No, luinhan minäkin (tietty) Eeron kirjan ja melkein yhdeltä istumalta. Kuten olen jossain yhteyksissä sen tuonut esille, niin minun ja vaimoni juuret ovat nuoruudessamme olleet syvällä viidesläisessä mullassa, Kauniaisissa, Ryttylässä ja Jovilla. Paljon mielenkiintoista siis Eeron kirja piti sisällään. Löytyi paljon sellaista, joista ajatteli "joo, noinhan se oli!". Jotain oli sellaista, mistä huomasi kohottelevansa kulmakarvojaan, että "oho, olipas paljon sanottu!" Joissain kohtaa uskallan väittää kirjoittajan tietojen päivityksen olevan paikallaan, tämä sanottuna kaikella kunnioituksella. Monista Eeron viidesläisyyden tulevaisuuteen liittyvistä skenarioinneista olen aika pitkälle samaa mieltä (ja näistä myöhemmin lisää). Joistain huomaan, että en ajattele ollenkaan samalla tavoin, mikä onkin aika luonnollista, kun ajattelen itseäni evl. kirkkoon kuulumattomana kristittynä.
Se, mitä eniten jäin ihmettelemään, oli Eeron yllättävän pilkallinen suhtautuminen oman nuoruutensa hengelliseen intoon, jossa hänen (ja ehkä jonkun muunkin jälkiviisaan) näkemyksen mukaan ei aina niin taitoa ollut mukana. No, kenelläpä meistä olisi ollut, ainakin kun sitä ajattelee näin sisäsiistiksi oppineen, varttuneemman ja vakiintuneemman kristityn näkökulmasta. Mutta silti; mitä varten tuo nuoruuden into täytyy ikäänkuin häpeillen turhentaa? Minusta kun joskus tuntuu jopa siltä, että meidän (so. minun) tulisi jopa oppia takaisin siihen. Kun ajatellaan intoa tutkia Raamattua, viettää aikaa rukouksessa ja todistaa Jeesuksesta, niin todellista hengellistä vanhemmuutta edustaa sellainen kypsä asenne, jossa nähdään ns. "metsä puilta"ja sitä kautta osataan valjastaa nuoruuden into oikean asian palvelukseen - ilman että lyödään ns. "luu kurkkuun".
Psalminkirjoittaja toteaa huolestuneena, että "jollei Herra huonetta rakenna, niin turhaan sen rakentajat näkevät vaivaa" (Ps. 127:1). Tätä huolta voidaan varmasti täydellä syyllä soveltaa viidesläiseen herätysliikkeeseen. Miten Herra voisi nyt rakennetun hengellisen perinnön säilyttää niin, että se ei ainoastaan olisi siunaukseksi tuleville polville, vaan että se jopa voisi poikia uutta, tuoretta hengellistä liikehdintää? Mikä olisi toimiva vastaus vanhenevan herätysliikkeen tulevaisuuden turvaamiseksi?
Psalminkirjoittaja antaa yllättävän vastauksen "talon rakentamiseksi" ja "kaupungin varjelemiseksi". "Katso, lapset ovat Herralta saatu lahja... kuin nuolet sankarin kädessä ovat nuoruudessa saadut pojat." (Ps. 127:3-4) Viidesläisyyden tulevaisuus lepää niiden varassa, jotka nyt ovat lähestymässä parinkymmenen vuoden ikää. Miten heitä nyt opetuslapseutat ja tänään mentoroit, sen sadon korjaat tulevaisuudessa.
Junkkaalan kirjan arvioinneissa tuoreimmassa Uusi tie-lehdessä (nro 35, 01.09.2016, s. 9) eräs viidesläinen järjestöjohtaja kantaakin huolta nuorten sitouttamisesta. Hän nostaa esiin mentoroinnin tärkeyden nuorten lujittamisessa viidesläisyyteen. Hän kertoo kaivanneensa viidesläisyyteen hengellistä isyyttä ja äitiyttä. Tähän asenteeseen ei pilkallisuus nuoruuden intoon nähden sovi.
En puhu nyt tuosta kirjasta, koska en ole sitä lukenut, vaan laajemmin, suhtaudutaanko pilkallisesti nuoruuden juttuihin. Kun hyväntahtoisesti hymähdetään omalle epäkypsyydelle ja hapuilulle, niin silloin menneisyyttä ei tehdä kuitenkaan tyhjäksi. Aina kun huomaan, että joku suhtautuu pilkallisesti uskontien kulkemisensa alkuaikoihin, niin siitä tulee murheellinen olo. Siinä tapauksessa henkilö on ollut joko silloin huijari tai on huijari nyt. Mistä silloin tietää, onko hän luotettava nytkään, jos hän taas 20:n vuoden päästä naureskelee pilkallisesti sillekin, mitä on tällä hetkellä. Jos on alusta asti halunnut ottaa tosissaan sen, mikä on totta, vaikka se on aina aluksi epäkypsää, niin siitä alkoi se tie, joka on johtanut tähän hetkeen. Alkuajat ovat silloin olleet perusta nykyiselle. Jos suhtaudutaan pilkallisesti oman lapsuuden aikaisiin juttuihin, niin sama asenne on myös niitä kohtaan, jotka tällä hetkellä ovat lapsia.
ReplyDeleteKari Kngshrj