Hereettinen
imperatiivi
Lesslie Newbiginin
mukaan myöhäismodernin ajattelun olennaisin piirre on luottamuksen menettäminen
kaikkia universaaleja totuuksia kohtaan. Esimodernissa yhteiskunnassa heresia oli aina vähemmistöilmiö. Myöhäismodernissa
kulttuurissa taas ilmenee se radikaali piirre, että enää ei ole olemassa mitään
sellaista, jota sanan perinteisessä mielessä voitaisiin kutsua harhaoppiseksi
eli hereettiseksi. Päinvastoin, jokaisen yksilön oletetaan olevan hereettinen
eli hänen oletetaan valitsevan tai rakentavan itse oman totuuskäsityksensä.
Hänen mukaansa ihmiset elävät tällöin hereettisen imperatiivin (heretical imperative) alaisina.
Newbiginin
mukaan kulttuurille myöhäismodernissa kontekstissa on ominaista, että alue,
jolla yksilö on vapaa tekemään omia valintoja, on valtavasti laajentunut. Yksilö
päättää, mihin hän uskoo ja miten hän käyttäytyy. Siksi on luonnollista, että
uskonnollisten kysymysten alueella vallitsee hereettinen imperatiivi. Ihmisten
liikkuma-alue on yhtenäiskulttuurin murentuessa laajentunut merkittävästi myös ekklesiologisesti.
Tämä luo puitteet seurakunnallisen toiseuden ilmenemiselle. Esim. Neil Colen orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen kaltainen maallikkoliike on sellainen, jossa jokaisen jäsenen merkitystä ja
autonomista toimijuutta pidetään tärkeänä ja siihen jopa
kannustetaan. Tämä haastaa perinteisen papistokeskeisen työntekijänäkemyksen. Ratkaisevaksi
tekijäksi suhteessa Newbiginin hereettiseen imperatiiviin nousee Colen
ajattelussa kristosentrinen motiivi Jeesuksen persoonan keskeisestä merkityksestä (”kuka Jeesus on sinulle?”), mikä ohjaa
valintoja ja ratkaisuja yksilön elämässä. Tässä mielessä Colen ajattelu on
individualistista: yhteisö koostuu jäsenistä, jotka ovat vastanneet tähän
kysymykseen omaehtoisesti, mutta kuitenkin samalla tavoin. "Ylhäältä päin annetut” mallit eivät enää toimi, vaikka yhteisö onkin (ainakin uskon ydinkohdissa)
hyvin homogeeninen.
Hereettinen
imperatiivi tulee Colen ekklesiologiassa esille myös siinä, että hän kyseenlaistaa
ajatuksen siitä, että kristittyjen kokoontumisissa Jumalan läsnäolo
automaattisesti sisältyisi seurakunnan määritelmään. Hänen mukaansa tällaista
automaatiota ei ole, vaan Pyhän läsnäolo on seurausta oikeasta vastauksesta
kysymykseen ”kuka Jeesus on sinulle?” Hereettinen imperatiivi näkyy myös kysymyksessä pyhän ja sekulaarin välisen
rajan häviämisestä seurakunnan voidessa käytännössä kokoontua missä hyvänsä. Colen ajattelun mukaan ei siis ole olemassa mitään erityistä ”pyhää” paikkaa,
jossa seurakunnan tulisi kokoontua ollakseen seurakunta sanan täydessä
merkityksessä.
Esikonstantinolainen viattomuus
Newbigin hylkää myös ”tuudittautumisen
esikonstantinolaiseen viattomuuteen”. Hänen mukaansa on mahdotonta enää palata takaisin alkuperäiseen
corpus Christianumiin. Hänen mukaansa
tämän sanominen on tärkeää, koska myöhäismodernina aikana kristittyjen piirissä
esiintyy pyrkimyksiä anarkistiseen romantismiin. On kristittyjä, jotka haluavat
elää koko ajan protestissa julkiseen valtaan. He samaistavat kristinuskon
kaikenlaisen vallan vastustamiseen, koska valta heidän mukaansa aina merkitsee
vallan väärinkäyttöä. Cole itse kertoo esimerkin siitä, miten termillä ”housechurch” voi olla USA:ssa myös
sellainen maine, että siihen kuuluu vihaisia ja sopeutumattomia ihmisiä, jotka
varastoivat aseita koteihinsa. Jos siis konstantinolaisen aikakauden tapa toimia ei enää kelpaa malliksi, yhtä
vähän sellaisena voi toimia varhaiskirkon esikonstantinolainen viattomuus. On aiheellinen
kysymys, edustaako kotiseurakuntaliike tällaisia ”anarkistis-romantistisia”
pyrkimyksiä? Onko Colen edustaman orgaanisen seurakuntanäkemyksen taustalla pyrkimys
päästä eroon vääräksi koetusta vallankäytöstä kirkollisissa rakenteissa? Toisaalta
Colen kehittämää LTG-mallia on epäilty johtavan hengelliseen
vallankäyttöön. LTG-ryhmässä näet parin potentiaalinen erilainen arvomaailma voi
aiheuttaa väärinymmärrysten lisäksi ahdistusta. Ajatus
vallankäytöstä ja sen turmelevasta vaikutuksesta on tyypillinen
myöhäismodernina aikana. Michel Foucaultin mukaan yhteiskunnan toimintaan liittyy
aina väärää vallankäyttöä ja alistamista. Feministisen näkökulman mukaan vallan
ja vallanhalun suhde on tyypillinen postmoderni aihe.
Eräänlaista
pyrkimystä esikonstantinolaiseen viattomuuteen edustaa myös Colen pyrkimys
eroon perinteisestä tavasta toteuttaa seurakuntaa ja tehdä hengellistä työtä. Tämä tulee esille erityisesti Colen seurakuntanäkemyksen kriittisessä lähtäkohdassa, jonka mukaan suuri osa nykypäivän ihmisistä on kyllä kiinnostunut Jeesuksen persoonasta, mutta ei halua sitoutua kirkossa käymiseen. Samoin
välinpitämätön tai vieroksuva suhde rahaan ja muihin materiaalisiin
resursseihin edustaa tätä samaa pyrkimystä.
Kotiseurakuntaliikkeen
kaltaiset uskonnolliset liikkeet perustelevat missiotaan usein ajatuksella ”paluusta
alkuseurakuntaan”, mikä nähdään itseisarvona. Tällaista orientaatiota voidaan
pitää pyrkimyksenä esikonstantinolaiseen viattomuuteen. On mielenkiintoista
huomata, että Cole ei juurikaan käytä perinteistä ”takaisin
alkuseurakuntaan”-argumenttia perusteluinaan omalle seurakuntanäkemykselleen.
Hänen perustelunsa ovat pragmaattisia ja liittyvät seurakunnan ulospäin
suuntautumiseen ja sen kykyyn huolehtia jäsenistään. Nämä hän perustelee
raamatullisin argumentein, mutta vetoaa ensin ajankohtaisiin tarpeisiin.
Jälkitunnustuksellisuus
Konstantinolaisen
käänteen raukeamisen myötä kristillistä uskoa ei enää liitetä johonkin
”uskomisinstituutioon” kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua läntisen kulttuurin
irtiotosta suhteessa kristilliseen perinteeseen. Tunnustuksellisuuden
korostamisen aika näyttää olevan ohi. Tilalle on tullut väljempi, osin jopa
epämääräinen oppi, joka korostaa tunnetta ja henkilökohtaista sitoutumista.
Protestantismi on siirtymässä kohti jälkitunnustuksellisuutta.
Eräänä
jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan opin hylkääminen. Moraalin ja
elämänhallinnan kysymykset ovat monille ryhmille keskeisempiä kuin opilliset
pohdinnat. Jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus tai karismaattisuus
kietoutuvat monesti käytännössä yhteen. Tätä edesauttaa näihin suuntauksiin
sisältyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen.
Käytännössä tämä ei kuitenkaan tarkoita täydellistä opin puutetta. Kyseessä on
pikemminkin historiallisen analyyttisen ajattelun hämärtyminen tai jopa sen puute. Omien
opillisten ratkaisujen uskon ja etiikan alueella ajatellaan nousevan suoraan
Raamatusta, eikä nähdä sitä, miten aikaisemmat tulkinnat ohjaavat itse kunkin
raamatuntulkintaa. Tällä tavoin oma oppi, oma raamatuntulkinta ja Raamattu
sinänsä mielletään samaksi asiaksi.
Jos
jälkitunnustuksellisuus haastaa tunnustuskunnat ja perinteisen käsityksen
kristillisestä opista, seurakuntien riippumattomuus tekee sen kirkkokunnille
hallinnollisina yksikköinä. Orgaaniset kotiseurakunnat eivät välttämättä kuulu
mihinkään kirkkokuntaan, vaan ovat hallinnollisesti itsenäisiä ja irrallisia,
vaikka olisivatkin osa laajempaa, kansainvälistä liikettä.
Jälkitunnustuksellisen ajan seurakunta muotoutuu sellaiseksi, miksi sen jäsenet
ja johtajat sen haluavat. Sillä voi olla määritelty oppi, mutta se ei
kuitenkaan kuulu mihinkään tunnustuskuntaan. Kuvaus
jälkitunnustuksellisuudesta sopii hyvin Colen edustamaan orgaaniseen
seurakuntanäkemykseen, jossa seurakunta nähdään nimenomaan paikallisena lähiyhteisönä.
Sitä ei hahmoteta minkään tunnustuskunnan kautta, vaan verkostomaisen liikkeen osana.
Kirjallisuutta
Cole
Neil
2005 Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus, Salo), alkuperäisteos Organic Church: Growing Faith Where Life Happens (Jossey-Bass, San Francisco, CA).
2005 Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus, Salo), alkuperäisteos Organic Church: Growing Faith Where Life Happens (Jossey-Bass, San Francisco, CA).
Keskitalo
Jukka
1999 Kristillinen usko ja moderni
kulttuuri, Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa
kulttuurissa (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki).
McGrath
Alister E.
2000 Modernin teologian ensyklopedia
(Kirjapaja, Helsinki).
Vähäkangas
Mika
2009 Maailmanlaajuinen kristinusko,
teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. Jyrki
Komulainen & Mika Vähäkangas (Edita, Helsinki).