisiä oikeuksia totuuden kanssa.

Lopulta se etenee kolmanteen ja viimeiseen vaiheeseen, jota Krauth kuvaa seuraavasti: "Harha vaatii itselleen etuoikeutta päättää kaikissa kiistanalaisissa kohdissa. Se asettaa miehiä asemiin, ei enää huolimatta siitä, että he poikkeavat kirkon uskosta, kuten aluksi tapahtui, vaan tämän poispoikkeamisen johdosta. Heidän suosituksenaan on, että he hylkäävät tuon uskon ja heille annetaan asema opettaa muitakin hylkäämään se ja tehdä heidät taitavaksi vastustamaan sitä."
(Pääkirjoitus, Concordia 4/2006)

Tätä lukiessa mieleen tulee nk. "déjà-vu"-ilmiö eli sanakirjan mukaan "aikaisemmin koetun tuntu jossakin uudessa tapahtumassa". Miten tutulta tämä Krauthin kuvaama prosessi kuulostaakaan, kun ajattelee sitä kehitystä, mikä on ollut vallalla Suomen ev. lut. kirkossa viimeksi kuluneiden reilun kolmenkymmenen vuoden ajan!

Ilokseni huomaan kyllä, että ev. lut. kirkon sisällä vaikuttavien vanhojen herätysliikkeitten piirissä ollaan herätty näkemään kansankirkkomme kohtalon hetket (nimenomaan ns. Paavalin synodin ja Suomen teologisen instituutin piirissä). Itse asiassa myös uusin kansankirkon sisällä (ainakin tähän asti) vaikuttanut nokialainen herätysliike on saanut omakohtaisesti tuta tämän prosessin seuraukset. Se, mikä taas huolestuttaa on se, että monessa kohtaa perinteisissä vapaissa suunnissa, mutta myös monissa uusissa, itsenäisissä seurakunnissa nukutaan vielä ruususen unta lintukodossa.

Raamatulle uskollisten, uudestisyntyneitten kristittyjen olisi jo korkea aika tulla ulos bunkkereistaan ja juoksuhaudoistaan ja löytää toisensa kirkkokuntaan ja jäsenrekisteriin katsomatta. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa eikä aikaa keskinäisiin nujakointiin tyyliin "minä olen Paavalin puolta, minä Apolloksen, minä Keefaan..." (1.Kor. 1:12). Eikö Raamatun oma sanakin kehota meitä harrastamaan "vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä" (2.Tim. 2:22).

UUSINTA

Kertaus on opintojen äiti, sanotaan. Eli veli Paavalia lainatakseni, samoista asioista teille kirjoittaminen ei minua väsytä - päinvastoin, se on teille itsellenne jopa hyödyksi. Toki asian toinen puoli on se, että kun ei aina taida oikein asettaa sanojaan, niin saa monenlaista palautetta. Tällaiseen nyt kommentoin. Toki on niinkin, ettei kenenkään (minunkaan!) tekstiä tule lukea niin, että itse sijoittaa sinne sellaisia merkityksiä, joita kirjoittaja itse ei ole sinne tarkoittanut. Tällainen menettely herättää aina kysymyksen motiiveista.

Kirjoitin 18.10. tavallisesta elämän juoksusta omalla kohdallani; tapaamisista, keskusteluista ja niiden synnyttämistä mietteistä. Yksi epäluuloni osoittautui aiheelliseksi; osuin oikeaan siinä kohtaa, kun kerroin huomanneeni ystävässäni huolestumisen hengellisestä tilanteestani, kun en tyydyttävällä tavalla osannut kertoa, missä sitä on tullut viime aikoina käytyä. Yhtä hyvin tuon kaverin reaktio saattoi olla myös pelkoa ja muutosvastarintaa tuntemattoman edessä; "oho, voitaisiinko seurakunta ja uskovien yhteys käsittää näinkin...?"

Eräässä palautteessa nimittäin kyseltiin, että "mihin jäi se syvällinen ymmärrys "seurakuntakodin" merkityksestä ja siitä, että vaikka Jeesus toimi paljon yksin - tai oikeastaan oman pikkuseurakuntansa (12 miestä) kesken - niin kuitenkin Jeesuksen jälkeen me saimme mission perustaa seurakuntia? Siinä työssä Paavalikin ahkeroitsi."

Kun kirjoitustani lukee, niin huomaa kyllä sen, ettei tämä ymmärrys ole minulta mihinkään hävinnyt - pikemminkin se on syventymään päin, ainakin näin toivon käyneen. Eikö seurakunnan perusyksikkö olekin perhe ja kodissa kokoontuva seurakunta? Viime mainitusta on Uudessa testamentissa (niin Apostolien teoissa kuin kirjeissäkin) lukuisia esimerkkejä, eikä mennä nyt tässä yhteydessä niihin sen tarkemmin. (Myöhemmin ehkä... :) ) Tämän pitäisi olla jokaiselle Raamattunsa tuntevalle päivänselvää; tämä on se alkuseurakunnan malli uskovien yhteiselle kokoontumiselle.

Toisaalta me näemme UT:ssa myös sen mallin, että kaikki uskovat jollain tietyllä maantieteellisellä alueella (esim. Jerusalemin uskovat) kokoontuivat säännöllisesti yhteen. Itse asiassa maantieteelliset rajat (esim. Ateena - Korintti) ovat UT:n mukaan ainoa uskovia erottava tekijä. Esim. eri tunnustuskuntiin perustuvia seurakuntia UT ei yksinkertaisesti tunne (ks. lyhyt kirjoitukseni 13.09.). Päinvastoin; itse asiassa Paavalin sanat 1.Kor. 3:1-4:ssä saattavat tällaisen menettelyn sangen kyseenalaiseen valoon.

Sitten kysymys "seurakuntakodista" ja sen merkityksestä. Jos sanomme saaneemme Jeesukselta mission perustaa seurakuntia, niin emme itse asiassa ole ihan tarkkoja. Saimme Jeesukselta mission tehdä opetuslapsia. Ymmärtäkää nyt minut oikein; en halua saivarrella, vaan pysyä totuudessa. Jos meillä nimittäin on käsky tehdä opetuslapsia, niin silloin meidän täytyy kysyä; minkälaisessa uskovien seurakuntayhteydessä tämä onnistuu parhaiten?

Tämä viittaa nyt kotiin ja perheeseen kristillisen seurakunnan perusyksikkönä ja mallina. Jeesus itse nimittäin sanoo, ettei Hän Poikana voi tehdä itsestänsä mitään. Hän tekee Poikana ainoastaan sen, minkä näkee Isänsä tekevän. Jeesus sanoo, että sitä, mitä Isä tekee, sitä myös Hän Poikana tekee; "niinkuin Isä, niin myös Poika". (Ks. Joh. 5:19-21.) Jeesuksen kuulijoille tämä puhe oli hyvin tuttua yhteiskunnassa, jossa pojat perivät isän ammatin ja oppivat sen harjoittamisen omalta isältään. Emmekö mekin tänä päivänä puhu mallioppimisesta, oppisopimuskoulutuksesta, mentoroinnista yms. Näin Jeesus haluaa opetuslapseuttamisen tapahtuvan omassa seurakunnassaan; niinkuin minun hengellinen isäni/äitini, niin minäkin ja niin kuin minä itse, niin minun hengelliset ja biologiset lapsenikin jne. (Joskus nämä voivat toki tarkoittaa yhtä ja samaa :) )

Ei siis mitään uutta auringon alla. Mutta seuraavana tulee eteen myös kysymys Jumalasta itsestään; millainen Hän on? millainen on Hänen olemuksensa? millainen Hän on luonteeltaan? kenenä Hän ilmoittaa itsensä meille? miten Hän toimii?

Eli vähän karrikoiden ja yksinkertaistaen asiaa:

• jos sanot Jumalan olevan Tuomari, niin silloin kirkkosi muistuttaa oikeussalia
• jos Jumalasi on kenraali, niin silloin seurakunta on armeija
• jos näet Jumalan lääkärinä tai terapeuttina, niin seurakunta on toipumiskeskus tai sairaala
• jos Jumala on toimitusjohtaja, niin silloin seurakuntasi on bisnesyritys

Luetteloa voisi tietysti jatkaa ja ymmärrämme hyvin, että jokainen näistä Jumalan määritelmistä ovat osaltaan tosia, mutta kuitenkin ne ovat vain osatotuuksia. Pääasia on nimittäin tässä; Jeesus ilmoitti meille Jumalan Isänä. Jumala on Isä ja tältä pohjalta ymmärrämme seurakunnan olevan myös ensisijaisesti ja syvimmältä olemukseltaan Jumalan perhe. Tässä perheessä Jumala on tarkoittanut toteutumaan luonnollisen yliluonnollisella tavalla hengellisen vanhemmuuden (ja vanhemmuuden ylipäätään!). Paljon tärkeämpää kuin monet toiminnot ja projektit on se, että siellä toteutuu tämä hengellinen vanhemmuus, isyys ja äitiys. Sitä rikkinäinen postmoderni maailmamme kaipaa ja tarvitsee enemmän, kuin monia muita asioita. Uudessa testamentissa tätä hengellistä kasvuprosessia kutsutaan opetuslapseuttamiseksi .(Vrt. tähän vaikkapa 2.Tim. 2:2:a ja lyhyttä kirjoitustani 13. syyskuuta!)

Seurakunta on siis perhe, organismi - ennemmin kuin jokin organisaatio. Paavali vertaa Kristuksen seurakuntaa Hänen ruumiiseensa. Kyseessä on siis paljon enemmän kuin jokin kopio esim. kunnan organisaatiorakenteesta - kyse on ruumisyhteisöstä, jossa näkymättömällä, mutta todellisella tavalla olemme Kristuksen ja toinen toistemme jäseniä. Tältä pohjalta voimme myös ottaa vastaan ilman sarvia ja hampaita sen totuuden, että kristillisyydessä - Kristuksen seuraamisessa! - on kyse enemmästä, kuin vain jossain käymisestä.

Totta, mitä kommentissa kirjoitettiin; tässä seurakunnan istutustyössä Paavalikin ahkeroitsi, mutta millaisten seurakuntien istutustyössä - se onkin jo sitten eri juttu! Ja edelleen kommentointiin vastaten; jos siis joku on tässä Jumalan seurakunnan perheyhteydessä, miten hän silloin olisi jäämässä seurakuntayhteyden ulkopuolelle tai edes sen "ulkokehälle"?