Nykyään puhutaan paljon "pyhän perheen pakolaisuudesta". Siitä haetaan analogiaa siihen pakolaistulvaan, jonka kohtaamme ympärillämme. Nämä ihmiset ovat hädässä ja apumme tarpeessa. Erilainen rikollinen käyttäytyminenkin selitetään tällä: ihmehän olisikin, ellei noista oloista lähtenyt...
Jostain syystä tämän kaiken rinnastaminen Vapahtajamme "pakolaisuuteen" tai "maahanmuuttajuuteen" ei vain oikein toimi.
Sitä olen hiljaa mielessäni vain ruvennut miettimään, että milloin kantasuomalainen syrjäseudulla tai metropolialueella elävä syrjäytymisvaarassa oleva pätkätyöläinen tai pitkäaikaistyötön, joka kokee omaa lähiympäristöään rajusti muuttavat asiat uhaksi ja pelkoa aiheuttavaksi, aletaan nähdä uhrina? Tähän astihan häntä on lähinnä syrjitty ja jopa syyllistetty omasta rehellisestä kokemuksestaan ja omien tuntojensa julkituomisesta. Kuka ryhtyisi puhemieheksi ja edunvalvojaksi tälle tavalliselle suomalaiselle?
"Heille ei ollut sijaa majatalossa", vedotaan ihmisten tuntoihin. Mutta kuuluisiko evankeliumi tälle junttisuomalaisellekin, vaikkei se niin kovin trendikästä olisikaan?
-------
Kävin eilen illalla katsomassa uusimman Tähtien sota-elokuvan. En ala kirjoittamaan mitään syväluotaavaa arviointia siitä (ainakaan vielä), vaikka tämä uusin uskontokasvatuksen päivitys sen ansaitsikin. Totean vain, että elokuvana se on vähintäänkin hyvä, ellei jopa loistava. Nostan siitä esille yhden teeman, joka jäi erityisesti askarruttamaan mieltäni.
Miksi isät ja pojat lähtevät eri teille?
Onko myöhäismodernissa kulttuurissamme jokin erityinen kapinallisuuden siemen tai separatistinen dna, joka vaikuttaa jopa sukupolvien ketjussa? Ainakin eräs II maailmansodan jälkeen syntyneen länsimaisen nuorisokulttuurin perusominaisuus on aina ollut kapina. Se piirre näkyy jopa erilaisten alakulttuurien suhteessa emokulttuureihin, ajatellaanpa vaikka perinteisiä työväenluokkapohjaisia nuorisokulttuurisia tyylejä (ns. "kovis"-kulttuureja), kuten rockereita, rasviksia ja skinejä tai hippiliikettä keski- ja yläluokan materialistisia arvoja vastustavana vaihtoehtoliikkeenä.
Onko peräti niin, että tämä "isät vastaan pojat"-kuvio edustaa jotain sellaista, mikä liittyy länsimaiseen kulttuuriin ja sen juuriin jossain hyvin syvällä yhteisessä tietoisuudessamme? Vai onko kyseessä vain elokuvan tekijöiden omasta kokemuksesta? Viittasin jossain aiemmassa postauksessani siihen masentavaan tosiasiaan, johon olen havahtunut nyky-Suomessa: 60-luvun vasemmistolaiset opiskelijaradikaalit (joista monista tuli sitten maamme johtavia poliitikkoja ja mielipidevaikuttajia) ovat parhaiten onnistuneet siirtämään oman perintönsä seuraaville sukupolville.
Jos näin olisikin, niin eikö se juuri vahvista tuon edellä kuvatun? Syntiinlankeemuksen seurauksista kyse on joka tapauksessa, koska Jeesuksen ja Hänen Taivaallisen Isänsä välisestä suhteesta saamme evankeliumeista kuvan, jota leimaa Isän puolelta hyväksyntä ja tunnustuksen antaminen, Pojan puolelta kunnioitus ja Isän tahtoon alistuminen. Juuri nämä elementit kun usein puuttuvat kulttuuristamme.
No comments:
Post a Comment