Ajatuksia ajastamme

Ajallemme on ominaista aiemmin tunnustettujen dogmien kyseenalaistaminen. Tässä suhteessa ei yksikään kivi jää kääntämättä. Postmodernissa ajattelussa Jumala voidaan asettaa Haagin sotarikostuomistuimeen syytettynä etnisistä puhdistuksista. Aikamme kristillisyydessä kyetään epäröimättä toteamaan, että Jeesus pelotteli helvetillä ihmisiä. Kuka hyvänsä (esim. Paavali seksuaalimoraaleineen) voidaan tarpeen vaatiessa kyseenalaistaa tai vain yksinkertaisesti dissata, "se nyt oli vain hänen mielipiteensä...". Ilmoituksen pilkkomisella ei nähdä olevan mitään seurauksia, koska kyse on lopultakin vain kielipelistä ja valtapolitiikasta, eikä mitään yhtenäistä ideaa kirjoituksissa ole koskaan ollutkaan. Siinäkin vähässä, mitä sitten jää jäljelle, kyse ei ole niinkään mistään jumalallisesta ilmoituksesta, kuin vain kristityksi itseään kutsuvien ihmisten oman uskon pukemisesta sanoiksi.

Ihminen on nyt keskiössä ja kaikki uskonnolliset palvelut, kuten Jumala, karismaattisuus, seurakunta eri ohjelmisto- ja muine tukipalveluineen ja resursseinneen (kuten esim. hyvä ylistys, ammattitaitoinen lastenhoito kokouksen aikana ja toimiva pienryhmäorganisaatio) on siellä olemassa vain minua varten. Minä ja minun tarpeeni sanelevat kaiken ja omien tarpeideni mukaan teen valintoja.

Toisaalta on karmaisevaa huomata, miten rikki nykyihminen on. Itse törmään tätä nykyä kolmeen ryhmään loppuunpalaneita kristittyjä.  Ensimmäinen ryhmä ovat karismaattisen hypen karrelle polttamat sielut. Toinen ryhmä taas ovat vahvan yksivaltaisen johtajuuden haavoittamat, jyrätyksi tulleet. Kolmas ryhmä ovat seurakunnallisen ohjelmistokoneiston loppuun polttamat uskolliset vastuunkantajat, joista Jumalan valtakunnan nimissä otetaan kaikki tehot irti. Jos paukkuja ei tarpeeksi löydy, peräänkuulutetaan sitoutumista, jopa syyllistetään "leivisköjen maahan kaivamisesta".

Onneton se "seurakunta", jossa nämä kaikki kolme yhdistyvät...

-------

Mitä seurauksia sitten on sillä, kun asetamme ihmisen tarpeineen keskiöön?

Yllättävää kyllä (ja ajallemme tyypillisesti!), osa kristityistä mieltää tämän hyväksi ratkaisuksi ja usein nimenomaan em. taustaa vasten. Kunpa löytyisi edes vähän armollisuutta seurakunta-aktiiville, ripaus lempeyttä paimenuuteen ja sen sielullisen kiihottamisen voisi jättää pois ylistyksestä. Sanotaan, että aiemmin haluttiin ihmistä tehdä kristittyjä, mutta nyt olisi kristityn hyvä olla taas ihminen.

Kyllä, monelle vilpittömälle kristitylle tällainen ihmisen ja hänen tarpeidensa asettaminen keskiöön tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta. Puhuuhan Paavalikin kirjeessään Filemonille karanneesta, uskoon tulleesta orjasta nimeltä Onesimos "sekä ihmisenä että Herran omana".

Kuitenkin kun katsomme pitemmällä aikaperspektiivillä isompaa kuvaa, huomaamme miten suuri osa kulttuurimme vallitsevasta nykytilasta on seurausta siitä valistuksen ajan jälkeisen humanismin kardinaalimokasta, jossa Jumala on ajettu alas valtaistuimelta. Pari sataa viimeistä vuotta siellä onkin sitten istunut langennut ihminen kaikenlaisine tarpeineen. Oman maamme ja luterilaisen kirkkomme (ja ehkä ennen pitkää muidenkin kirkkojen?) ajankohtainen homoliittodebatti on vain jäävuoren huippu ja vain yksi osoitus tästä. Kyse on laajemmasta ja pitempiaikaisesta prosessista. Martyn Lloyd-Jonesin sanoin, "kulttuurimme on kuolemassa".

Mutta kun asiaa tarkastellaan yksityisten kristittyjen tasolla, niin kyse näyttäisi olevan tyypillisestä "postmodernista dilemmasta" eli asia on vähän niinkuin kukin sen omasta kontekstistaan näkee...
-------

Olen huomannut, että on (ainakin) kaksi "hyvää" tapaa pilata hyvin alkava kotiseurakunta.

Ensimmäinen on päämäärätön hengailu, jonkinlainen sielullinen flow-tila, jossa ajatus sitoutumisesta ahdistaa ja alkeellisinkin yritys systemaattiseen raamatunopetukseen koetaan alistavana.

Toinen tapa on se, että siirretään perinteisen sunnuntaikokouksen sapluuna tai peräti ison stadionkokouksen lavaleijonameininki sellaisenaan jonkun olohuoneeseen ja tätä kutsutaan sitten "orgaaniseksi".
-------

Jälkimodernina aikana perinteiset instituutiot menettävät voimansa ja rapistuvat. Tässä uudessa tilanteessa ruohonjuuritason verkostoituminen nouseekin yllättäen arvoon arvaamattomaan. Monelle herää kysymys, miten sitten olisi hyvä verkostoitua? Paavali antaa 2. Timoteuskirjeessä tähän hyvän käytännön neuvon, kun hän kehottaa Timoteusta pakenemaan nuoruuden himoja ja tavoittelemaan tiettyjä tavoiteltavia asioita (2.Tim. 2:22) - ja keiden kanssa? "...niiden kanssa, jotka puhtaasta sydämestä huutavat avukseen Herraa".
-------

Viime aikoina minua on entistä enemmän askarruttanut, mitä voisi olla "jälkikonstantinolainen kristinusko"? Ja millaista se on?

Ensin olisi tietysti hyvä purkaa itse "konstantinolaisuus" - niin terminä ja käsitteenä kuin mielissämmekin...