Saturday, September 13, 2014

Moniääninen kirkko - tulevaisuudenkuvia

Suomessa on kansankirkkoajattelu viety huippuunsa. Täällä jopa ateistit ovat luterilaisia. Uskon sisällöllä ei nykytilanteessa ole mitään selvää merkitystä, eikä sitä haluta keskustelun keskiöön ottaakaan. Pääasia monelle tuntuu olevan vain ulkonaisiin menoihin (esim. joulukirkko) tai ikäkausiriitteihin (erityisesti rippikoulu) osallistuminen. Henkilökohtaisen uskonvakaumuksen tiedusteleminen koetaan tunkeiluna, jopa loukkaavana. Kirkon kentästä on 2010-luvulla bongattavissa oikea moniäänisyyden kirjo. Arkkipiispa Kari Mäkinen itse näyttää moniäänisyyden mallia ilmestymällä Turun Pride-kulkueen suojelijaksi, mikä on luonnollisesti kannanotto homoseksuaalisuuden puolesta yleensä.
Arkkipiispan toimintaa ja sen merkitystä on hyvä tarkastella kiihkottomasti. Sen pohjalta voidaan myös vetää joitakin suuntaviivoja tulevaisuuteen, miten asiat tulevat etenemään.

Leif Nummela kirjoittaa viimeisimmässä Uusi tie-lehden (11.09., 37/2014, s. 3) pääkirjoituksessaan arkkipiispa Mäkisen lähettävän toiminnallaan kaksi vahvaa signaalia. Ensinnäkin arkkipiispaa ei näköjään yhtään vakuuta Raamatun kirjoitusten ilmiselvä kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen (sen eri muodoissaan). Myös koko maailmanlaaja kristillinen traditio ei pienen pohjoisen maan pienen kirkon päämiehelle paljon paina. Toiseksi arkkipiispa on selvässä ristiriidassa niin oman kirkkonsa kirkolliskokouksen, piispainkokouksen kuin kirkkohallituksenkin kannanottojen kanssa. Näissähän on - ainakin toistaiseksi - nähty avioliitto miehen ja naisen välisenä.

Kirkossa eletään siis jonkinlaisessa laittomuuden tilassa; on kyllä olemassa tiettyjä opillisia linjauksia Raamatun ja tunnustuskirjojen pohjalta, mutta käytännössä niillä ei ole mitään painoarvoa. On myös olemassa em. kaltaisia julkisia ja yhteisiä kannanottoja, mutta niilläkään ei ole mitään käytännöllistä merkitystä. Arkkipiispa itse näyttää tässä esimerkkiä omalla käyttäytymisellään. Mikä siis on se valtakunta, joka riitaantuu itsensä kanssa - voiko sellainen edes pysyä pystyssä? Eipä ihme, että Nummela sitten toteaakin kirkon jäsenillä olevan vapaus sanoutua irti arkkipiispan hengellisestä ohjauksesta.

Mutta mutta... juuri tässä kohtaa olemmekin mielenkiintoisessa tilanteessa. Em. "laittomuuden tilanne" nimittäin näyttää vain jatkuvan. Nummelakin näyttää pitävän mahdollisena jatkaa kyllä niin jäsenenä kuin toimijanakin evl. kirkossa, vaikka sanoutuukin irti sen johdosta ja paimenuudesta. Ts. ei enää oltaisikaan Mäkisen paimenuuden alaisia hengellisesti - organisaation tasolla kylläkin. Mitenkähän tämä sama onnistuisi jossain muussa yhteisössä? Kuinka voit olla uskonnollinen vähemmistö omassa kirkossasi? Tästä voisimme vetää joitakin linjoja kirkon tulevaan kehitykseen.

Kirkon toimintakertomus v. 2004-2007 on nimeltään Monikasvoinen kirkko, mikä on sikäli harhaanjohtava ilmaisu, että juuri noina vuosina alettiin rakentaa Suomen kirkon virallista yksiäänisyyttä. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut kirkon liberaalisiiven täydellistä hegemoniaa, sen kylmää sanelupolitiikkaa - josta hyvänä esimerkkinä käy Mäkisen oma toiminta arkkihiippakunnan alueella  - ja nykyistä vieläkin rajumpaa perinteisten kristillisten arvojen alasajoa, kuin mitä tähän mennessä olemme todistaneet. Kirkon herätysliikeväki (eli lähinnä viidesläiset ja evankeliset) näyttää saavuttaneen jonkinlaisen torjuntavoiton tässä kohtaa - ainakin joksikin aikaa.

Monikasvoisuus näyttäisi kuitenkin olevan kirkkoa tulevaisuudessa hyvin kuvaava sana. Kukaan ei enää yksinoikeudella "puhu kirkon suulla", vaan esim. eri maantieteellisillä alueilla (esim. hiippakunnissa, isoissa metropoleissa tai perinteisellä maaseudulla) kirkon ääni kuuluu erilaisena. Viittaan tässä kohtaa kirkkohistorian professori Jouko Talosen esittämiin ajatuksiin herätysliikkeiden vahvasta asemasta kirkossa.




Ehkä kirkko tulevaisuudessa - tai jo nyt? - voidaan nähdä seuraavanlaisena jakona:



  • ns. virallinen kirkko, jota hallitsee sen liberaali, moniarvoinen siipi: nykyherännäisyys, Tulkaa kaikki-liike ja muutenkin vahvasti sekulaariin yhteiskuntaan päin kallellaan oleva kirkon edistyksellinen ja uudistusmielinen älymystö (jotka määreet tässä edustavat tämän genren omaa näkemystä itsestään)
  • maltillinen yleiskirkollisuus, jolle esim. Tulkaa kaikki-liikkeen radikaalit irtiotot ovat olleet liian jyrkkiä ja jonka rajapinta muihin kirkon osiin nähden on usein kuin se kuuluisa "veteen piirretty viiva"
  • vanhojen herätysliikkeiden kirkko: viidesläisyys eri järjestöineen, evankeliset ja rukoilevaisuus, jotka selkeimmin edustavat vastavoimaa liberaalille suuntaukselle kirkossa 
  • tiukka tunnustuksellinen luterilaisuus, ennen kaikkea Lähetyshiippakunta ja Luther-säätiö, joiden suhde emokirkkoon on problemaattinen "ollako vai eikö olla?"
  • evankelikaalis-karismaattinen verkosto: Hengen uudistus ry, New Wine, ns. uudet yhteisöt kirkon sisällä ja sen liepeillä, joiden liittoutuminen vanhojen herätysliikkeiden kanssa muodostaisi kirkkoon vakavasti otettavan kombinaation
  • pohjoinen ulottuvuus eli konservatiivinen laestadiolaisuus, joka ilmeisesti ensimmäisenä ottaa käyttöön liikkeen oman, sisäisen sakramenttienjaon, mikä käytännössä on ollut todellisuutta jo pitkään esim. liikkeen omien kirkkopyhien muodossa 
Käytännössä kirkon eri osien välinen rajalinja on usein häilyvä ja sen eri osat ovat limittäin, lomittain ja päällekkäin toistensa kanssa. Myös sen monimuotoisuus on lisääntynyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Kirkollinen todellisuus on entisestään pirstoutunut ja perinteiset taisteluasemat osittain hämärän peitossa. Uusi tilanne on saanut myös kirkkohistoriallisesti täysin uusia piirteitä; nyt on mahdollista olla olematta kirkon jäsen (ja kuulua esim. johonkin Lähetyshiippakunnan yhteisöön) ja toimia luterilaisessa kirkossa. Oma lukunsa kirkon sisällä ovat erilaiset postmodernille ajalle tyypilliset verkostoituneet yhteisöt, joiden rakenne on usein "orgaaninen" (erotuksena perinteisestä, hierarkkisesta organisaatiomallista) ja joiden sitoutuneisuus "vanhaan kirkkoon" on usein sangen pragmaattista ja pinnallista.


Jokainen näistä Suomen evl. kirkon osista määrittelee käytännössä itse sen, mikä on ns. "kirkon paras". Ääripäinä mediassa esiintyvä vastakkainasettelu samaa sukupuolta olevien (kirkollisen) avioliiton ja perinteisen, miehen ja naisen välisen avioliittomallin välillä on itse asiassa "vain" jäävuoren huippu. Kyllä, kysymys on polttavan ajankohtainen ja kirkon ratkaisut siinä monella tapaa suuntaa antavia koko maamme tulevaisuutta ajatellen.

Kuitenkin kyse on perimmältään syvemmästä ja - jos mahdollista - vieläkin vakavammasta kysymyksestä, nimittäin suhtautumisesta Raamatun arvovaltaan; nähdäänkö Raamattu vain kirkon uskon itseilmaisuna, jolloin sen voidaan ymmärtää muuttuvan kulttuurin muuttumisen myötä vai nähdäänkö se Jumalan Hengen inspiroimana niin, että sen ilmoitus tulee ottaa vastaan ja ymmärtää niinkuin se on kirjoitettu? Raamatun ilmoituksen perusominaisuus on totuus ja jokaisen itseään kristilliseksi kutsuvan yhteisön opin ja elämän on oltava nöyrästi alisteista tälle jumalalliselle ilmoitukselle.

Em. nykyisen "laittomuuden tilanne" kirkossa on seurausta tästä roolien vaihdosta; ihminen ailahtelevine tarpeineen on asetettu kaiken mittariksi ja se on ottanut Jumalan Sanan paikan kaiken keskiössä.


Tämän logiikan mukaan "kirkon paras" olisi arkkipiispan ja hänen hengenheimolaistensa mukaan sekulaarin yhteiskunnan ja sen vallitsevan kulttuurin mahdollisimman pitkälle menevä mukailu. Tässä ajan kanssa naimisissa olemisessa Raamatulla on vain viitteellinen arvo. Vastaavasti perinteiseen raamattunäkemykseen ja sen mukaisiin arvoihin pitäytyvän kristityn näkemyksen mukaan "kirkon paras" olisi herätys, parannuksen teko ja laajamittainen palaaminen kristillisiin perusarvoihin.

Näyttää siltä, että vielä toistaiseksi nämä erilaiset kirkon osat tulevat elämään näennäisessä sovussa keskenään. Käytännössä ajatellaan, että miksi tappaa lypsävä lehmä? Monien kirkkoon kriittisestikin suhtautuvan järjestön piirissä ollaan sen verran reaalipoliitikkoja, että ymmärretään kirkon taloudellisten ym. resurssien merkitys.

Muuttuneessa globaalissa maailmantilanteessa on kuitenkin myös olemassa "kolmas tie". Sen mukaan emme voi enää haikailla menneen maailman perään, vaan meidän on otettava todesta uuden tilanteen haasteet;

  • miten parhaiten tavoittaa nuorten aikuisten jälkimoderni sukupolvi niin, että sen kylvön sato on sellaista, joka kestää vielä kymmenen vuoden kuluttua? 
  • miten vastata radikalisoituvan islamin haasteeseen evankeliumilla, ilman että identifioidumme maallista valtaa pitävään hegemoniaan, vaan kristillisen rakkauden nöyrään palveluun? 
  • miten puolustaa perinteisiä raamatullisia arvoja niin, ettemme edusta pystyyn kuolevia vuosisataisia instituutioita, vaan jotain uutta, elävää yhteisöllisyyttä? 
  • miten oppia toimimaan silloin, kun meillä ei enää olekaan turvanamme kirkon tiloja, varoja ja muita resursseja - tai kun ne ratkaisevasti supistuvat?

Meidän on lopetettava puhuminen "kirkon parhaasta" ja alettava etsiä Jumalan valtakunnan parasta. Nämä kaksi eivät nimittäin ole yksi ja sama asia, eikä meillä yksinkertaisesti enää ole varaa tarkastella asioita vain oman kuppikuntamme näkökulmasta. Jumalan valtakunta-ajattelu tarkoittaa käytännössä sitä, että etsimme samoja arvoja ja näkemyksiä edustavia kristittyjä yli olemassaolevien seurakunta- ja kirkkokuntarajojen ja verkostoidumme heidän kanssaan. Tapamme, perinteemme ja käytäntömme voivat olla erilaisia, mutta meidän on luotettava siihen, että Hänen valtakuntaansa ja sen parasta etsiessämme kanssamme on Pyhä Henki, joka johtaa meidät kaikkeen totuuteen, niinkuin Jeesus lupasi.

Mutta käytännössä: ehkä vaa´ankieliasemaan tai avain/roolipelaajaiksi nousevat nyt sellaiset toimijat, jotka omia periaatteitaan myymättä kykenevät toimimaan rakentavasti kaikkien niiden tahojen kanssa, joiden arvomaailma vastaa heidän omaansa?



No comments:

Post a Comment