Muroman perinnöstä

Olen uskonelämäni alkuvaiheissa ollut aika vahvastikin ns. viidennen herätysliikkeen vaikutuksen piirissä ja joissain kohdin imenyt aika vahvastikin vaikutteita tuosta hengellisyydestä. Näin erityisesti ns. toisen uskonkappaleen kohdalla. Olen edelleen, näin vuosikymmenien jälkeenkin säilyttänyt jotain yhteyksiä tuohon viidesläisyyteen ja aina silloin kommentoinutkin viidesläisyyden nykytilaa omasta näkökulmastani. Näin teen nytkin. Olen keväästä -78 asti (kun valmistuin Sisälähetysopistolta Kauniaisista) ollut teologisen Perusta-lehden tilaaja ja kuulunut parikymmentä vuotta Perussanoman kirjakerhon Raamattukirjaston jäseniin. Näen myös Suomen teologisella instituutilla olevan tietty paikkansa maamme teologisessa kentässä, joskin olisin mielelläni kaivannut siihen evankelikaalin teologian haastetta (esim. Santalan taholta?), mutta se taitaa olla turha toivo. Nyt sekin haaste täytyy kaivaa esiin esim. STI:n julkaisusta Reformoitu raamattu - Näkökulmia evankelikalismin teologiaan (Iustitia 22, 2007).

Niinpä tavallaan iloitsin kun kirjakerhosta tuli ilmoitus Muroman kirjallisen tuotannon "valittujen palojen" julkaisemisesta. Jossain aiemmassa postauksessani taisin tähän viitatakin ja lupailin, että palaan asiaan myöhemmin uudelleen. Ansaitseehan tällainen paneutuminen aiheeseen osansa, onhan viidesläisyys tällä hetkellä kirkossa monella tapaa mielenkiintoisessa tilanteessa. Toisaalta siihen kohdistuu kirkon virallisen johdon ja sitä henkäyttävän liberaalisiiven taholta melkoisia (muutos)paineita, toisaalta joissain sen piireissä esiintyy uutta hengellistä janoa ja etsintää Herran puoleen. Samaan aikaan virallisen viidesläisyyden olisi säilytettävä sekä kasvonsa kannattajiin päin (esim. Kirkkokansan raamattupäivät) että vielä olemassaolevat toimintamahdollisuudet kirkossa.

Posti tuossa kevättalvella kantoi kotiin Muroman "valikoituja hartaus- ja opetuskirjoituksia", Pelastuksen perustus (Perussanoma, 2014). Teoksen koonnissa on rovasti, opetusneuvos Olavi Peltolalla ollut merkittävä rooli. Teos antaa ihan mielenkiintoisen katsauksen - ei niinkään Muroman näkemyksiin ja tuotantoon sinänsä - vaan siihen, millaisena Muroman perintö nähdään ja millaisena se halutaan säilöä jälkipolville. Teoksesta paistaa jollain tapaa läpi ikääntyneen herätysliikkeen näkökulma. Muroman hengellinen perintö tulisi siirtää eteenpäin, seuraavalle sukupolvelle, mutta tämän teoksen välityksellä se ei kyllä onnistu.

Tämä seikka taas kiinnostaa minua itseäni, joten kaivan esiin kirjahyllystäni kirjan Salattu elämä Herrassa, sen v. 1972 osittain julkaistun uusintapainoksen. Kustantajana on ollut tuolloin Uusi tie, mikä seikka on ehkä vaikuttanut tässäkin kohtaa siihen, mitä painotuksia Muroman julistuksesta on muutama vuosi hänen kuolemansa jälkeen haluttu eteenpäin välittää. En ole yksin sen ajatukseni kanssa, että tätä kirjaa voidaan monella tapaa pitää hänen teologiansa pääteoksena.

Viime keskiviikona teologiapainotteisessa veljien raamattupiirissä sivusimme juuri tätä teemaa Roomalaiskirjeen käsittelyssämme. Toin tuossa yhteydessä esille sen, miten Muroman tuotannossa toistuvat vahvasti sellaiset teemat, kuin...

• ihmisen täytyy syntyä uudesti ylhäältä, jotta hän pelastuisi iankaikkisesta kadotuksesta

• täyttykää Hengellä!

Ilman sarvia ja hampaita sanottuna, tällainen eetos ei ilmene minään pyhänä läpäisyperiaatteena viidesläisessä genressä tänään. (Missä muualla se sitten näin ilmenee, onkin sitten eri juttu.)

Muroman kirja Salattu elämä Herrassa (tai siis tässä tapauksessa sen alkuperäisen jälkimmäisen osan uudelleen julkaisu) alkaa kysymyksellä "Oletko uudestisyntynyt?". Kaikki se, mitä kirjoitetaan tämän jälkeen, lähtee tältä pohjalta ja rakentuu tämän lähtökohdan varaan.

Muroma piirtää kuvan kahdenlaisista ihmisistä, joiden "välillä on suorastaan luonnontieteellinen eroavaisuus" (s. 7). "Uudestisyntynyt hengellinen ihminen eroaa luonnollisesta sielullisesta ihmisestä yhtä paljon kuin kasvi kivestä, eläin kasvista, ihminen eläimestä" (s. 7). Ihmisellä voi olla luonnollinen uskonnollinen elämä, mutta se ei häntä auta, koska se on "lihasta syntynyttä" (s. 8). Niinpä kysymys uudestisyntymisestä on "käytännöllisen kristillisyyden kaikkein tärkein kysymys" (s. 10). Sama näkemys tulee osuvasti esille Neil Colen toteamuksessa seurakunnasta: seurakunta alkaa aina kysymyksellä, kuka Jeesus on Sinulle? (Neil Cole, Organic Church, s. 5)

Muroman mukaan ihmistä ei pelasta uskova koti, ei joka sunnuntainen kirkossa käynti, ei Jumalan valtakunnan työn tekeminen, eikä edes teologian opinnot (sic!), vaan "sinun täytyy syntyä uudesti , jos tahdot nähdä Jumalan valtakunnan" (s. 10). Eivät edes sakramentit pelasta ihmistä. Oppi kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä on Muroman mukaan "silkkaa petosta". Lutherkaan ei Muroman mukaan "opeta tätä asiaa oikein johdonmukaisesti ja selvästi". Hänessä on "liiaksi katolista perua voidakseen sakramenttiopeissa johdonmukaisesti noudattaa uskonpuhdistuksen suurta näkemystä: vanhurskauttamista pelkästään uskosta" (s. 11). 

"Oppi uudestisyntymisestä sakramentin avulla on vaarallista katolista harhaoppia. Siihen nojautuu evankelinen suruttomuuden saarna." Muroman mukaan ihmisen uskoontuloa ja vanhurskauttamista uskon kautta ei Raamatun mukaan voida erottaa toisistaan. "Mitä joutavaa puhutaankaan kapalolapsen uskosta tässä yhteydessä?" (s. 11) 

Tämän tykityksen jälkeen - kun perusta ihmisen raamatulliselle uskonelämälle on laitettu kuntoon -  Muroma alkaa kohta kohdalta käydä läpi uskossa vaeltamisen alkeita, kuten syntien anteeksiantamusta, Pyhän Hengen saamista, rippikäytäntöä, lihallisen ja hengellisen uskovan eroa ja Pyhän Hengen persoonaa ja roolia, jopa armolahjojen käyttöä. Kirjan loppuosa (noin puolet siitä) käsitteleekin juuri tätä teemaa ja juuri siinä kohtaa nousee vahvasti esille nykyviidesläisyyden maahan haudattu leiviskä: "täyttykää Hengellä!" 

Muroman mukaan "kaikkien niiden elämässä, jotka ovat kokeneet Hengellä täyttymisen, on joitakin yhteisiä piirteitä" (s. 126). Muroman mukaan näitä ovat:

1. entisen hengellisen elämän täydellinen vararikko (s. 126)
2. tietoisuus siitä, että Kristuksessa on meille lahjoitettu paljon enemmän kuin mitä me osaamme nyt omistaa itsellemme (s. 128)
3. Hengellä täyttymisen siunauksen saaminen on tuossa em. vararikkotilassa käynyt niin polttavaksi, ettei enää jakseta elää ilman sitä (s. 129)
4. täydelliseen kuuliaisuuteen alistuminen (s. 130)
5. lahja on otettava vastaan uskossa (s. 131)

Muroma korostaa tässä kohtaa kolmea asiaa, ehdotonta Kristus-keskeisyyttä - Pyhän Hengen tehtävänä on kirkastaa Kristusta - ja rukousta ja siinä pysymistä sekä Pyhällä Hengellä täyttymisen kokemuksellisuutta. Verrattaessa tätä kirjaa em. viimeisimpään Muroma-julkaisuun, on sanomattakin selvää, että nämä teemat loistavat poissaolollaan viimeisimmästä julkaisusta. 

-------

Kaiken päätteeksi mieleen hiipii epäilys: jos Muroma eläisi ja julistaisi näin nyt, niin missä hänet otettaisiin vastaan? Omiensa joukossako?

Toisaalta herää myös kysymys, olisiko vain kannattanut julkaista (sellaisenaan) tämä Salattu elämä Herrassa - ja katsoa, mitä sen jälkeen sen lukijoissa (esim. nuorissa) tapahtuu?

Seurakunnassa opittua

Näyttää siltä, että yleensä opimme tärkeimmät asiat uskonelämässämme henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Tai ainakin parhaiten sitä kautta. Tällainen kokemusperäinen ymmärrys ja tieto karttuvat sellaisen harjaantumisen kautta, jossa on ollut jo riittävä määrä toistoja. Tämä unohtuu meiltä rationaalisuuteen viehättyneiltä hellenistikristityiltä niin luvattoman helposti.

Toinen asia, joka unohtuu vielä helpommin on seurakunnan ja sen elämän ymmärtäminen prosessina. Aivan niin kuin me yksilöinä, niin seurakuntakin yhteisönä elää koko ajan. Se muuttuu ja kasvaa koko ajan. Siihen pätevät monessa kohtaa samat lainalaisuudet kuin ihmiseenkin, kuten että se, mikä ei edisty, se taantuu. Kasvulle on annettava tilaa, vaikka se merkitsisi kipua tai keskeneräisyyttä.

Jatkuva liikkeelläolo pelottaa useampia meistä. Liian monet meistä tyytyvät hengellisen elämänsä huippuhetkinä pyytämään vain kolmen majan rakentamista kirkastuvuorelle. Kun ajattelemme terveen seurakunnan dna:a Neil Colen mukaan, löydämme sieltä d:n, "divine truth" ja n:n, "nurturing relationships", mutta jos meiltä puuttuu a, "apostolic mission, jäämme niille sijoillemme. Valtaosa nykyisistä seurakunnistamme löytyy näiltä sijoilta, olivatpa ne orgaanisia tai messiaanisia, luterilaisia tai muita kirkollisia tai uusia itsenäisiä seurakuntia.

Olisiko kuitenkin tärkeämpää, kuin istuttaa uusia seurakuntia, opetella ensin elämään niin kuin ruumiissa eletään, so. Kristuksen ruumiin jäsenenä ja sitä kautta myös toinen toistemme jäseninä? Olemme uskoon tultuamme siirtyneet "ekkleesiaaliseen persoonalliseen elämään" (John Zizioulas). Seurakunta Kristuksen ruumiina on persoonien kommuunio, koska siinä - enkä puhu nyt mistään rakennuksesta! - persoonat ovat suhteessa Jumalaan ja toisiinsa.

Erään paradigman loppu

Eräs kupla on näemmä puhjennut. Christianity Todayn artikkeli How the Seeker-Sensitive, Consumer Church Is Failing a Generation puhuu karua kieltään ns. etsijä- ja kuluttajaystävällisten seurakuntien epäonnistumisesta katoavan nuorten aikuisten sukupolven tavoittamisessa. Belong-Believe-Behave-paradigma, jolla vielä parisenkymmentä vuotta sitten uskottiin tavoitettavan ja "sosiaalistettavan kristinuskoon" kokonainen kadonnut X-sukupolvi näyttää siis tulleen tiensä päähän. Näin ei nimittäin ole käynyt, vaan monet kristityt länsimaissa kokevat pettyneensä erityisesti uuskarismaattiseen hypetykseen. Luulen, että tämä seikka on merkittävä syy monien evankelikaalien, helluntailaisten ja karismaatikkojen tuntemaan mielenkiintoon ortodoksisuutta ja katolilaisuutta kohtaan.

En oikein ilkeä todeta tähän, että "tiesin tämän toki jo kauan sitten", koska olen nähnyt - ja näen edelleen - etsijäystävällisessä orientaatiossa tiettyjä vahvuuksia. Esim. ns. perimmäisten kysymyksien lähestyminen ihmisen sen hetkisten akuuttien tarpeiden kautta on sinänsä hyvä juttu, samoin tietynlainen sanoman kontekstualisointi. Näinhän Jeesus ja apostolit tekivät ja ylipäätään Uuden testamentin pyhien kirjoitusten ilmestyminen tuon ajan yleiskielellä eli koineekreikaksi kertoivat tuon orientaation vahvuudesta. Apostolit ja koko heidän sukupolvensa (Jerusalemin ja Juudean judaisteja lukuunottamatta) näkivät tärkeänä kasvaa ulos ghettoutuneesta juutalaisesta uskonnollisuudesta tekemään opetuslapsia Jeesukselle kaikista kansoista. Samaan aikaan näen kuitenkin tuossa etsijä- ja kuluttajatrendissä monia heikkouksia, jopa huolestuttavia piirteitä, joista myöhemmin lisää.

Toisaalta en usko tämän trendin mihinkään häviävän, ainakaan hetkessä, koska aina se, mikä tuottaa esim. taloudellista hyötyä pidetään hengissä vaikka väkisin. Miksi tapaa lypsävä lehmä? Kun miljoonia länsimaisia kristittyjä on saatu opetettua jo valmiiksi joihinkin tiettyihin uskonnollisiin kulutustottumuksiin, niin ei heistä nyt noin vain luovuta. Evankelikaali populaarikulttuuri ei perusmekanismiensa puolesta eroa juurikaan muista kaupallisista trendeistä. Toisaalta herää kysymys, mitä sitten vaikka niin olisikin käymässä? Eikö meidän tulisi ennemmin etsiä vain totuutta, kuin sitä mikä milloinkin on trendikästä? Sen enempää kysymys kuin vastauskaan eivät ole niin yksinkertaisia kuin äkikseltään voisi olettaa.

Oleellinen kysymys niin trendin kuin trendinkin kohdalla on se varustaako se uskovia Jeesuksen meille antamaan tehtävään, valmentaako se vastaamaan tämän maailman haasteisiin ja kasvattaako se meitä Kristuksen kaltaiseen pyhyyteen? Tässä kohtaa uskallan vahvasti kritisoida ns. etsijä- ja kuluttajaystävällistä kristillisyyden muotoa länsimaissa - enkä varmasti ole ainoa. Haluttaessa miellyttää omaa kohderyhmäänsä on aina suuri vaara keventää sanomaa, lakata puhumasta synnistä, kun se ei ole niin kivaa, pitää rima "sopivalla korkeudella" kristillisen moraalin suhteen ja muutenkin antaa koko Jeesuksen seuraamisesta siloiteltu, helppo kuva.

Mutta mitä tilalle? Varomatta yhtään sanojani heittäisin, että konservatiivinen raamatullisuus ja Sanan opetus plus yhteisöllisyys, joka perustuu vuorovaikutuksellisuudelle, läpinäkyvyydelle ja avoimuudelle ja jossa ollaan valmiita jakamaan elämään ja jopa myymään nahkansa muiden kanssa. Itse en näe ratkaisuna paluuta historiallisten kirkkojen liturgiikkaan ja muuhun senkaltaiseen kristillisyyden harjoittamiseen, koska se on mielestäni eräänlaista eskapismia.  Näin ollen on selvää, että nykyinen tilanne asettaa vakavat haasteet raamttuopetukselle; millaista sen tulisi olla - lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä? Miten säilyttää raamatullisuuden taso, jopa teologian harrastamisen ote opetuksessa, ilman että syyllistytään toisaalta vesittämiseen tai toisaalta ulkokohtaiseen teologiseen pään tiedon pänttäämiseen? Tämä kaikki toteutettuna siten, että samaan aikaan korkeatasoisen raamatullisen opetuksen kanssa säilyy sulassa sovussa henkilökohtaisuus, vuorovaikutus ja avoimuus. Mielestäni tämä on hyvin mahdollista, koska vastaus löytyy Sanasta itsestään.

If apostles can do it, we can do it.

Köyhyydestä ja kirkosta

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula pakinoi osuvasti Kirkko ja kaupunki-lehdessä. Hän tuo esille hyvin realistisella tavalla maamme valtakirkon "esineellistävän" tavan puhua köyhistä ja toimia heidän puolestaan - eikä niinkään heidän keskellään. Kontulan mukaan kirkon puhuessa köyhistä kyse on aina "heistä", ei "meistä". Toisaalta myös (Kontulan itsensä edustamat) punavihreät syyllistyvät samansuuntaiseen kohdentamiseen; heillehän "köyhät" löytyvät yleensä kolmannen maaiulman maista, eivät täältä.

Mutta totta on tuo Kontulan esittämä kritiikki köyhistä eräänlaisena kirkon hyvää tarkoittavien työntekijöiden lähtöalustana kohti parempaa uraputkea. Tämähän todettiin jo 90-luvun laman aikana ja eri toten sen jälkeen. Silloin monet köyhien auttamisessa kannuksensa hankkineet kirkon työntekijät etenivät hyvin palkattuihin kirkon, valtion tai julkisoikeudellisten yhteisöjen virkoihin. Köyhät jäivät edelleen köyhiksi ja syrjäytyneiksi, jopa velkavankeuteen konkurssiin menneiden yritystensä raunioille.

Kontulan toteamus siitä, miten monen kirkon työntekijöiden kokemus köyhyydestä on kaukaa nähtyä ja tutkimuksista luettua on kipeällä tavalla totta.

On kuitenkin jotain mitä Kontula ei tiedä. Globaalisti mitattuna kristityt muodostavat sosiaalisen alaluokan ja ovat siis köyhiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä on erityisen totta juuri niissä maissa, joissa kristinusko herätyskristillisenä liikehdintänä kasvaa koko ajan. Tarkoitan siis (länsimaiden näkökulmasta) köyhiä ja usein epäoikeudenmukaisesti hallittuja kolmannen maailman maita Aasiassa, Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa. Ajatellaan vaikka Kiinaa, jossa uudestisyntyneitten kristittyjen määrä kasvaa koko ajan huimalla vauhdilla.

Kontulan kritiikissä kulminoituu hyvin koko länsimaisen kristillisyyden perusproblematiikka; valtiokirkkojärjestelmän epäpyhä avioliitto yhteiskunnallisten valtarakenteiden kanssa. Niinpä ei ole ihme, että uudet kristityt Kiinassa eivät löydy vanhojen kirkkojen, vaan epävirallisten, maanalaisten kotiseurakuntaliikkeiden piiristä, joiden organisatorinen rakenne on verkostomainen, suhtautuminen virallisiin valtarakenteisiin vähintäänkin varauksellista ja jotka näkevät tehtävänään evankeliumin levittämisen koko maailmaan ennemmin kuin evankelikaalin populaarikulttuurin tuomisen Kiinaan.

Luulen kuitenkin, että tämä tietoisuus voisi olla liian rankka pala nieltäväksi Kontulalle ja hänen hengenheimolaisilleen. En tiedä, voin olla väärässä. Mutta eivätkö köyhät hyvin palkatuille ja akateemisesti oppineille punavihreille edusta jotain muuta kuin omakohtaisesti koettua? Esko-Juhani Tennilän poistuttua takavasemmalle ei rehellisiä duunareita ole eduskunnassa nähty juuri muualla kuin perussuomalaisten piirissä.

Lopuksi suomalainen näkökulma kristittyjen köyhyyteen: mietipä perheellistä miestä, joka kokee Jumalan kutsuvan hänet evankeliumin työhön. Käytännössä tämä tarkoittaa luopumista säännöllisestä palkkatyöstä, urakehityksestä ja monesta muusta sellaisesta, jota täällä pidetään ihmisen perusoikeutena. Tämä kun on edelleen todellisuutta erilaisten vapaiden suuntien piirissä, joilla ei ole veronkanto-oikeudella pönkitettyjä virkarakenteita suojanaan.

Radikaaliudesta

Eräs maailman turhimmista juhlista on mielestäni vappu. Muinoin vappukin oli radikaalien juhla, jolloin sanan säilä heilui milloin oikealle ja milloin vasemmalle, ja milloin mistäkin syystä. Nykyään voi aika hyvin eksyä mihin hyvänsä vapputilaisuuteen, eikä huomaa mitään eroa. Konsensuksen ottaessa vallan ja kaiken suvaitsevaisuuden nimiin vannovasta valtionuskonnosta tultua hallitseva hegemonia aito radikaalius on kuollut.

Kristillisissä piireissä radikaalius näkyy useimmiten myös tämän maailmanajan mittareilla; uhmakkuutena, huomiota herättävänä käytöksenä sekä muodikkaana tapana pyrkiä kyseenalaistamaan kaikki. Jälkimoderni aika kun ei halua kunnioittaa mitään pyhää itsestäänselvyytenä.

Miten kristillisyys voisi olla radikaalia? Voisiko siihen löytyä mitään muita kanavia kuin nuo iänikuiset tämän ajan apinoinnit, joissa puhtaasti ulkoisilla ja kehällisillä jutuilla pyritetään korostamaan radikaaliuttamme? Entä tarvitsisiko kristillisyyden sitten olla radikaalia? Eikö meidän tehtävämme kunnon kristillisinä veronmaksajina olekin vain yrittää parhaamme mukaan tehdä tästä maailmasta parempi paikka elää? Useimmiten länsimainen kristillisyys on syönyt tämän agendan kuorineen ja päivineen. Viimeinen asia, joka tulee mieleemme on yrittää keinuttaa venettä.

Ilmoitan jo keskustelun tässä vaiheessa, että minulle ei tällainen agenda riitä. Tippaakaan häpeilemättä voin sanoa, että ei se riitä Jumalan ilmoituksellekaan. Meidän missiomme henkilökohtaisen Jeesus-suhteen omaavina kristittyinä on paljon suurempi.

Itse asiassa nykypäivänä radikaaliuteen riittää hyvin se, että seuraa Jeesusta ja elää sen mukaan mitä Hän on käskenyt - eikä laita päätä pensaaseen. Sellaisessa vastavirtaan uimisessa on radikaaliutta ihan kylliksi (ainakin noin ensin alkuun). Hänen seuraamisensa on nimittäin jännittävä ja vaarallinen seikkailu. Meille on vain muodostunut typerä tapa puhua Jeesuksen seuraamisesta jonakin raskassoutuisena, ikävystyttävänä ja turvallisena tapana viettää maanpäällinen elämä tyyliin "jossainhan sekin vain on lusittava".

Tosiasiassa aito kristillisyys Jeesuksen seuraamisena ei ole milloinkaan valinnut helppoa tietä tai taipunut sovinnaisuuksien edessä. Kristuksen seurakunta ei ole milloinkaan pyrkinyt asialliseen käytökseen tai poliittiseen korrektiuteen. Jälkimodernissa tilanteessa seisoa Jumalan Sanan pohjalla on juuri radikaalia. Radikaali tarkoittaa nimittäin juurille paluuta. Näin meidänkin tulisi tehdä; palata juurillemme. Kyse on paluusta koko kristillisen ajattelun, teologian ja sitä kautta myös kulttuurimme juurille.