KORVAUSTEOLOGIAN HARHA

Minulta on kysytty, mitä tarkoitin sillä, kun edellisessä kirjoituksessani mainitsin kristillisen seurakunnan "riistävän" Jumalan lupaukset Israelilta itselleen.

Tarkoitin tuolla "riistämisellä" tietenkin ns. "korvausteologiana" tunnettua länsimaisen teologian suuntausta, jonka mukaan kaikki Jumalan aikanaan Israelille antamat lupaukset ovatkin nyt - uuden liiton aikana - siirtyneet pois siltä ja kuuluvat nyt kristilliselle kirkolle. Kirkko on siis "uusi Israel" tämän "korvausteologian" mukaan. Tämä on erityisesti suurten laitos- ja valtiokirkkojen (room. kat. & evl. esim.) suosima teologinen harha. Tämä vaaraa siis piilee aina siinä, kun näitä instituutioita edustavat teologit avaavat sanaisen arkkunsa koskien Israelin ja Jumalan suhdetta uuden liiton aikana. Karkeimmillaan juuri tällä teologialla on perusteltu esim. juutalaisvainoja ja pogromeja.

Mielenkiintoista on se, että korvausteologian hyväksikäyttö aivan kuin edellyttää sellaista valtio/laitoskirkko instituutiota, joka on vahvasti sekaantunut valtiovallan poliittiseen, taloudelliseen ja jopa sotilaalliseen vallan käyttöön. Korvausteologia ei istu mitenkään esim. vapaaseurakunta-aatteeseen, kotiseurakuntakäytännöstä puhumattakaan. Tosiasia on, että vähemmistöliikkeenä syntynyt kristinusko tuntuu aina jotenkin vääristyvän, jos se pääsee valta-asemaan. Korvausteologia on yksi hyvä esimerkki tästä

UUSI LIITTO JA SUHTEEMME ISRAELIIN

"Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton; en sellaista liittoa kuin se, jonka minä tein heidän isäinsä kanssa silloin, kun minä tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta, ja jonka liittoni he ovat rikkoneet, vaikka minä olin ottanut heidät omikseni, sanoo Herra. Vaan tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin heimon kanssa niiden päivien tultua, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä; ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: 'Tuntekaa Herra.' Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä." (Jer. 31:31-34)

Kun me puhumme kristillisestä seurakunnasta uuden liiton kansana, niin joskus me annamme sille aivan väärän ja harhaanjohtavan sisällön. Uusi liitto nimittäin tehtiin alunperin Israelin kansan kanssa, kuten edellä olevasta Jeremian profetiasta hyvin käy ilmi.

Tältä pohjalta Paavali, juutalainen rabbi, sitten kirjoittaa; "heidän on lapseus ja kirkkaus ja liitot ja lain antaminen ja jumalanpalvelus ja lupaukset;heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta, hän, joka on yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen!" (Room. 9:4-5) Huomaa nyt monikko tässä "liitot" sanassa; kaikki liitot on tehty Israelin kansan kanssa. Näin on ollut alunperin tilanne Kristuksessa ja Hänen kauttaan tehdyn uuden liitonkin kohdalla. Jeesuskin sanoo pelastuksen olevan juutalaisista. Paavalikin puhuu evankeliumia ensin juutalaisille, sitten pakanoille, jotta hekin pelastuisivat.

Mutta kun juutalaiset ensimmäisellä vuosisadalla torjuivat evankeliumin Jeesuksesta, kääntyivät alkukristityt apostoli Paavalin johdolla pakanoiden puoleen. Näemme tämän kehityskulun seurauksineen sekä Apostolien teouissa että maailmanhistorian lehdillä (Jerusalemin tuho v. 70 jKr. ja sitä seurannut diaspora). Näin on käynyt ja näin on ollut ja nyt Jumala on koonnut ja edelleen kokoamassa omaa kansaansa juutalaisia takaisin kotimahansa Israeliin. Lupaukset ovat edelleen heidän ja ne edelleen ovat voimassa. Uuden liitonkin kannalta, meidät pakanakristityt on istutettu tähän Israel-öljypuuhun, eikä päinvastoin. (Jos asiat jäävät epäselviksi, lue lisää Paavalin kirjeestä roomalaisille, luvut 9-11.)

Kun kristillinen seurakunta siis puhuu itsestään uuden liiton kansana, siinä on koko ajan se vaara ja niin valitettavan usein toteutunutkin erehdys, että seurakunta riistää Jumalan lupaukset kansalleen Israelille itselleen ja kieltää ne luonnolliselta Israelilta. Tällöin seurakunta on ymmärtänyt, ei vain Israelin roolia väärin, vaan myös oman roolinsa Jumalan pelastushistoriassa väärin. Kristillisen seurakunnan tehtävä tässä maailman ajassa on olla lähetetty julistamaan evankeliumia Kristuksesta kaikkialla maailmassa. Meidän asemamme seurakuntana on olla Kristuksen ruumis. Tämän vertaansa vailla olevan intiimin suhteen tulisi riittää meille, niin ettemme yritäkään ryövätä Israelillle annettuja lupauksia itsellemme. Jos käsitämme seurakunnan olemuksen valtiokirkkojärjestelmänä, joka on sotkeutunut sotilaalis-poliittis- taloudellisiin kiemuroihin tässä maailmassa (vrt. esim. roomalaiskatolinen kirkko), niin suhteemme Israeliin ja juutalaisiin on torjuva ja vainoava (ks. lähemmin Ilmestyskirjan lukua 12!)

Mutta ei-juutalaisista pakanoista ja syntyperäisistä juutalaisista koostuva Kristuksen seurakunta on salaisuus tässä ajassa. Se on kuin sulhastaan odottava morsian, jonka suurimman mielenkiinnon tulee suuntautua sulhasensa uskolliseen odottamiseen ja niiden asioiden toteuttamiseen, jotka on morsiamelle tehtäväksi annettu. Houkutus yhteiskunnaliseen ja maalliseen valta-asemaan ei kuulu sille tässä ajassa. Intiimin ja henkilökohtaisen suhteen Jeesukseen tulee riittää - ja se myös riittää.

SUUNTANA SEURAKUNTA VAI SIITÄ ULOS?


Eräs suuresti arvostamani Jumalan mies kirjoitti eräässä kristillisessä lehdessä siitä, miten "jo jonkin aikaa on kannettu huolta siitä, että suuri joukko nuoria aikuisia yhä jättää luterilaisen kirkon. Heidän mielestään kirkolla ei ole heille mitään annettavaa. Jotkut uskovistakin sanovat jättäneensä seurakunnan sen jäykkyyden ja kaavamaisuuden tähden."

(Niin, tosiasia vain taitaa olla se, että ei tästä nuorten aikuisten kirkosta kadosta ole tuossa lehdessä juuri muut, kuin allekirjoittanut, kantaneet huolta. Surukseni tämän sanon.)

Mutta sitten tuo paradoksaaliselta kuulostava ajatus "seurakunnan jättämisestä". Miten se on ylipäätään mahdollista? Enkö minä kuulukaan Kristuksen seurakuntaan hengellisen uudestisyntymäni perusteella? Vai vastako johonkin jäsenrekisteriä yllä pitävään uskonnolliseen yhteisöön tai rekisteröityyn yhdistykseen liityttyäni olen täysivaltainen Kristuksen seurakunnan jäsen? Uuden testamentin näkemys asiasta on tyystin toisenlainen; "Sillä niinkuin ruumis on yksi ja siinä on monta jäsentä, mutta kaikki ruumiin jäsenet, vaikka niitä on monta, ovat yksi ruumis, niin on Kristuskin; sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Sillä eihän ruumiskaan ole yksi jäsen, vaan niitä on siinä monta." (1.Kor. 12:12-14).

Eli voinko ylipäätään jättää seurakuntaa luopumatta samalla uskostani Kristukseen, joka on seurakunnan pää?

Mutta luemme eteenpäin: "Mihin he menevät? Valtaosa ei liity mihinkään seurakuntaan?" Aivan, tämä onkin koko jutun ydin; monien perinteisten seurakuntien - niin valtiokirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin - todellinen ongelma on aktiivijäsenten kiinnisaaminen ja kiinnipitäminen, toimintaan ja pitkäjänteiseen vastuunkantamiseen sitouttaminen. Evl. kirkko on ratkaissut tämän ongelman rahalla (kirkollisverojen turvin) eli palkatuilla työntekijöillä, jolloin ns. "maallikot" ovat vain tiellä - etenkin jos uskaltavat itse lukea Raamattua. Vapailla suunnilla ja uusilla itsenäisillä seurakunnilla onkin jo sitten vaikeampaa. Heille uusien vastuunkantajien löytäminen ja vanhojen työntekijöiden loppuun palaminen on eräänlainen syklinen ikuisuusongelma.

Mihin he siis menevät? Ehkä useammat kuin aavistammekaan hyväksyvät seurakuntayhteydekseen jonkin pienen, dynaamisen ja toimivan lähiyhteisön; raamattu- tai rukouspiirin, kotiseurakunnan, solun tmv. Tästä alkaa muutos monen kohdalla. Tämä ei ehkä näy vielä päälle päin, mutta luulen pian olevan se aika käsillä, jolloin tällaiseen pieneen seurakuntaan kuuluva uskova uskaltaa antaa näille kokoontumisille ja yhteydelle myös seurakunnan statuksen.

Lehtijuttumme jatkuu edelleen ja käsittelee paljolti uskovien yhteydestä luopumisen syitä; pettymyksiä ja anteeksi antamattomuutta uskovien välisissä suhteissa jne. Tämä kaikki on ihan totta ja hyvin perusteltua asiaa, kyllä. Mutta mutta - entäpä jos syy jostakin seurakunnasta ei olekaan mikään edellä mainittu? Entäpä jos syynä on läheisemmän yhteyden kaipuu - ja vielä enemmän, apostolinen kutsu...eli meneminen sinne, missä evankeliumia ei vielä ole julistettu, tavoittamaan uusia ihmisiä?

Tämä mahdollisuus nimittäin siirtää koko kysymyksen ihan uudelle tasolle. Ymmärrän sen herättävän pelkoa, epäluuloa ja vastustusta monien uskovien keskuudessa. Vasta-argumenttina kuulen korvissani näkemyksen apostolin viran olemattomuudesta ja toimimattomuudesta nykypäivänä. (Tässä suhteessa vapaakirkollinen teologia ei hirveästi eroa macarthurilaisesta antikarismaattisuudesta, oikeesti!) No, hyväksytään nyt edes apostolisuus laajempana käsitteenä eli se, että seurakunnan perusluonteeseen kuuluu, ei vain lähettäminen, vaan myös itse lähteminen.

Kolme kysymystä Sinulle


1. Mistä näistä kolmesta Uusi testamentti ei puhu mitään?

a) kotona kokoontuva seurakunta

b) tunnustuskuntapohjainen seurakunta

c) kaupunginlaaja Kristuksen seurakunta


2. Lue 2. Tim. 2:2. Tapahtuuko tässä kuvattu hengellinen moninkertaistuminen

a) hierarkkisesti ylhäältä alaspäin

vai

b) vapaasti verkostomaisesti ympäristöönsä leviten?


3. Entä mitä luulet Herran haluavan omalla kohdallasi:

a) sitä, että teet kovasti jotain asioita, tehtäviä ja toimia

vai

b) sitä, että tulet joksikin?

Ateena vai Korintti?

Entä mitä tapahtui tämän jälkeen? Paavali meni Ateenasta Korinttiin… Matkaa muutama kymmenen kilometriä. Ei siis kummoinen matka kokeneelle matkasaarnaajalle. Mutta mitä tapahtuikaan Korintissa?

Otetaanpa Paavalin oma kommentti tähän; ”Niinpä, kun minä tulin teidän tykönne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna. Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista, ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan” (1.Kor. 2:1-5).

Mitä tämä tarkoittaa? Ensinnäkin Korinttiin tullessaan Paavali kohtaa tyystin toisenlaisen maailman; monikansallisen ja monikulttuurisen paheiden pesän. Ja mitä hän nyt tekeekään? Nyt hän tietoisesti sulkee pois "ateenalaisen lähestymistavan". Nyt hän selkeästi ja määrätietoisesti pitäytyy yksinkertaisessa evankeliumin julistuksessa, Kristus-saarnassa, josta meillä on lukuisia esimerkkejä Apostolien tekoihin tallennettuna. Paavali haluaa, että nyt Pyhän Hengen voima ilmestyy hänen julistaessaan evankeliumia Kristuksesta. Tätä Paavali tarkoittaa, kuin hän myöhemmin roomalaisille kirjoittaa evankeliumin olevan Jumalan voima, johon Pyhä Henki sitoutuu (Room. 1:16).

Viimeistään nyt meidän on hyvä huomata ja tunnustaa tämä; filosofia ja sen mukainen viisaus eivät ole yhtä kuin kristinusko. Raamatullinen evankeliumi ristiinnaulitusta Kristuksesta Pyhässä Hengessä julistettuna on yhtä kuin kristinusko. Tämä on meidän aikamme suurin haaste länsimaisele kristinuskolle.

Entä mitä tapahtuu tämän jälkeen Korinttissa? (Ks. tästä Apt. 18:1-11.)

Paavali siis meni Ateenasta Korinttiin. Siellä hän tapasi uskovan juutalaisen pariskunnan, Akylaan ja Priskillan. Heidän kanssaan hän antautui työyhteyteen sekä maallisen ammatin että hengellisen kutsumuksensa puitteissa. Näin syntyi siis apostolinen työtiimi tavoitteena Korintin kaupungin evankeliointi ja kristillisen seurakunnan perustaminen sinne. Toimittiin aluksi teltantekijöinä ja oto-pastoreina. Vasta hieman myöhemmin kerrotaan Paavalin kokonaan antautuneen hengelliseen työhön.

Paavalin lähetysstrategia käy taas ilmi siitä, miten hän verkostoitui ensin paikallisen elinkeinoelämän ja sitten juutalaisen synagoogan kanssa käyttäen näitä lähtöalustana työlleen kaupungissa. Nyt hengellinen työ meni voimakkaasti eteenpäin. Tosin seurauksena oli ensin taistelutilanne traditionaalisen juutalaisen uskonnollisuuden kanssa, mutta sen jälkeen selkeä hengellinen läpimurto kaupungissa.

Tässä tilanteessa Herra itse vahvisti mukanaolonsa Paavalin työssä ilmestymällä hänelle yöllä näyssä. Paavalille annettiin jopa lupaus suuresta hengellisestä herätyksen ajasta Korintissa. Kun me sitten luemme Paavalin 1. kirjettä korinttilaisille, niin me voimme nähdä, millainen tämä hengellinen herätys oli luonteeltaan ja tunnusmerkeiltään ollut; voimakkaita Jumalan Hengen voiman ilmentymiä, karismaattisten lahjojen esiin murtautumista, dramaattisia uskoontuloja, synneistä ja muista entisistä riippuvaisuuksista vapautumista jne. ( Lähemmin ks. 1.Kor. 1:4-7, 17-20 ja 26-31.)

Toki ongelmia korinttilaisilla oli ja paljon - mm. moraalielämän ja karismaattisuuden alueella. Paavali joutui heitä näissä asioissa usein ojentamaan kirjeidensä ja käyntiensä välityksellä, mutta lähtötilanne Ateenaan verrattuna oli täysin erilainen; Korintissa tapahtui hengellinen läpimurto, mikä Ateenassa jäi uupumaan!

Mitä sanomme yhteenvetona tästä kaikesta? Mitä Paavali itse sanoo? ”Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat, koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset” (1.Kor. 1: 21-25).

Paavali tuo tässä esille vastakkainasettelun "juutalaiset - kreikkalaiset, tunnusteot - viisaus". Kuitenkin kristinuskossa on kyse ihan jostain muusta; kyse on uskosta ristiinnaulittuun Kristukseen, josta tätä kautta tulee uskoville sekä Jumalan voima että Jumalan viisaus.

Kysymys meille, sinulle ja minulle; mitä me haluamme? Inhimillisesti katsoen syvällistä viisautta ja filosofiaa vai hengellistä herätystä, josta ei ristin pahennusta ole poistettu? Haluammeko hienoa sivistystä ja pintakiiltoa vai rehellistä synnintuntoa, joka johtaa todellisen Jumalan tuntemiseen?

Mietitäänpä seuraavaa; tämä tapahtuu kaukana pakanamailla…

Olipa kerran pakanaheimo, jossain kaukana pimeässä Afrikassa. Paikalle tulee kristitty lähetyssaarnaaja, joka alkaa julistaa evankeliumia Kristuksesta. Mitä se merkitsee? Valo tulee pimeyteen. Ihmisiä pelastuu ja tulee uskoon. Mutta tapahtuu muutakin. Nousee uhka heimon poppamiehen valtaa vastaan ja ennen pitkää syntyy konfliktitilanne poppamiehen kanssa. Itse asiassa taistelutilanne, jossa on paljon pelissä; kumman Jumala on voimakkaampi?

Entä sitten? Tapahtumapaikkana jokin suurkaupunki jossain päin eteläistä Suomea…

Urbaani kaupunkiyhteisö, jossa käynnistyy aktiivinen evankeliointi. Ennen pitkää ollaan tilanteessa, jossa edessä on uuden seurakunnan syntyminen. Taaskin syntyy konfliktitilanne, mutta kenen kanssa nyt? Vastapuolella ovatkin nyt psykologit, psykiatrit, lääkärit, terapeutit, opettajat, papit. Yhtä kaikki; taaskin on kysymyksessä sama vanha kiista. Kenen Jumala on voimakkaampi? Kumman Jumala on oikeassa ja voimakkaampi? Miten Jumalan voima ilmenee käytännössä? Oikea oppi tulee aina myös kokea käytännössä paikkansapitäväksi.

Mutta olkaamme nyt loogisia loppuun asti; kuka tai mikä on se todellinen mahti, joka on näiden ihmisten ajatusmaailman, maailmankuvan, elämänkatsomuksen ja todellisuuden näkemyksen takana? Muistakaamme Paavalin sanat 2.Kor. 10:3-6:ssa; ”Vaikka me vaellammekin lihassa, emme kuitenkaan lihan mukaan sodi; sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia. Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle ja olemme valmiit rankaisemaan kaikkea tottelemattomuutta, kunhan te ensin olette täysin kuuliaisiksi tulleet.”

Vierailu Ateenassa

Kolmisen vuotta sitten minulla oli mahdollisuus viettää kuuma kesäinen viikko Ateenassa. Ennen matkalle lähtöä ajattelin olevan mielenkiintoista nähdä, missä Euroopassa ollaan menossa. Halusin ikään kuin haistella Euroopan kehdon ilmapiiriä ja henkeä. Tämä toiveeni toteutuikin hyvin tuolla matkalla.

Ateena on monella tapaa koko länsimaisen maailman kehto ja synnyinpaikka. Se on Hellas, sen helleeninen sivistys ja hellenistisen maailman henkinen isä. Itse asiassa se, mitä on Ateenassa ollut historiassa, antiikin aikana, kaikki se ja sen jäljet ovat tälläkin hetkellä nähtävissä länsimaisessa sivistyksessä ja kulttuurissa. Kuvaamataiteet, koululaitos, demokratia, Arkadian mäki, olympiaadiset urheilujuhlat jne. - luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Me olemme Hellas ja ateena, sen perustalle rakennettuja ja sen varaan perustettuja.

Tämän ymmärrettyämme meidän on hyvä tsekata sitä, mitä Uusi testamentti sanoo Ateenasta. Itse asiassa ainoa paikka, missä Raamattu puhuu Ateenasta on Apostolien tekojen luku 17. Siellä kerrotaan siitä, miten apostoli Paavalille sattui järjestymään jonkinasteista luppoaikaa hänen odotellessaan työtovereitaan Silasta ja Timoteusta. Tämän odotusajan Paavali vietti Ateenassa, jonne hän siis joutui ikäänkuin sattumalta. Tämä on ensimmäinen huomio; Paavali ei tehnyt tähän länsimaisen sivistyksen kehtoon lähetysmatkaa tarkoituksella, vaan olosuhteiden pakosta.

Täällä nyt sitten olleessaan Paavali kiinnitti huomiota kaupungissa näkyviin runsaisiin epäjumalan patsaisiin. Nämä olivat niitä samoja patsaita, rintakuvia yms., joita nykyään pidetään suurina taideaarteina. Tämä on toinen huomionarvoinen seikka; kun puhutaan länsimaisen sivistyksen kehdosta kerrotaan Yhden Tosi Jumalan apostolin "kiivastuneen hengessään" moisen menon nähdessään. Mitä tämä kertoo länsimaisesta kulttuuristamme, jonka laskemme saaneen syntynsä tästä ateenalaisesta maailmankuvasta? Entä mitä tämä kertoo juutalaisesta apostolista itsestään? Oliko hän sivistymätön monoteisti, jonkinlainen esitalebani, joka suvaitsemattomuudessaan halusi tuhota hellenistisen sivistyksen loistavat saavutukset?

Tavoilleen uskollisena Paavali alkoi evankelioida; hän järjestäytyi kaupungilla juttusille ensin juutalaisten, sitten muiden ateenalaisten kanssa. Paikalliset filosofit, joista Luukas kertomuksessaan mainitsee kaksi koulukuntaa, nimittäin epikurolaiset ja stoalaiset, kiinnittivät oitis huomion tähän "vieraiden jumalien" julistajaan. Tämä tulkinta johtui siitä, että Paavali julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta eli kreikaksi anastasiasta.

Ennen pitkää Paavali vietiin paikalliselle julkiselle kokoontumispaikalle, Areiopagille, jossa hänelle annettiin mahdollisuus tehdä selkoa omasta opistaan. Luukas kertoo aikaisemmin Paavalin julistaneen evankeliumia Jeesuksesta paikallisessa synagoogassa, kuten hänen tapoihinsa kuului kaikkialla, mihin hän meni. Nyt pidettävä Areiopagin puhe eroaa kaikista muista meille tallennetuista Paavalin puheista. Tämä on kolmas huomionarvoinen seikka tässä Paavalin Ateenan vierailussa; Paavali valitsee tietoisesti "etnisen" lähestymistavan, jonka olettaa paremmin kolahtavan sivistyneisiin ateenalaisiin, kuin perinteinen Kristus-saarna.

Kun lukee eri kommentaareista ja selitysteoksista tästä Paavalin puheesta, ei voi välttyä vaikutelmalta, että nyt tapahtuu jotain ei vain maailmanhistoriallisesti, vaan myös lähetyshistoriallisesti merkittävää. Niin korkealle Paavalin puhe Ateenan Areiopagilla noteerataan.
Kuitenkin lopputulos tästä Paavalin uudesta "missiologisesta metodista" oli lässähdys; kerrotaan nimittäin vain, että toiset kuulijat ivasivat ja toiset halusivat kuulla lisää. Luukas kertoo, että Paavali vain lähti heidän keskeltänsä pois. Tämä on neljäs huomionarvoinen seikka; se hengellinen läpimurto, joka oli ollut ominaista Paavalin apostolintoimelle monilla, monilla paikkakunnilla ennen ja jälkeen Ateenan, se jäi puuttumaan.

Se uskon puolustamisen ja etnisen lähestymistavan riemuvoitto, se antiikin hellenistisen filosofian ja kristillisen uskon ja maailmankuvan paljon mainostettu fuusio, jonka esimakua ollaan haistelevinaan tässä Paavalin Areiopagin puheessa, se jäi lopputulokseltaan torsoksi ja lässähdykseksi. Mitä Uudessa testamentissa tämän jälkeen puhutaan Ateenasta? Tekisi mieli sanoa, ettei mitään, mutta tosiasiassa yksi maininta löytyy. Ensimmäisessä kirjeessään Tessalonikan seurakunnalle Paavali kertoo heidän jääneen yksinään Ateenaan, kun Timoteus lähti Tessalonikaan. Mutta yhtään kirjettä Paavali ei kirjoittanut Ateenan uskoville. Aivan kuin koko kaupunkia ei olisikaan ollut näkyvissä seurakunnan lähetystyön kartalla. Moniin muihin, inhimillisesti vähäpätöisimpiin kaupunkeihin Paavalilla oli paljon henkilökohtaisempi suhde.

Kysyn itsekseni, mitä tämä kertoo länsimaisesta kulttuurista, ateenalaisen sivistyksen hengen lapsesta, maailmankatsomuksellisesta käen poikasesta, joka on kasvanut ulos pesästään, syönyt jopa emonsakin ja täyttänyt kaiken maan? Eikö se vastaanotto, joka kohtasi Paavalin hyvää tarkoittavaa etnistä ja apologista suhtautumistapaa, eikö se olekin tyypillistä modernille, valistuksen hengen kuokkuineen nielleelle länsimaiselle ajattelulle? Haalea, kyyninen länsimainen maailma suhtautuu tänään evankeliumiin Kristuksesta mäkihyppääjämäisen viileästi; "ehkä otin, ehkä en". Ehkä se on totta, ehkä ei, kuka sen tietää... Who cares...?

Mitä tämän jälkeen tapahtui ja tapahtuu, siitä ensi kerralla.

Kivetkö huutavat...?

Jorma Ollila, maamme merkittävimpiä yritysjohtajia, kiinnitti huomiota suomalaisten nuorten miesten ongelmiin. Aiheellinen huolestuminen ja kiitettävä puuttuminen asiaan. Heti asiasta nousi iso kohu, eikä syyttä. No, tähän ei nyt ole kuitenkaan syytä puuttua sen enempää.

Enemmänkin tässä kiinnostaa se, kuka asian ottaa esille niin, että heti asiaan ryhdytään kiinnittämään huomiota joka puolella mediakenttää. Tavallisen kansalaisen kyynisen frustroitunutta asennetta poliittisiin johtajiin kuvaa hyvin se, että jos joku heistä (enkä edes uskalla mainita nimiä...) olisi ottanut asian esille, niin se olisi saanut aikaan korkeintaan vain viiksiokarvojen tuhahtelua.

Tarvittiin raskaan sarjaan yritysjohtaja, big boss, tekijä isolla T:llä jne., jotta uutiskynnys kunnolla ylittyi.

No, mutta hei, eikös tämäkin ole aiheellinen kysymys tässä kohtaa; miksei kukaan kirkonmies tai piispa, kristitty johtaja ja vaikuttaja, pastori tai evankelista tmv. omaa sellaista painoarvoa, että jotain tällaista heräämistä tapahtuisi? Onko yritysten toimitalojen tornit syrjäyttäneet lopullisesti sekä Arkadian mäen että perinteisen kirkontornin keskellä kylää?

Onko tämä nyt sitä, että kivet huutavat silloin, kun Jumalan lapset ovat hiljaa - tai eivät muista syistä saa ääntänsä kuuluville? Mitä se vanhan liiton Mooses taas sanoikaan omana toivomuksenaan; "Jospa koko Jumalan kansa olisi profeettoja?"