HURMIO

Muistan joskus kuulleeni Topi Sorsakosken laulavan tangoa ”Hurmio”. Siinä laulaja kertoo siitä, miten hänen rakkaansa vie hänet hurmioon. Omassa työssäni kouluttajana olemme opiskelijoitten kanssa arvojen käsittelyn yhteydessä sivunneet kysymystä päihtymyksestä; millainen tunne ja kokemus se on, erityisesti suomalaisessa kontekstissa. Ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen päihtyminen alkoholista tai mielialan muuttaminen muuten kemiallisesti. Mutta itse päihtymyksen ilmiöllä ja kokemuksella on juurensa muualla ja myös paljon syvemmällä. Emmekö me puhukin esim. ”sokerihumalan” käsitteestä? Ts. ruuastakin voi päihtyä, Topi Sorsakoskea lainaten myös rakkaudesta, onnistuneesta urheilusuorituksesta, upeasta maisemasta, runoudesta jne.

Kun puhumme uskonnollisesta kokemuksesta ja hurmiosta, tormäämme ekstaasin käsitteeseen. Apostolien teoissa kerrotaan Pietarista, että hän joutui Pyhän Hengen vaikutuksesta hurmoksiin ja näki näyn. Kreikan kielinen alkuteksti käyttää tässä kohden ilmaisua ek stasis, mikä kirjaimellisesti tarkoittaa sitä, että joku joutuu ulos (vallitsevasta), staattisesta tilasta eli ”pois suunniltaan”.

Tämä kaikki herättää meissä kysymyksen siitä, millainen Jumala oikein on? Millainen on luonteeltaan ja vaikutuksiltaan kohtaaminen Hänen kanssaan ja millaiset ovat seuraukset siitä? Ei kai uskovia ihan turhan päiten ole kautta aikojen kutsuttu ”hihhuleiksi”, ”hurmahengiksi”, ”ylihengellisiksi” jne.? Kai se nyt jättää jälkensä, kun Iankaikkinen kohtaa ajallisen, Tuonpuoleinen tämän puoleisen. Ihmisestähän tulee tämän jälkeen – ainakin joksikin aikaa – epätavallinen ja poikkeava, koska hän on kokenut jotain sellaista, mitä ihmiset normaalisti eivät koe. Joillakin tämä kokemus säilyy elämää suurempana, mullistavana voimana koko loppuelämän.

Me valistuneet länsimaiset kristityt asetamme usein tällaiset asiat vastakkain, toinen toisensa pois sulkeviksi, kuten apologia – hurmos, dogmatiikka – karisma, järjestys – inspiraatio jne. Joku sanoo heti; ”Mutta eikö Paavali sanokin, että ´kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi´?” Mutta puhummeko nyt kuitenkin sellaisista jutuista, joilla on perimmältään sama alkulähde?

Ranskalainen Blaise Pascal oli 1600-luvulla elänyt kuuluisa matemaatikko ja länsimaisen kulttuurin ylevä hengentuote. Millainen olikaan hänen kokemuksensa Jumalasta? Kun hän kuoli, hänen vaatteistaan löydettiin seuraavanlainen kirjoitus:”Tämä Armon päivä 1654; noin puoli yhdeltätoista illalla noin puoli yhteen yöllä; polttava tuli! Tuli! Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien ja viisaitten. Turvallisuus, turvallisuus, tunne, ilo, rauha. Jeesuksen Kristuksen Jumala. Sinun Jumalasi on minun Jumalani. Unohtaa maailma ja kaikki paitsi Jumala. Hänet voi löytää vain evankeliumien opettamilla teillä… ilo, ilo, ilo, ilon kyyneleet…”

Tosiasiassa siis nerokas matemaatikko ja filosofi ei menettänyt laskenta- tai harkintakykyään hurmioitumisen seurauksena, vaikka monet tätä kokemusta tästä syystä pelkäävätkin. Modernin maailman perusongelma on nimittäin se, että kaiken pitää olla koko ajan kontrollissa. Ns. ”modernin maailman reunaehdot” sanelevat mielellään itse Jumalallekin ne rajat, joissa sopii vaikuttaa ja toimia. Kaikki muu on pahasta. Postmodernismin ongelma taas on kaiken nähnyt kyllästyneisyys; ei jakseta oikein innostua mistään, kun on jo nähty kaikki... Elämä on lässhtänyt toinen toistaan seuraavien extreme-kokemusten yksitoikkoiseksi jatkumoksi.

Vastaus näille molemmille maailmankatsomuksille ja niiden angstisille ja kyynisille edustajille löytyy eräästä Juha Tapion laulusta, jossa hän laulaa siitä, miten ”Kuningas saapuu, pienen maailmani täytttäen, haavat käsissään todeksi näyttäen... Jätän siis kaiken muun, rakastuen Kristuksen... Vain Sinun luonasi, oi Jeesus, rauhan saan.” (”Hämärä huone”). Tämän kohtaamisen seurauksena on kuolleen kirjanoppineisuuden vaihtaminen aitoon hurmioitumiseen, jonka jälkeen en ole enää entinen.