Pöydän antimet

Kankaanpään kirkkoherra Keijo Rainerma totesi hiljattain eräässä yhteydessä, että "paimenuuden suuri kysymys kuuluu, mitä Herran huoneessa tarjotaan?"

Tuota minäkin olen usein miettinyt. Jos jokin on selvää niin se, että kun asetamme seurakunnan elämän keskiöön jonkun muun asian - työmuodon, erityiskorostuksen, tradition, henkilön, you name it! - kuin Jeesuksen, niin luisumme uskossamme sivuraiteille. Emme koskaan voi irrottaa Jeesusta Hänen Sanastaan. Hän on elämän leipä ja elävä vesi ja jollei tätä ole tarjolla Herran huoneessa, niin... niin tarjoamme sitten ihmisille jotain muuta; huttua, pullaa, purkkaa, karkkia tms.

Seurakunnassa tulee Jumalan sanan opetus olla keskiössä. Tästä emme voi tinkiä milliäkään. Mutta kun sanon näin, tarkoitan seurakunnalla yleensä Jumalan lasten kokoontumisia. Kun käytän sanaa "opetus", en tarkoita juhlavaa saarnaa, unettavaa hartauspuhetta tai puisevaa raamattutuntia. Huomasin hiljattain ilokseni erään vapaiden suuntien nuoren johtajankin bonganneen jostain ajatuksen, ettei mikään ole niin huono tapa oppia asioita kuin se, että yksi puhuu ja sata kuuntelee. Vuorovaikutus on asia, joka toistuu Luukkaan kuvauksissa Paavalin toimintatavoista niin Tyrannoksen koulussa Efesossa kuin yökokouksessa Trooaassakin.

Alkuseurakunnasta sanottiin, että he pysyivät apostolien opetuksessa. Paavali kehottaa useassa yhteydessä kirjeidensä lukijoita pitämään kiinni hänen opetuksistaan. Meidän kulttuurisessa tilanteessamme Raamattu on toisaalta kärsinyt inflaation - nettihän on pullollaan erilaista opetusta! - ja toisaalta se on joutunut jatkuvan kritiikittömän kyseenalaistamisen kohteeksi (Suomessa esim. homoliittolakikeskustelun yhteydessä). Useimpia aikamme länsimaisia ihmisiä riivaa ajatus, ettei ajatus yhdestä absoluuttisesta totuudesta yksinkertaisesti ole mahdollinen. Loppupelissä kaikki on kuitenkin vain eri näkökulmia, tulkintoja ja vallankäyttöä. Tällainen ajattelun hegemonia ympäröi meitä täällä länsimaissa monoliittisen yksimielisyyden tavoin. Tämän kaiken seurauksena kristittykin saattaa kysellä, mikä on oikeaa opetusta ja miten sen voi erottaa väärästä (tai että onko tämä ylipäätään mahdollista?) Yksisuuntaisella "älä kysele, vaan kuuntele!"-opetuksellamme olemme passivoineet omat hengelliset lapsemme ja itse asiassa opettaneet heidät tyytymään vauvanruokaaan ja valmiisiin vastauksiin, sensijaan että opettaisimme heidät itse tutkimaan Sanaa, käyttämään sitä ja ottamaan itse asioista selvää.

Nykyseurakunta eksyy, koska se ei pidä kiinni apostolien opetuksesta, vaan asettaa keskiöön jonkun muun kuin Jumalan sanan. Tuskin mikään lienee ollut niin tuhoisaa länsimaiselle seurakunnalle kuin se, että keskiöön on asetettu ihminen tarpeineen.

Yhdyn kyllä tuohon Rainerman alussa lainaamaan kysymykseen: "mitä Herran huoneessa tarjotaan?" Pöydässä taitaa kovinkin usein olla väärät antimet ja jollain muulla aineella jatkettua einestä. Ainakin hedelmistä päätellen.