Kristityn nimi

Huomaan yhä useammin törmääväni tilanteeseen, jossa sanan "kristitty" käyttö tuntuu perin epäonnistuneelta, ellei samalla selitetä mitä sanalla tarkoitetaan. Alkuperäisessä lähtötilanteessa Antiokian herätyksessä (Apt. 11. luku) alettiin Jeesuksen opetuslapsia ensimmäisen kerran kutsua "kristityiksi" eli "kristuslaisiksi". Tänään näyttää usein siltä kuin olisi epävarmaa, ketä kristittyä voisi aiheesta kutsua opetuslapseksi. Tämä on johtanut siihen, että jotkut vierastavat koko kristitty-sanan käyttöä sen vesittyneen, jopa vääristyneen merkityksen takia.

Iltalehti julkaisi pääsiäisen alla (no tietenkin!) "suurkyselyn yllätystuloksen": "Kirkkoon kuuluvista alle puolet uskoo Jeesukseen". Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, koska eihän kirkossa juurikaan enää opeteta Jeesuksesta siten, että Häneen uskottaisiin. Itseäni hätkähdytti eniten uutinen, jonka mukaan "joka neljäs suomalainen kristitty uskoo sielunsa vaeltavan kuolem,an jälkeen uuteen elämään". Oppi sielunvaelluksesta on buddhalaisuutta, eikä missään vaiheessa ole kuulunut kristinuskon oppeihin, päinvastoin. Sanomattakin on selvää, että itse Raamatusta sille ei löydy mitään perusteita. Itse ilmiuönä tämä vain kertoo sen, miten kirkkoon syntyneen opillisen tyhjiön on täyttänyt (tässä tapauksessa) itämainen uskonnollisuus.

Eniten minua askarruttaa se, että ihmistä, joka uskoo noin kutsutaan "kristityksi". Millä perusteella näin tehdään, jos hänen käsityksensä uskon kohteesta eivät ole mitenkään kristillisiä eli linjassa Raamatun ilmoituksen kanssa? Olemme tulleet tilanteeseen, jossa käyttäessämme sanaa "kristitty" meidän tulee huolellisesti selittää, miten sen ymmärrämme. Mieleen tulee myös suurempi kuva koko kirkon opetusta ja roolia ajatellen ajatellen, kun on tutkittu arkkipiispa Mäkisen kuvaa Jeesuksesta. Arkkipiispan käsitys Jeesuksesta on "hyvin ihmiskeskeinen ja tämänpuoleinen". Tähän ihmislähtöisyyteen kuuluu se, että arkkipiispan jeesuksella ei ole juurikaan valmiita vastauksia oikein mihinkään. Evankeliumeja lukiessamme meille väistämättä tulee aivan erilainen kuva Jeesuksesta.

Arkkipiispa Mäkisen ajattelun juuret ovatkin tukevasti syvällä vanhassa liberaaliteologiassa, jota kirkossa liikuttavalla uskollisuudella edelleen reliikinomaisena aarteena varjellaan ja jossa kaikesta uskoon liittyvästä halutaan tehdään vain ja ainoastaan tämänpuoleista ja inhimillistä. Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan ihme, että kirkolliset herätyskristityt piirit (taas kerran!) vakavissaan kysyvät edustammeko enää edes samaa kristinuskoa? Totisesti, samaa minäkin olen usein miettinyt.

Apostoli Paavali kirjoittaa omassa evankeliumissaan (1.Kor. 15:1-8) Jeesuksen ylösnousemuksesta, että sen kautta me pelastumme, jos pidämme siitä kiinni sellaisena kuin Paavali ja hänen seuraajansa sen ovat meille julistaneet. Muussa tapauksessa olemme uskoneet aivan turhaan. Myöhemmin samassa luvussa (15:19) hän jopa toteaa, että jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi olemme kaikista ihmisistä surkuteltavimpia.

 Kaikesta (tästäkin!) huolimatta, oikein hyvää pääsiäistä jokaiselle! Kristus on ylösnoussut!