Aiemmassa postauksessani mainitsin ajatuksesta harrastaa teologiaa jossain muussa kontekstissa kuin oppilaitoksessa. Ajattelen, että näitä ajatuksia on hyvä kirjoittaa "auki", jos ei muuta niin ainakin itseään varten. Tällaisessa blogissa ajatusten esille tuonti on vähän kuin julkista päiväkirjaa pitäisi, jolloin on hyvä ymmärtää, että ajatukset ovat raakilemaisia luonnoksia jostain sellaisesta, mitä kohti kurottautuu ja jonka toivoisi joskus olevan todellisuutta.
Olen (jonkun mielestä jo väsyksiin asti) toistellut sitä, miten niissä piireissä, joista itse tulen teologian harrastamiseen sinänsä kohdistuu paljon kritiikkiä. Toistan myös sen, että osa tästä kritiikistä on (ilmeisen) aitoa huolta nuoren uskovan mielen myrkyttymisestä, osa taas tekopyhää huokailua ja rukouksessa saarnaamista jotain sellaista vastaan, jota ei tunne ja jota pelkää.
Ehkä meidän (tai ainakin joidenkin meistä) juuri tämän tähden tulisikin panostaa teologiaan.
Yleensä tällaisessa polarisoinnissa hyödynnetään (irti asiayhteydestään reväistyä) Paavalin lausahdusta 2. Korinttilaiskirjkeestä: "kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi" (2.Kor. 3:6, josta voi myös tarkistaa laajemman asiayhteyden lukemalla 3:3-8). Toisena ääripäänä tässä polarisoinnissa on se ajattelu, jossa Raamattua "ei tulkita, vaan halutaan ottaa se sellaisenaan". Sanotaan, että ollaan "Hengen johdossa", eikä "luoteta vanhinten perinnäissääntöihin".
Mihin tällainen ajattelu johtaa? Onko se ylipäätään realistista? Ymmärrän sen aidon huolen hengellisyyden säilymisestä (siellä missä sitä on), joka tällaisten (usein harkitsemattomien) kommenttien takana on. Ei siinä mitään, en itsekään halua kadottaa aitoa hengenelämää omasta, enkä yhteisöni elämästä. On kuitenkin selvää, että aina kun sanomme jotain Jumalasta, "syyllistymme" samalla teologian tekemiseen. Tai kun lainaamme oman herätyksemme ensimmäisiä Jumalan miehiä, vetoammekin jo itse asiassa traditioon.
Lähtemättä tämän omanlaisensa tulkinta- ja traditioviidakon (sillä sellainen se on!) perkaamiseen, menen suoraan asiaan ja kysyn:
- olisiko mahdollista yhdistää teologia ja spiritualiteetti?
Olisiko meillä mahdollista löytää sellainen tasapaino, jossa niin akateeminen oppineisuus kuin aito hengellisyyskin voisivat, ei vain elää rauhanomaista rinnakkaiseloa, vaan jopa käydä vuoropuhelua keskenään ja näin jopa hedelmöittää toisiaan?
No, me kaikkihan (tai ainakin suurin osa meistä) tiedämme sen, että näin on tapahtunut aina ennenkin (aina juutalaisesta jumaluusoppineesta Sauluksesta alkaen) ja näin tapahtuu nytkin. Näin tulee myös tapahtumaan jatkossakin, aina (kirjaimellisesti) hamaan paruusiaan saakka. Mutta mennään vielä eteenpäin.
Voisiko tämä tapahtua niin, että toisaalta teologinen tutkimus ja oppiminen, valmentautuminen hengelliseen työhön ja toisaalta hengellinen vanhemmuus ja paimenuus, henkilökohtaisen Jumala-suhteen hoitaminen ja läpinäkyvä uskovien yhteys yhdistyisivät siten, että tuloksena olisi tervettä pyhityselämää ja hedelmällistä Jumalan valtakunnan työtä? Monen mielestä vastaus tähän on "kyllä".
Käytännön kysymys kuuluu: voitaisiinko tämä kaikki toteuttaa seurakunnan arkielämässä ja hengellisen työn mennessä eteenpäin - ilman "luostarikouluun" vetäytymistä? Olisiko hengellinen valmennus ja mentorointi yhtä aikaa Raamatun ja teologian opiskelun kanssa mahdollista toteuttaa työssäoppimisena, ilman että kyseessä olisi vuosikausia kestävä oppilaitokseen linnoittautuminen ja internaattiasuminen? Onko meillä yksinkertaisesti varaa istuttaa nuoriamme vuosikausia pulpetissa ilman, että teoria ja käytäntö keskustelisivat keskenään ennen kuin vasta vuosien päästä?
Tarjoan ratkaisuksi eräänlaisia "pyhiä piirejä" - mentorointipiirejä. En mitenkään väitä kyseessä olevan mikään täysin uusi ja mullistava keksintö (joihin yleensä suhtaudun varauksella). Tiedän, että vastaavanlaista on harjoitettu muuallakin, jossain päin maailmaa jo hyvinkin pitkään. Kyse onkin nyt siitä, mitä me voisimme saada aikaan tällä saralla täällä Suomessa. Tarkoituksenani ei ole ottaa pois mitään siitä vanhasta, mikä on jo hyvää ja toimivaa. Yritän hahmotella uutta, käytännöllistä toimintamallia.
Mietitäänpä, mikä on raamatullinen tapa opettaa ja mikä on raamatullinen oppimisympäristö? Ilman muuta on selvää, että se on käytännön hengellinen työ seurakunnassa tai lähetyskentällä. Entä mikä on raamatullinen oppimistapa? Se on työpari- ja tiimityöskentely, opetuslapseuttaminen ja mentorointi, valmentaminen. Kaikesta tästä voit toki itse vakuuttua tutkimalla evankeliumien kertomuksia Jeesuksen toiminnasta (miten Hän koulutti opetuslapsensa) ja lukemalla Apostolien teoista (tai Paavalin kirjeistä), miten Hänen opetuslapsensa sovelsivat oppimaansa käytäntöön.
Voitaisiin siis puhua jonkinlaisesta hengellisestä työelämälähtöisestä valmentamisesta. Tavoitteena on aina uusien työntekijöiden ja hengellisten vanhempien kasvattaminen. Teoria ja käytäntö, oppi ja elämä, teologia ja spiritualiteetti on saatettava yhteen ja laitettava keskustelemaan keskenään. Kun tämä tapahtuu, ne väistämättä (suorastaan luonnonmukaisella logiikalla) hedelmöittävät toisiaan. On aina parempi, mitä nopeammin (ajatellen esim. koulutusta; mitä varhaisemmassa vaiheessa) se tapahtuu.
Ryttylän Kansanlähetysopiston rehtori Niilo Räsänen omassa väitöskirjassaan Kutsu kuuliaisuuteen tutkiessaan anglikaaniteologi James I. Packerin teologista ajattelua ottaa esille käsitteen nimeltä "systemaattinen spiritualiteetti"(s. 171)*. Teologia on Packerin mukaan jotain, jota harjoitetaan Jumalan kasvojen edessä. Kirjassa liitetään yhteen systemaattinen teologia ja spiritualiteetti. Ne eivät siis ole toisistaan erillään pidettäviä asioita. Spiritualiteetti on kristittyjen pyrkimys yksin ja yhdessä muiden kanssa tavoitella, saavuttaa ja harjoittaa yhteyttä Jumalaan. Spiritualiteetissa korostuu Jumalan läsnäolo. Sekä Raamatun hartaudellinen lukeminen ja sen tieteellinen tutkiminen että käytännön kristillisyys toteutuvat sanassaan läsnä olevan Jumalan edessä. Teologiaa ei saa nähdä vain Jumalaa koskevina ilmoitustotuuksina, jotka eristetään niiden oikeasta kontekstista eli luottavasta, rakastavasta, palvovasta ja palvelevasta yhteydestä Jumalaan.
Näin ollen ei voida hyväksyä kuilua teologian ja doksologian, ortodoksian ja ortopraksian, Jumalaa koskevien oikeiden määritelmien ja oikean Jumalan tuntemisen, ajattelemisen ja palvonnan välille. Teologinen totuus on aina olemassa käytäntöä varten. Räsäsen mukaan Packerin opetuksessa toistuu usein kolmiosainen kaava, jossa yhdistyvät teoria ja käytäntö. Sen mukaan ymmärtämisen ja soveltamisen jälkeen seuraa palvonta.** Yksi tapa arvioida teologian pätevyyttä onkin katsoa, millaista palvontaa se saa aikaan. Niinpä oikea teologinen asenne ei ole kritiikki, vaan kuuliaisuus, jossa ihminen ei jää vain Jumalan tarkkailijaksi, vaan hän on itse samalla Jumalan työn kohde ja Jumalan palvoja.
Me tarvitsemme (esim. kotiseurakuntaliikkeen piirissä) kristittyjä, jotka ovat niin harjaantuneita teologiassa, että he kykenevät tarvittaessa jopa haastamaan esim. kirkossa vallalla olevan teologisen ajattelun. Tällainen vaikutus tulisi näkyä selvästi ns. maallikkokristittyjen joukossa ja maallikkoliikkeiden piirissä (vaikka muuten vältänkin käyttämästä tuota sanaa). Neil Colea lainaten, meidän on aika siirtyä pois koulutettujen pastorien ajasta hyvin varustettujen seurakuntalaisten aikaan. Teologia olisi tuotava pois pölyttyneestä kammiosta tavallisten ihmisten ulottuville, keskelle seurakunnan elämää.
Väitän, että emme ole nähneet vielä kovinkaan paljoa siitä, mitä kaikkea tästä vuoropuhelusta voi seurata. Meidän on näet hyvä ymmärtää, että näihin molempiin, teologiaan ja spiritualiteettiin (joita jotkin kypsymättömät pitävät toistensa vastakohtina) on kätketty niin voimakas hengellinen dna, että sen seuraukset ovat väistämättä laajamittaiset. Mikäli tätä vaikutusta ei näy keskuudessamme, se kertoo vain siitä, ettemme vielä ole ymmärtäneet tämän hedelmöittymisen merkitystä.
-------
* Räsänen Niilo, Kutsu kuuliaisuuteen, James I. Packerin liittonomistinen raamattunäkemys (Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 254, 2007, Helsinki)
** Samanlainen idea löytyy muuten myös amerikkalaisen evankelikaaliteologi Wayne Grudemin teoksessa Systematic Theology, An Introduction to Biblical Doctrine (Inter-Varsity Press, 1994, Grand Rapids, Michigan). Siinä jokaisen opinkohdan käsittelyn jälkeen löytyy aiheeseen sopiva hengellinen laulu.
No comments:
Post a Comment