Saturday, December 02, 2006

PYHÄ LEHMÄ


Seurakunta on Jumalan silmäterä!”, mies huudahti minulle kesken kaiken keskustellessani toisen saunailtaan osallistuneen miehen kanssa.


Olimme hieman aiemmin keskustelleet seurakunnan olemuksesta yleensä ja erityisesti siitä, voisiko pienellä kotona kokoontuvalla uskovien ryhmällä olla myös seurakunnan status – ilman kuulumista johonkin ns. kirkkokuntaan? Minulle oli esitetty, että miten tällaiselta pieneltä kotipiiriltä tai ”villiltä ryhmältä” sitten onnistuvat monet seurakunnalliset toimintamuodot, kuten esimerkiksi pyhäkoulutyö tai lähetystyö? Yritin siinä sitten takellella jotain seurakunnan perusolemuksesta ja missiosta maailmassa, mutta minut keskeytettiin kysymällä, onko tällaisella kotiseurakunnalla sitten olemassa virallisesti valittu vanhimmisto? Minä siihen sitten, että aluksi olisi paljon tärkeämpää se, että seurakunnassa toteutuisi hengellinen vanhemmuus, kuin että siellä olisi jollain ”parlamentaarisella edustuksellisuudella” valittu vanhimmisto (vrt. esim. kunnanhallitus). Lisäsin myös sen, että Uudessa testamentissa ei näitä vanhimpia valittu millään vaaleilla tai muuten demokratian keinoin, vaan apostolit asettivat heidät.


Niin, todellakin; Uusi testamentti ja sen opetus seurakunnasta ei tunnu aina istuvan meidän nykyisiin seurakuntaympyröihimme. Ensinnäkin UT:n seurakunta ei ollut sellainen organisaatio, jonka rakenne kaaviona näyttää erehdyttävästi kunnan eri toimialojen organisaatiokaaviolta. Seurakunta oli ja on tarkoitettu olemaan elävä organismi, mikä näkyy sekä sen rakenteessa että sen toimintatavassa. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi kysymyksessä pastorista ja vanhimmista. Paavali käyttää aika surutta sekaisin näitä hengellistä johtajuutta ja vanhemmuutta ilmaisevia termejä; paimen (poimen, josta tulee pastori), kaitsija (episkopos, josta sana piispa on lähtöisin) sekä vanhin eli presbyteeri.


Kun Paavali käyttää näitä nimityksiä samoista henkilöistä seurakunnassa, niin silloin voimme ilman mitään väkivallan tekoja sanojen sisällölle ja merkitykselle tekemättä sanoa esim. pastorien ja vanhimman tarkoittavan samaa, samoin kaitsijoiden eli ”piispojen”. Paavali myös käyttää näitä ilmaisuja joukosta ihmisiä. UT ei siis näytä tuntevan yhden pastorin/vanhimman/kaitsijan seurakuntia, vaan johtajuudesta puhutaan tietylle joukolle vanhimpia/paimenia/kaitsijoita uskottuna vastuualueena. Voidaan siis puhua tietynlaisesta kollektiivisesta johtajuudesta. Ei ole siis myöskään olemassa mitään hierarkkista järjestystä näiden termien kesken. Lisäksi nämä henkilöt johtavat vain ja ainoastaan paikallisseurakuntaa jollain tietyllä maantieteellisellä alueella. Uusi testamentti ei tunne minkäänlaista piispallista tai organisatorista ylivaltaa muiden seurakuntien yli. Jos tällaista suvereniteettia halutaan löytää UT:sta voimme vallan hyvin puhua oman aikamme ”kuumasta perunasta” eli apostolisuudesta. Silloinkin on hyvä muistaa se, mitä Paavali kirjoittaa 2.Kor. 10:13-16:ssa kunkin apostolin (tai periaatteessa kenen hyvänsä) omasta, määrätystä vaikutusalueesta. Muuten paikalliset kristilliset (=Kristuksen) seurakunnat ovat UT:n mallin mukaan itsenäisiä.


No niin, olin siis kutsuttuna alustajana eräässä luterilaisen kirkon miesten saunaillassa, missä luterilaisten veljien lisäksi oli myös joitain helluntaiveljiä läsnä. Alussa mainitsemani tilanne syntyi kun olimme jo em. vaiheen keskustelussa ohittaneet ja juttelin luterilaisen veljen kanssa, kun hän epätöivoisesti yritti ”sijoittaa minua kartalle” Suomen hengellisessä kentässä. Kesken kaiken keskustelun tämä veli sivusta päin – aivan kuin epätoivoissaan – huudahti seurakunnan olevan ”Jumalan silmäterä”.


Minä yritin olla provosoitumatta ja totesin rauhallisesti UT:ssa puhuttavan seurakunnasta Kristuksen ruumiina ja VT:ssa vastaavasti Israelin kansasta Jumalan silmäteränä. Kiivastuneena mies tokaisi hankkivansa minulle todisteet tästä Jumalan silmäteräydestä ja lähti matkoihinsa.


Tämä herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Olen huomannut, että voin kirjoittaa melkein mitä vain liittyen valtiokirkon tilaan, vapaiden suuntien ”lintokotomaisuuteen” ja hengelliseen ghettoutumiseen, karismaattisiin ylilyönteihin, maallistumiseen ja pakanallistumiseen maassamme, kristillisen uskon puolustamiseen tai Lähi-idän tilanteeseen. Mutta voi minua, jos uskallan kajota tähän yhteen ja ainoaan eli nykyisenkaltaiseen länsimaiseen yhden pastorin seurakunnan organisaatiomalliin. Jos tähän uskallan puuttua, minua syytetään muitta mutkitta ”seurakunnattomuudesta”, ”irrallisuudesta”, ”villiin ryhmään kuulumisesta”, ellei peräti pyhien arvojen polkemisesta maahan (vrt. ajatus ”Jumalan silmäterästä”).


Jos ajatukseni ja opetukseni ovat vääriä, osoittakaa se Raamatun sanalla sellaiseksi – mutta älkää vanhoilla traditioilla, kirkkohistoriallisella kehityksellä tai nykyisen tilanteen välttämättömyydellä.


Meille kaikille on tuttu käsite ”pyhä lehmä”. Pyhä lehmähän on Intiassa sellainen, joka saattaa maata oikosenaan keskellä vilkkaasti liikennöityä tietä ja liikenne saa luvan väistää ja odottaa. Onko meidän kristillisen viitekehyksemme ”pyhä lehmä” tullut tässä esille? Se on tabu; siis jotain sellaista, johon ei missään tilanteessa, eikä millään syillä saa kajota, eikä puuttua. Ei vaikka kaikki kehitys ja eteenpäinmeno pysähtyisi siihen paikkaan.


Nyt on aika lähteä rohkeasti liikkeelle siirtämään pois tieltä oman kristillisyytemme ”pyhiä lehmiä”. Meidän on mentävä juurille, Jumalan Sanaan ja erityisesti Uuden testamentin opetukseen seurakunnasta – ennen kaikkea siihen, mitä se on paikallisella tasolla? Tässä reformaatiossa, uskonpuhdistuksessa meidän on myös hyvä muistaa kaksi asiaa, jotka Watchman Nee tuo esille kirjansa ”Apostolinen lähetystyö” johdannossa:


  1. Me emme voi koskaan erottaa Raamatun opetusta seurakunnasta ja sen olemuksesta ja missiosta siitä, mitä sama Sana opettaa meille Kristus-elämästä, ristin salaisuudesta ja Pyhän Hengen ylösnousemusvoimasta. Jollemme tätä tee, tyydymme vain lihan tekoihin ja kutsumme sitä aikaansaannosta Jumalan seurakunnaksi. Emme siis voi pyrkiä tekniseen virheettömyyteen ohi henkilökohtaisen pyhityselämän ja Kristuksen mielenlaadun.

  2. Meidän on otettava todesta Pyhän Hengen inspiroima opetus seurakunnasta, näin erityisesti Apostolien teoissa. Hengen johto on aina sopusoinnussa Sanan opetuksen kanssa. Jumala ei voi johtaa ihmisiä Apostolien teoissa yhdellä tavalla ja tänään toisella tavalla. Ulkonaisissa seikoissa johdatus saattaa vaihdella, mutta periaatteessa se on aina sama, koska Jumala itse on muuttumaton.


Luulen, että edessämme olevalla tiellä uskollisuutemme Herralle ja Hänen Sanalleen punnitaan juuri näissä kahdessa asiassa. Mutta on jo aika etsiä Sanasta nousevaa totuutta, kuin etsiä vahvistusta Sanasta ”omalle totuudellemme”. So let´s go back to the Roots!



No comments:

Post a Comment