Pari huomiota viime päiviltä

Eräs suomalaiselle (ja miksei laajemminkin länsimaiselle) kristillisyydelle ja erityisesti sen seurakuntaelämälle ominainen piirre on pappiskeskeisyys. Nykypäivänä on parempi puhua seurakuntien työntekijäkeskeisyydestä, mikä on luonnollisesti historiallisista syistä seurausta tuhatvuotisesta valtiokirkkojärjestelmästä. Ollaan totuttu siihen, että papit tekevät messussa kaiken seurakuntalaisten puolesta, joiden rooli rajoittuu lähinnä kirkonpenkin kuluttamiseen ja sen tietämiseen, milloin pitää nousta ylös ja istua alas. Viime kädessä papin, tuon akateemisesti koulutetun uskonnon ammattilaisen, tehtävänä on jopa uskoa puolestasi. Siitähän he palkkaa saavat.

Satakunta vuotta sitten syntyneet ns. vapaat suunnat pyrkivät alussa edustamaan muutosvoimaa, jopa vastakulttuuria vallitsevalle uskonnolliselle järjestelmälle. Aikaa myöten nekin ovat suurella hartaudella institutionalisoituneet ja samanlainen työntekijäkeskeisyys on tullut niidenkin toimintaa leimaavaksi ominaisuudeksi. Luulen, että sama piirre vaanii mitä hyvänsä uutta yhteisöä; sitäkin vaanii lankeemus mukautua vallitsevaan ulkopuoliseen järjestelmään ja muuttua edeltäjiensä ja aiemmin kritisoimiensa yhteisöjen kaltaisiksi. Ajattelen tämän johtuvan perimmältään ihmisluonnon luontaisesta mieltymyksestä uskonnollisuuteen.

On luonnollista, että tämä seikka on synnyttänyt – pappien burn-out-ongelmien yms. ohella – epäterveen jaon pappeihin ja maallikkoihin. Ihanneseurakuntalainen on, kuten eräs viidesläinen saarnamies takavuosina luonnehti, ”hyvä koukouksissakävijä”. Kristillisyyskin määrittyy tältä pohjalta ”jossain käymiseksi”, eikä ”jonain olemisena”. Pahimmillaan aktiiviseurakuntalaiset nähdään kiusankappaleina, jotka häiritsevät työntekijöiden työrauhaa. Janan toisessa päässä taas seurakuntalaiset, maallikot ovat ikään kuin vapaata riistaa, ”näyn karjaa”, jotka uskonnollinen ohjelmakoneisto surutta hotkaisee kaiken nielevään Moolokin kitaansa. 

Onneksi nykyään – olosuhteiden pakosta, mutta ennen kaikkea Jumalan armosta – on alettu ymmärtää paremmin uusitestamentillisen seurakunnan perusteita. Avainasemassa tässä on Jeesuksen tehtävänanto opetuslapseuttaa ihmisiä seuraamaan Häntä itseään. Kuulin viikonloppuna hyvän tiivistyksen siitä, miten opetuslapseuttamsen tulisi tapahtua: ”näytä, kerro, opasta & delegoi”. Siinäpä oiva käyttöjärjestelmä seurakuntaelämää ajatellen. Ehkä jonain päivänä suurissakin kirkoissa ns. maallikot voidaan nähdä voimavarana ja työn subjekteina, eikä vain uskonnollisten palveluiden hevijuusereina.

Oikeasti inhoan sanaa ”maallikko” ja käytän sitä vain ja ainoastaan olosuhteiden pakosta. Se on mielestäni yhtä epäraamatullinen kuin ajatus erityisestä pappissäädystä. Uusi testamentti kun ei tunne muuta kuin kaikkien uskovien kuninkaallisen (huom! ei siis ”yleisen”) pappeuden; "te olette kuninkaallinen papisto" (1.Piet. 2:9). No, joka tapauksessa, ratkaisu kristillisyyden pahasti taantuneeseen tilaan maassamme (maanosassamme!) ei ole korkeammin koulutetut teologit, vaan paremmin varustetut ja laajemmin valtuutetut seurakuntalaiset.  

------------

Kuulin myös viikonloppuna huolestuneita äänenpainoja suomalaisen karismaattisuuden tilasta. Näkökulma oli selkeän evlut kirkko-painotteinen, mikä on ihan ymmärrettävää (ja herättää huolen kansankirkon tilasta – tai oikeammin lisää sitä!). Karismaattisuuden koko kuvaa ajateltuna on tosin todettava, että se näyttää voivan paremmin kirkon ulko- kuin sisäpuolella. Tosin eipä sitä paljon ole kirkkoon kaivattukaan. Olen antanut kertoa itselleni erään herätysliikejärjestön linjanneen toiminta-ajatuksensa tässä suhteessa ”ei karismaattisuudelle, kyllä raamatullisuudelle”.

Uuden testamentin näkökulmasta katsottuna tällainen teesi on täysin absurdi ja epäraamatullinen. Se edustaa toisaalta perinteisen liberaaliteologian ajattelua, mutta myös tyypillistä postmodernia ajattelua, jossa kuvitellaan voitavan poimia kristinuskosta itseään miellyttävät asiat ja hylätä ne, jotka eivät tunnu oikein sopivilta omaan uskonnolliseen traditioon. Kyse on kuitenkin paljon vakavammasta asiasta; miten kirkko suhtautuu aidon karismaattisuuden inspiroivaan Pyhään Henkeen, siitä riippuu sen tulevaisuus. Tässä suhteessa toivon – ja uskon – viime viikonloppuisen Spirit-tapahtuman kertovan ”saranan kääntymisestä” kirkon hengellisessä todellisuudessa, ainakin joiltain osin. Muuten nykyinen kehitys vain jatkuu ja voimistuu, jossa evl. kirkon uskovat jäsenet hakevat karismaattisen hengenelämän siunaukset itselleen jostain muualta kirkon ulkopuolelta.